Siirtoväki

Siirtoväki tarkoittaa Suomen Neuvostoliitolle toisen maailmansodan seurauksena luovuttamilta alueilta eli talvisodan jälkeen luovutetusta Karjalasta, Kuusamon ja Sallan silloisista itäosista ja Petsamon Kalastajasaarennon luoteisosasta, jatkosodan jälkeen samoilta alueilta sekä koko Petsamosta ja Porkkalan vuokra-alueelta, vuonna 1947 Jäniskosken–Niskakosken alueelta evakuoituja henkilöitä, evakkoja, jotka viimeistään jatkosodan päätyttyä oli ryhdyttävä asuttamaan pysyvästi Suomen uuden rajan sisäpuolelle. Evakuoiduista suurin osa oli karjalaisia. Siirtoväkeä oli noin 420 000 henkeä eli 11 prosenttia Suomen silloisesta väkiluvusta.^lähde?

Evakkoja siirtymässä luovutetusta Karjalasta jäljelle jääneen Suomen alueelle talvisodan päätyttyä.

Suomen siirtoväki on maailman miljoonien karkotettujen ja pakolaisten joukossa siinä mielessä erityisasemassa, että se on koko ajan säilyttänyt täydet kansalaisoikeutensa ja sen hyväksi on harjoitettu paljon siirtoväkipolitiikkaa. Siirtoväkeä varten tehdyt erityisjärjestelyt koskivat ensisijaisesti maataloussiirtoväkeä. Myös muille siirtoväkeen kuuluville myönnettiin etuuksia asunnon hankkimisen helpotukseksi säännöstelynalaisista huoneistoista. Toisaalta kaikki luovutetuilla alueilla siihen asti asuneet Suomen kansalaiset olivat velvollisia kuulumaan siirtoväkeen ja siten muuttamaan Suomen jäljelle jääneelle alueelle, koska heidän evakuointinsa kuten evakuoinnit yleensäkin oli pakkotoimi.^lähde?

Siirtoväkijärjestelyissä otettiin pääperiaatteeksi, että muut suomalaiset luovuttavat osan omaisuudestaan siirtoväen asuttamista varten. Vuosien 1942 ja 1945 omaisuudenluovutuslaeilla ei saatu riittävää tuottoa, joten päädyttiin hankkimaan varoja verotuksella. Vuoden 1940 korvauslaki jäi panematta toimeen. Vuoden 1942 niin sanottu ensimmäinen korvauslaki rakentui sen toivon varaan, että Suomi saisi luovutetut alueet pysyvästi takaisin, joten vuonna 1945 säädettiin toinen korvauslaki. Maataloussiirtoväki pyrittiin asuttamaan Helsingistä ja Jyväskylästä katsoen suunnilleen samaan järjestykseen kuin se oli alueluovutukseen asti asunut Viipurista ja Sortavalasta katsoen. Muun siirtoväen sijoittumiseen vaikuttivat muun muassa sellaiset tilanteet, joissa esimerkiksi tehtaan johtaja lupasi, että työntekijät saavat uudelta tehdaspaikkakunnalta työpaikan, jos sitä tahtoisivat ja muuttaisivat työnantajan uudelle paikkakunnalle^lähde?.

Keväällä 1946 siirtoväki marssi eduskuntatalolle ja presidentinlinnan edustalle, ja karjalaisten edustajat kävivät neuvotteluja eduskuntaryhmien kanssa siirtoväkeä koskeneiden ongelmien ratkaisemisesta. Suhtautuminen karjalaiseen siirtoväkeen muualla Suomessa oli aihetta tutkineen filosofian tohtori Heli Kanasen mukaan karumpaa kuin jälkeenpäin on yleisesti haluttu muistaa. Sotien aikana tuli täytenä yllätyksenä, että paikkakunnalle ilmestyi äkkiä suurin joukoin vierasta murretta tai kokonaan outoa kieltä, karjalaa, puhuvaa väkeä, jolla oli oudot tavat ja jotka sotkivat paikkakunnan totuttua järjestystä. Pika-asutus- ja maanhankintalakien nojalla siirtoväelle otettiin maata elämiseen, minkä jotkut maata luovuttamaan joutuneet kokivat jopa varastamiseksi. Torjuva suhtautuminen johtui uusien tulijoiden vieroksumisen ohella myös siitä, että myös sodan tuhoilta säästyneillä alueilla oli kaikesta pulaa, eikä omasta vähästä oltu halukkaita luovuttamaan muille. Täysin luterilaisilla alueilla suhtauduttiin erityisen kylmästi ortodokseihin. Erityisen vaikeaa sopeutuminen näyttää olleen Vaasan läänissä, josta muutti vuoteen 1949 mennessä pois lähes 80 000 karjalaista. Vuosien kuluessa siirtoväen ja alkuperäisväestön suhteet kuitenkin paranivat ja alkuvaiheen epäluuloinen ilmapiiri jopa haluttiin unohtaa puolin ja toisin.

