Hautaus

rituaali, jossa kuollut henkilö haudataan
Avoin hauta odottamassa arkunlaskua.(Yhdysvaltalainen betonikaukalo, ei käytössä Euroopassa.)

Hautaus on toimenpide, jossa ihmiselle tai eläimelle annetaan lopullinen sijoituspaikka kuoleman jälkeen. Yleisimpiä hautaustapoja ovat arkkuhautaus ja muut maahan hautaamiset, tuhkaus, sijoittaminen kryptaan, merihautaus ja taivashautaus. Hautaamisen yhteydessä pidetään usein hautajaiset, juhlameno johon liittyy usein vainajan muistamista ja suremista.

Sisällysluettelo

Hautaus SuomessaMuokkaa

Suomessa on ollut käytäntönä uskonpuhdistuksen jälkeisestä ajasta 1700-luvulle asti, että erityisesti pitäjien arvohenkilöt haudattiin kirkon lattian alle. Tästä tavasta alkoi tulla ongelmia voimakkaan hajun ja lattian alustan nopean täyttymisen takia, ja se kiellettiin 1700-luvun lopussa, joskin tapaa alettiin tehokkaasti valvoa vasta Suomen sodan jälkeen 1800-luvulla. [1] Suomessa kirkon lattian alle hautaaminen kiellettiin kokonaan keisarillisella asetuksella v. 1822. 1800-luvulla ja sitä aiemmin taloissa tuli olla kuoleman varalta arkuksi sopivia lankkuja ruumislaudoiksi. Vainaja siirrettiin aittaan odottamaan hautajaisia. Aitassaolo kesti tavallisesti noin viikon.

Nykyisin vainajan ruumis viedään ruumisautolla sairaalan tms. ruumishuoneelle, jossa vainajalle voidaan tehdä oikeuslääketieteellinen tai lääketieteellinen ruumiinavaus noin kahden viikon kuluessa henkilön kuolemasta. Pyynnön oikeuslääketieteellisestä kuolemansyyn selvityksestä tekee poliisi, mikäli vainaja on kuollut kotonaan tai jossakin kodin ulkopuolella.[2] Mikäli vainaja on kuollut laitoksessa, kuten vanhainkodissa, sen vastaava lääkäri kirjoittaa suoraan kuolintodistuksen vainajan ikään ja sairaskertomukseen perustuen. Lääketieteellinen avaus voidaan tehdä omaisten pyynnöstä tai hoitavan sairaalan pyynnöstä lääketieteellisin perustein. Vainaja voidaan haudata sen jälkeen kun omaiset ovat saaneet kuolintodistuksen eli luvan hautaamiseen.[3]

Vainajan palattua obduktiosta kotikunnan ruumishuoneelle, omaiset usein haluavat nähdä vainajan ja todeta arkussa olevan vainajan henkilöllisyyden oikeaksi, jolloin arkun kansi avataan ja omaiset voivat jättää viimeisen jäähyväisensä hänelle. Samassa yhteydessä voidaan veisata tilanteeseen sopiva virsi.

Kustannukset ruumiinavauksesta ja siihen liittyvistä kuljetuksista takaisin vainajan kotikuntaan maksaa pyynnön tekijä eli tavallisesti poliisilaitos.lähde?

Hautajaistilaisuutta ennen ruumis tuodaan arkussa siunauskappeliin. Sen jälkeen järjestetään hautajaiset ja muistotilaisuus.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa vainajan siunaamisessa pappi ottaa hiekka-astiasta pitkävartisella kauhalla yhteensä kolme kertaa hiekkaa ja kaataa jokaisen kauhallisen arkun päälle.

TuhkausMuokkaa

Pääartikkeli: Tuhkaus
 
Arkku matkalla tuhkattavaksi.

Tuhkauksen yleisyys vaihtelee suuresti maittain. Japanissa lähes kaikki vainajat tuhkataan, ja tuhkaus on hyvin yleistä myös Taiwanissa, Hongkongissa ja Singaporessa. Euroopan maista vuonna 2010 esimerkiksi Sveitsissä, Tšekissä, Ruotsissa, Isossa-Britanniassa ja Alankomaissa selvästi yli puolet vainajista tuhkattiin.[4] Suomessa tuhkaus on yleistynyt etenkin kaupungeissa. Vuonna 2016 Suomessa kaikista vainajista enemmistö, 51 %, tuhkattiin.[5]

Tuhkauksessa arkku hautaan laskemisen sijaan poltetaan eli tuhkataan krematoriossa. Läheiset saavat yleensä uurnaan laitetun tuhkan itselleen. Polttohautauksessa tuhka voidaan sijoittaa uurnassa joko tavalliseen sukuhautaan, erityiseen uurnahautaan, uurnalehtoon tai -holviin eli kolumbaarioon.

Paitsi sijoittaa uurnaan, vainajan tuhkan saa sirotella erityiseen muistolehtoon tai luontoon. Lehdossa vainajan tuhka voidaan sijoittaa nurmen alle ilman uurnaa.

Tuhkan saa sirotella myös luontoon mutta siihen on hankittava alueen omistajan tai haltijan lupa ja tuhkan lopullinen sijoituspaikka on ilmoitettava krematorioon. Luontoon siroteltaessa on olennaista, että paikasta ei saa muodostua hautaluonteista tilaa eikä paikalle saa pystyttää esimerkiksi muistomerkkiä.

