Avaa päävalikko

Hermann Emil Fischer (9. lokakuuta 185215. heinäkuuta 1919) oli saksalainen kemisti. Hän selvitti muun muassa sokereiden rakenteita ja keksi niiden synteettisiä valmistustapoja. Fischer sai Nobelin kemianpalkinnon vuonna 1902 uusien sokeri- ja puriiniryhmien synteesistä.

Hermann Emil Fischer
Hermann Emil Fischer c1895.jpg
Henkilötiedot
Syntynyt 9. lokakuuta 1852
Euskirchen, Saksa
Kuollut 15. heinäkuuta 1919
Berliini, Saksa
Kansalaisuus Saksan lippu Saksa
Koulutus ja ura
Tutkinnot Bonnin yliopisto
Strasbourgin yliopisto
Väitöstyön ohjaaja Adolf von Baeyer
Instituutti Ludwig-Maximilians-Universität München (1875–1881)
Friedrich-Alexander-Universität Erlangen-Nürnberg (1881–1888)
Würzburgin yliopisto (1888–1892)
Humboldt-yliopisto (1892–1919)
Opettaja Friedrich August Kekulé von Stradonitz
Oppilaat Oskar Piloty, Otto Diels, Adolf Otto Reinhold Windaus, Ludwig Knorr, Fritz Pregl ja Otto Heinrich Warburg
Tutkimusalue Kemia
Tunnetut työt Sokerien ja puriinien tutkimus
Palkinnot Nobel-palkinto Nobelin kemianpalkinto (1902)

Fischer on antanut nimensä Fischerin projektiolle.

Sisällysluettelo

TyöMuokkaa

Fischer aloitti uransa vuonna 1884 tutkimalla yksinkertaisia sokereita. Fischer esitti aldehydisokerien yleisen (avoketjuisen) rakenteen ja vuoteen 1891 mennessä hän oli selvittänyt glukoosin ja eräiden muiden yksinkertaisten sokereiden avoketjuisen rakenteen. Myöhemmin hän selvitti kaikkien kahdeksan aldoheksoosiparin rakenteet, myös luonnossa esiintymättömien guloosin ja idoosin.[1] Hän käytti kokeissaan laajasti itse keksimäänsä reagenssia, fenyylihydratsiinia.[1]

 
Fenyylihydratsiini

Fischer tutki myös puriineja kuten kofeiinia, ksantiinia, teobromiinia ja guaniinia.[2] Hän syntetisoi osan tutkimistaan puriineista.[3] Hän pystyi myös selittämään, että proteiinien aminohapot liittyvät toisiinsa peptidisidoksella (-CONH-) ja nimesi yhdisteet polypeptideiksi.[4]

Fischerin luonnontuotteita koskevat keksinnöt perustuivat yksinomaan orgaanisen kemian menetelmien soveltamiseen. Hänen jälkeensä tutkimus on painottunut voimakkaasti fysikaalisiin menetelmiin kuten kromatografiaan ja röntgendiffraktioon.

ElämäMuokkaa

Fischerin isä olisi toivonut poikansa työskentelevän perheen puutavarayrityksessä. Liike-elämä ei kuitenkaan miellyttänyt tätä ja isä sanoi: ”Poika on liian typerä liikemieheksi, joten hänen on viisaampaa ryhtyä opiskelemaan.” Fischer olikin loistava oppilas ja hän aloitti Bonnin yliopistossa fysiikan ja kemian opinnot. Hän väitteli tohtoriksi Strasbourgissa, jossa hän keksi fenyylihydratsiinin.[5]

Hänen elämänsä loppu oli traaginen. Kaksi hänen kolmesta pojastaan kuoli ensimmäisessä maailmansodassa ja hänen oma terveytensä tuhoutui elohopean ja fenyylihydratsiinin myrkyllisiin vaikutuksiin. Hän sairastui lopulta syöpään, joka yhdessä hänen poikiensa menetyksen aiheuttaman depression kanssa sai hänet tekemään itsemurhan.[5]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. a b John Hudson: Suurin tiede – kemian historia, s. 229–232. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Art House, 2002. ISBN 951-884-346-5.
  2. Hudson, s. 232–233
  3. Hermann Emil Fischerin elämäkerta Nobel-säätiö. Viitattu 24.7.2010.
  4. Hudson, s. 233
  5. a b Hudson, s. 230

Aiheesta muuallaMuokkaa