Avaa päävalikko
Kannettava gramofoni ja 78 kierroksen levy

Gramofonilevy tai sellakkalevy, epävirallisesti savikiekko, on Emil Berlinerin 1887 gramofoniaan varten kehittämä ja patentoima äänilevy, jota käytettiin 1880-luvulta 1960-luvulle saakka, kunnes sen korvasi suuremman tallennuskapasiteetin tarjoava ja kestävämmästä PVC-muovista valmistettu vinyylilevy. Savikiekkojen pyörintänopeus oli yleisimmin 78 kierrosta minuutissa, mutta myös muita nopeuksia käytettiin. Ensimmäisten, vuonna 1889 markkinoille tulleiden gramofonilevyjen halkaisija oli 13 senttimetriä, mutta vuonna 1894 Yhdysvalloissa tulivat käyttöön halkaisijaltaan 17,5-senttimetriset yksipuoliset levyt. Kaksipuolisia levyjä alettiin tehdä vuonna 1904. [1] Valmistusaineena käytettiin sellakan ja puuvillan tai muun kuidun seosta. Sellakkalevyt ovat LP-levyjä paksumpia ja painavampia, ja ne ovat herkkiä särkymään pudotettaessa, mistä tulee äänilevytyypin kansanomainen nimitys savikiekko.[2] Levytyyppi vaatii vinyylilevyä leveämmän uransa takia oman neulansa ja äänirasiansa.[3]

Sisällysluettelo

HistoriaaMuokkaa

Alkuvuosinaan gramofonilevyt joutuivat kilpailemaan tallennusvälineenä fonografissa käytettyjä vahalieriöitä vastaan, mutta syrjäyttivät nämä lopulta täysin. Berliner Gramophone Company myi Yhdysvalloissa vuonna 1897 jo lähes 250 000 levyä. Suurimmat gramofonilevyjen valmistusmaat olivat 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Saksa.

Neuvostoliitossa gramofonilevyjä valmistettiin pitkälle 1960-luvulle saakka eikä siellä otettu koskaan tuotantoon 45 kierroksen vinyylilevyjä. Myös Intiassa julkaistiin Beatles-yhtyeen kappaleita vielä gramofonilevyillä. [4]

SuomessaMuokkaa

Brittiläinen Gramophone-yhtiö tallensi Pohjoismaissa, joissa ei ollut omaa levytuotantoa, arviolta 10 000 levypuolta ennen ensimmäistä maailmansotaa. Gramophone-yhtiön levymerkki oli His Master's Voice ja tunnuskuva gramofonia kuunteleva koira. Yhtiö teki levytysmatkoja Suomeen säännöllisesti jo vuodesta 1904 alkaen ja Suomessa myytävät levyt puristettiin Riiassa Latviassa. Levyille tallennettiin lähinnä oopperalaulajien, myöhemmin myös kuplettilaulajien esityksiä. [5] Varhaisimpia suomalaisia gramofonilevyille laulaneita taiteilijoita olivat mm. Aino Ackté, Abraham Ojanperä, Hjalmar Frey ja Eino Rautavaara sekä Pasi Jääskeläinen, Iivari Kainulainen ja J. Alfred Tanner. Ensimmäisen maailmansodan vuoksi äänilevyjen valmistus tyrehtyi niin täydellisesti, että vuosina 1917–1925 ei tehty ainoatakaan suomalaista äänilevyä. Lisäksi gramofonien ja ulkomaisten levyjen hinnat olivat Suomessa suurimman osan 1920-luvusta korkeat, Suomen pienet markkinat eivät kiinnostaneet kansainvälisiä levy-yhtiöitä eikä alan kotimaisia toimijoita ollut olemassakaan. Noina vuosina suomen kieli ikuistui äänilevylle vain amerikansuomalaisten, muiden muassa Hiski Salomaan ja Leo Kaupin tulkinnoissa.[6]

