Oikeuslääketiede

lääketieteen ala, jossa tehdään tutkimuksia rikostutkinnan avuksi

Oikeuslääketiede on lääketieteen ala, jossa tehdään tutkimuksia rikoksen tutkinnan tai muun oikeudellisen päätöksenteon avuksi. Niillä pyritään selvittämään rikokseen liittyviä tapahtumia ja niihin sekaantuneita henkilöitä.[1]

Ruumiinavaus (1890) Enrique Simonet.

Oikeuslääketiede jakautuu oikeuskemiaan, oikeusantropologiaan ja seretologiaan eli isyyden selvittämiseen ja oikeuspsykiatriaan.[1]

Oikeuslääketieteen laboratoriossa tehdään monia kokeita rikosten selvittämiseksi.[1] Uhrien lääketieteellinen tunnistaminen ja kuolinajan määrittäminen on keskeistä alan työssä[2]. Uusimpia menetelmiä on DNA-kartoitus. Sen avulla voidaan tunnistaa henkilö pienen veritahran tai hiusten juureen tarttuneiden ihosolujen perusteella. Menetelmän olennaisin osa on elektroforeesi, joka muistuttaa kromatografiaa, mutta jossa käytetään sähkövirtaa. Näytteestä eristetty perintöaines analysoidaan elektroforeesin avulla. Se todistaa henkilöllisyyden samalla tavalla kuin sormenjäljetlähde?. Alaan kuuluvat myös hoitovahinkojen selvittäminen ja liikennelääketieteen eri tehtävät[2].

Historiaa

muokkaa

Saksan rikoslaki vuodelta 1532 sisälsi säädöksen, että rikoksen selvittämisessä on käytettävä asiantuntija-apua, jos kyse on murhasta, lapsenmurhasta, abortista tai salatusta raskaudesta. Tämä johti vähitellen siihen, että tuomioistuimet käyttivät asiantuntijoina alaa tuntevia lääkäreitä. Omaksi erikoisalakseen oikeuslääketiede kohosi kuitenkin vasta 1950-luvulla. Suomeen perustettiin 1973 ensimmäiset oikeuslääkärin virat (lääninhallituksiin lääninoikeuslääkärit). [2]

Lähteet

muokkaa
  1. a b c ”Oikeuslääketiede”, Otavan Iso Tietosanakirja 6, s. 615. Määritä julkaisija!
  2. a b c Otavan suuri ensyklopedia, 6. osa (malaijit–oppiminen), s. 4831. Otava, 1979. ISBN 951-1-05122-9.

Aiheesta muualla

muokkaa
Tämä lääketieteeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.