Hererojen ja namojen kansanmurha

Hererojen ja namojen kansanmurha (saks. Völkermord an den Herero und Nama) oli 1900-luvun ensimmäinen kansanmurha, jonka Saksan keisarikunta toteutti vuosina 1904–1908 hereroja ja namoja vastaan ​​nykyisen Namibian alueella. Namibia oli tuolloin Saksan siirtomaa nimellä Saksan Lounais-Afrikka. Hereroita kuoli kansanmurhassa arviolta 24 000 – 100 000 ja namoja 10 000.

Richard Knötelin maalaus hererosodasta.

Pilapiirros saksalaislehdessä 1906: ”Vaikka tuotto ei ollut suuri eikä parempaa laatua ole, voimme kuitenkin käyttää näitä luujauhetehtaassa.”

Tausta

Otto von Bismarkin johdolla Saksa sai itselleen afrikkalaisia siirtomaita, joihin kuuluivat mm. Saksan Luoteis-Afrikka. Alueelle alettiin sittemmin lähettää saksalaisia uudisasukkaita ja siirtomaahallintoa, johon kuului myös sotilaita.

Siirtomaaisännät alkoivat käyttämään kaikkia paikallisia alkuperäisväestöön kuuluneita orjatyövoimana, ja veivät näidet maat. Tämä johti välien kiristymiseen saksalaisten ja afrikkalaisten välillä.

Kansanmurha suoritettiin kostona kapinasta, jonka Samuel Mahareron johtamat hererot olivat tammikuussa 1904 aloittaneet saksalaisia vastaan. Kapinoivat hererot onnistuivat yllättämään saksalaiset ja surmasivat 123 saksalaisia uudisasukkaita. Lounais-Afrikan saksalainen kuvernööri Theodor Leutwein olisi halunnut ratkaista tilanteen neuvotteluilla, koska hereroita oli saksalaisiin verrattuna moninkertainen määrä. Berliinistä tulleiden käskyjen takia asia päätettiin kuitenkin ratkaista sotilaallisella voimalla ja tämän varmistamiseksi Keisari Vilhelm II nimitti Leutweinin tilalle kenraali Lothar von Trothan, joka oli aiemmin johtanut saksalaisia joukkoja Kiinassa ja Saksan Itä-Afrikassa. Kun von Trotha saapui Namibiaan 11. kesäkuuta 1904, saksalaisten ja afrikkalaisten välillä ei oltu käyty taisteluita kahteen kuukauteen. Mukanaan von Trotha toi 10 000 uutta saksalaista sotilasta.

Elokuussa 1904 von Trotha löi hererot Waterbergin taistelussa 11. elokuuta 1904, jossa kuoli arviolta 3000–5000 hereroa. Osa onnistui pakenemaan saksalaisia Omaheken alueella sijaitsevalle aavikolle. von Trotha lähetti sotilaat näiden perään varmistaakseen, etteivät nämä pakenisi rajan taakse Betšuanamaahan. Aavikolle paenneet hererot tapettiin tai nämä kuolivat joko janoon tai juotuaan myrkytetyistä kaivoista.

Tuhoamiskäsky

2. lokakuuta 1904 von Trotha antoi Ozombu Zovindimbassa niin sanotun tuhoamiskäskyn (saks. Vernichtungsbefehl), jonka mukaan jokainen Saksan alueella tavattu herero tuli ampua, mukaan lukien naiset ja lapset. Mahereron kiinniottajalle von Trotha lupasi 5000 markan palkkion ja muiden hereropäälliköiden kiinniottajille 1000 markkaa.

Keisari Vilhelm II kumosi von Trothan tuhoamiskäskyn valtakunnankansleri Bernhard von Bülowin vaatimuksesta joulukuussa 1904.

Keskitysleirit

Tuhoamiskäskyn kumoamisen jälkeen siitä selvinneet hererot otettiin kiinni ja lähetettiin keskitysleireille. Mallia otettiin brittien nykyisen Etelä-Afrikan alueilla sijaitsevista siirtokunnista. Myös namat nousivat kapinaan saksalaisia vastaan lokakuussa 1904, minkä jälkeen heidätkin vangittiin keskitysleireille.

Keskitysleirien ruoka ja hygienia olivat puutteellisia. Lisäksi vangit laitettiin pakkotöihin ja osalle tehtiin ihmiskokeita. Leireille lähetetyistä afrikkalaisista kuoli arviolta 47–74 % leiristä riippuen. Erityisesti Eugen Fischer teki lääketieteellisiä kokeita lapsille, jotka olivat syntyneet saksalaisten raiskauksien tuloksena.

Tunnetuin keskitysleireistä lienee ns. Shark Island, joka sijaitsee Lüderitzin kaupungissa. Leiri perustettiin vuonna 1905 ja oli toiminnassa kahden vuoden ajan. Tuona aikana leirillä kuoli arviolta 1000–3000 henkilöä.

Jälkipyykki

Kansanmurhan jälkeen Berliiniin lähetettiin jopa 3000 hereroiden kalloa, joita mittailemalla saksalaiset rotututkijat pyrkivät osoittamaan hereroiden olevan alempaa rotua. Hereronaisia raiskattiin ja pakotettiin saksalaisten siirtomaaisäntien vaimoiksi.

Fischerin tekemät ihmiskokeet vaikuttivat suoraan Adolf Hitlerin käsitykseen rotuopista, ja Fischer opetti tuloksiensa mukaista rotuoppia natsilääkäreille, mukaan lukien Josef Mengelelle.

Kalaharin aavikolta löydettiin vuonna 1999 hererojen joukkohautoja, jonka seurauksena hererot alkoivat vaatimaan Namibiaa tunnustamaan teot kansanmurhaksi. Namibia halusi kuitenkin ylläpitää mahdollisimman hyviä suhteita Saksan kanssa, eikä siksi tehnyt asian tiimoilta mitään.

Konfliktin katsotaan päättyneen 31. maaliskuuta 1907. Tähän mennessä hereroita arvioitiin kuolleen 50 000 – 65 000 ja namoja 10 000.

Sovinnonteko ja vastuun tunnustaminen

Saksa vältteli pitkään tapahtumien tunnustamista kansanmurhaksi, kunnes heinäkuussa 2015 ulkoministeri Frank-Walter Steinmeier julkaisi ohjeistuksen, jonka mukaan tapahtumista pitäisi alkaa puhumaan "sotarikoksina ja kansanmurhana".

Viralliset neuvottelut korvauksista aloitettiin tammikuussa 2017. Saksa haluaisi antaa korvaukset kehitysapuhankkeina, sen sijaan Namibiassa vaaditaan rahallista korvausta. Tuhottujen kansojen jälkeläisten edustajia ei ole otettu neuvotteluihin. Sopimus syntyi toukokuussa 2021, jolloin Saksa tunnusti kansanmurhan ja lupautui maksamaan hereroiden ja namojen jälkeläisille 1,1 miljardin euron korvaukset seuraavien 30 vuoden aikana. Osa uhrien jälkeläisistä ei hyväksy sopimusta, koska kokevat, ettei heitä huomioitu tarpeeksi neuvotteluiden aikana.

Kansanmurhasta on puhuttu unehdettuna kansanmurhana. Osa namibialaisista hereroista ja namoista ei ole tietoisia kansanmurhasta. Nykyään hererot muodostavat n. 10 % Namibian väestöstä.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Hererojen ja namojen kansanmurha Wikimedia Commonsissa