Suomessa gramofonien ja gramofonilevyjen myynti nousi nopeasti sen jälkeen, kun niiden tuontitullit putosivat vuonna 1928 puoleen. [7] Esimerkiksi Georg Malmsténin vuonna 1929 levyttämää valssia Särkynyt onni myytiin kaikkiaan 17 000 kappaletta "gramofonikuumeen" aikana, johon mennessä jo tuhannen kappaleen levymyyntiä oli pidetty erittäin hyvänä saavutuksena. [8] Veikko Lavi muisteli 1980-luvulla, miten hän oli nuoruudessaan kuunnellut Leo Kaupin laulua gramofonilevyltä Langinkosken kalliolla Kotkassa: "Jo se tekniikka, että mustalta levyltä lähtee musiikkia ja laulua, oli ihme. Minä makasin kalliolla lumoutuneena ja tuijotin sitä levyä." Suomalaiset levyt äänitettiin ja puristettiin 1930-luvun ajan teknisistä syistä enimmäkseen ulkomailla, enimmäkseen Berliinissä, Lontoossa, Kööpenhaminassa ja Tukholmassa. Joskus levy-yhtiöiden ulkomaiset teknikot kävivät tallentamassa suomalaisten taiteilijoiden esityksiä Helsingissä raskaine ja monimutkaisine laitteineen.[9] Esimerkiksi Olavi Virta teki läpimurtonsa levylaulajana peräti 42 levypuolen voimalla vuonna 1939, jolloin esitykset äänitettiin levytysstudioksi rakennetussa Käpylän työväentalossa.[10]

Heti toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina Suomessa tehtyjen levyjen ongelmina olivat tavallistakin huonompi kestävyys ja äänenlaatu niiden valmistukseen käytettävissä olleen materiaalin kehnouden vuoksi. Uusia levyjä tehtiin tällöin jopa rikotuista levyistä keitetystä massasta, johon sekoittunut levyetikettien paperin selluloosa aiheutti levyyn kuuntelua voimakkaasti häirinneen suhinan. Pahimmillaan gramofonin neula ei löytänyt levystä edes uraa.[11] Kuvaavaa oli, että vuonna 1942 perustettu levy-yhtiö Rytmi joutui alkuvuosinaan vaatimaan uuden levyn ostajalta maksuksi levyn hinnan ohella yhden vanhan levyn.[12] Gramofonilevyt syrjäytyivät Suomessa 1950-luvun lopulla nopeasti 45 kierroksen single- ja EP-levyjen tieltä; aluksi kalliit LP-levyt yleistyivät 1960-luvun kuluessa. Viimeinen suomalainen alun perin gramofonilevyllä julkaistu äänite oli Eino Grönin Karnevaalitango vuodelta 1961.[13]

LähteetMuokkaa

  1. Erik Ahonen: Savikiekot voittivat lieriöt, mutta hävisivät vinyylille. Aamulehti 13.7.2013, s. B22.
  2. Jan Söderholm: Musiikista materiaan ([vanhentunut linkki]) Aluelehti Saimaa. Viitattu 17.7.2009.
  3. http://www.kivipakari.net/media/audio/portab/phonographs.html
  4. Ahonen 2013.
  5. Ahonen 2013.
  6. Peter von Bagh ja Ilpo Hakasalo: Iskelmän kultainen kirja, s. 13–14. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-08913-7.
  7. Marko Tikka ja Toivo Tamminen: Tanssiorkesteri Dallapé: Suomijatsin legenda 1925–2010, s. 55. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2010.
  8. Ea Rahikainen: Georg Malmsten – Duurissa ja mollissa" -levyn esittelyteksti, Finnlevy, 1981.
  9. von Bagh & Hakasalo 1986, s. 19.
  10. von Bagh & Hakasalo 1986, s. 20.
  11. Tikka & Tamminen, 2010, s. 208.
  12. von Bagh & Hakasalo 1986, s. 188.
  13. Ahonen 2013.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Pekka Gronow: 78 kierrosta minuutissa: Äänilevyn historia 1887–1960. Suomen Jazz & Pop Arkisto, 2013, Helsinki.
Tämä tekniikkaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.