Uusi hautaustoimilaki edellyttää myös, että tuhka on sijoitettava lopullisesti yhden vuoden kuluessa tuhkauksesta, eikä sitä saa jakaa useampaan hautapaikkaan. Tuhkauurnaa ei voi sijoittaa yksityisasuntoon. Uurnan voi myös haudata yksityiselle maalle maanomistajan luvalla, eikä siihen tarvita muita lupia, mikäli hautapaikalle ei pysytetä muistomerkkiä. Muistomerkin pystyttämisen jälkeen paikasta muodostuu lain silmissä hautapaikka, joka taasen vaatii aluehallintokeskuksen luvan.

Merelle sirottelukin on mahdollista, joko hakemalla luvan vesialueen omistajalta tai esimerkiksi Helsingissä on tätä varten kaupungin omistama merialue, Harmajan majakan länsipuolella.

Muita hautaustapojaMuokkaa

Laivoissa on ollut tapana haudata kuolleet mereen ilman polttohautausta. Tämä oli yleistä aikaisemmin, jolloin merimatkat olivat varsin pitkäkestoisia, ja saattoi kestää pitkiäkin aikoja ennen kuin laiva pääsi lähelle maata. Tätä harjoitetaan vielä nykypäivänäkin, esimerkiksi joidenkin merimiesten ja merisotilaiden tapauksessa.

Tiibetissä on käytössä myös ilmahautaus eli taivashautaus, koska maassa ei ole paljoa poltettavaa puutavaraa, ja kivinen vuoristomaasto ei sovellu ruumiiden hautaamiseen maahan. Ilmahautaamisessa ruumis hajotetaan ja annetaan petolintujen syötäväksi. Myös zarathustralaiset harjoittavat tätä tapaa: ruumis sijoitetaan ns. "hiljaisuuden torniin" ja petolintujen annetaan syödä se.

Avaruushautajaiset ovat nykyaikana myös mahdollisia – osa vainajan tuhkasta laitetaan esimerkiksi varta vasten suunniteltuun satelliittiin. Menetelmä on tosin kallis, ja nykyteknologialla kaiken vainajan tuhkan, saati kokonaisten vainajien, lähettäminen avaruuteen ei ole käytännöllistä - usein avaruuteen lähetetään vain muutamia grammoja tuhkaa. Kuuluisia ihmisiä, joiden tuhkaa on haudattu avaruuteen, ovat mm. Gene Roddenberry ja Timothy Leary. Eugene Shoemakerin tuhkaa vietiin Kuuhun Lunar Prospector -luotaimen mukana.

Ruotsalaisen Susanne Wiigh-Mäsakin kehittämässä ekologisessa hautaustavassa, promessoinnissa, ruumis pakastetaan ja upotetaan nestemäiseen typpeen. Hauraaksi muuttunut ruumis hajotetaan värähtelyllä tomuksi. Tomu siirretään tyhjiökammioon, jossa sen sisältämä neste haihdutetaan pois. Kuivasta, hajuttomasta tomusta erotellaan elohopea ja lääketieteelliset laitteet. Tomu voidaan myös desinfioida. Lopulta vainajan maalliset jäännökset siirretään maissitärkkelyksestä valmistettuun arkkuun. Arkku lasketaan matalaan hautaan, jossa se muuttuu maaksi yhden vuoden aikana. Haudan merkiksi paikalle istutetaan puu, joka kasvaa rikkaan mullan ravitsemana.[6]

Muilla lajeillaMuokkaa

Nykyihmisen sisarlaji, jo sukupuuttoon kuollut neandertalinihminen hautasi joskus kuolleensa. Vainaja saatettiin peittää punamultaan tai okraan, tai hautaan asetettiin työkaluja.[7]

EkshumaatioMuokkaa

Ekshumaatio tarkoittaa haudatun kaivamista ylös haudasta. Haudattu ruumis kaivetaan ylös esimerkiksi kuolemansyyn tutkimisen takia. Ekshumaatio on Suomessa hyvin harvinaista. Laki kuolemansyyn selvittämisestä ylittää hautarauhan koskemattomuuden. Omaisten lupaa haudan avaamiseen ei tarvita.

LähteetMuokkaa

  1. Ulla-Maija Vilmi: Hautausmaalla eletty asettuu mittoihinsa Vantaan Lauri. 16.07.2002. Vantaan Seurakuntayhtymä. Viitattu 22.11.2010.
  2. ”Oikeuslääketiede”, Otavan Iso Tietosanakirja 6, s. 615. Väkivaltaisesti tai tuntemattomalla tavalla henkensä menettäneiden kuolemansyyn selvittäminen.. Helsinki: Otava, 1967.
  3. Laki kuoleman syyn selvittämisestä Finlex. Oikeusministeriö. Viitattu 30.11.2013.
  4. Ashes to ashes The Economist. 31.10.2012. Viitattu 31.5.2017.
  5. Vainajan tuhkauksen jälkeisestä siunaamisesta tarkemmat ohjeet seurakuntalainen.fi. 30.5.2017. Viitattu 31.5.2017.
  6. http://promessa.se/sagardettill_en.asp
  7. Valste, Juha: Ihmislajin synty, s. 226. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2012. ISBN 978-952-222-332-6.

Aiheesta muuallaMuokkaa