Asutustilat eli siirtotilat

Siirtoväkiperhe asutustilallaan Askolassa.

Siirtotilalla eli maanhankintatilalla tai asutustilalla tarkoitetaan siirtoväelle luovutetuilla alueilla menetettyjen tilojen korvaukseksi maanhankintalailla pakkolunastetuista maista muodostettuja tiloja. Jonkin verran asutustiloiksi nimitettyjä tiloja Suomessa oli myös jo ennen siirtoväen asuttamista tuloksena muusta asutustoiminnasta. Siirtoväen asutustilat pyrittiin muodostamaan niin, että mahdollisimman harva maanluovuttaja joutuisi luovuttamaan itselleen ja perheelleen tärkeitä tilan osia, joten asutustiloihin otettiin paljon maata muun muassa rappiotiloista ja tiloista, joiden omistaja ei saanut pääasiallista toimeentuloaan maataloudesta. Vuonna 1940 säädettiin maataloussiirtoväen asuttamiseksi siirtoväen pika-asutuslaki ja vuonna 1945 maanhankintalaki. Suomen jäljelle jääneiden alueiden suurten maanomistajien oli luovutettava maitaan maataloussiirtoväelle. Saman kunnan maataloussiirtoväki pyrittiin sijoittamaan samalle alueelle. Kokonaisuudessaan siirtoväkeä oli noin 420 000 henkeä eli 11 prosenttia Suomen silloisesta väkiluvusta.^lähde?

J. K. Paasikiven vaatimuksesta määrättiin, että maataloussiirtoväen sijoituksella ei saanut muuttaa kuntien kielisuhteita. Koska ruotsinkielistä maataloussiirtoväkeä oli vähän, tämä merkitsi sitä, että ruotsinkielisiin kuntiin ei maataloussiirtoväkeä määrätty juuri lainkaan ja kaksikielisiinkin kuntiin vähemmän kuin suomenkielisiin kuntiin. Paasikivi perusteli tätä hyvien suhteiden säilyttämisellä Ruotsiin. Sen sijaan ruotsinkieliset kunnat, jotka eivät halunneet alueelleen siirtoväkeä, ostivat maata suomenkielisiltä alueilta ja luovuttivat sen siirtoväen asuttamiseen.

Porkkalanniemestä ja Upinniemestä sekä lähialueilta vuonna 1944 siirtymään joutunut väestö sai mahdollisuuden palata kotiin vuonna 1956, kun Neuvostoliitto luopui ennenaikaisesti hallintavallastaan Porkkalan vuokra-alueeseen, mutta läheskään kaikki näiltä alueilta evakkoon lähteneet eivät tätä oikeuttaan käyttäneet.^lähde?

Yleisen käsityksen mukaan siirtoväen asuttaminen onnistui Suomessa hyvin. Missään muualla maailmassa ei sodan vuoksi menetetyiltä alueilta siirtynyttä väestöä pystytty sijoittamaan uusille asuinsijoille yhtä nopeasti kuin Suomessa. Asutustoiminnan onnistuminen vahvisti uskoa tulevaisuuteen. Onnistuminen lujitti myös yhteiskuntarauhaa, koska sen tarkoituksena oli osittain kommunismin torjunta niin sanottuina vaaran vuosina. Myös maanhankintalain toimeenpano onnistui, koska sen nojalla tehdyistä kaupoista ja lunastuksista tehtiin vain vähän valituksia. Asutustoiminnan varjopuolet paljastuivat 1960-luvulla, jolloin osoittautui, että lukuisat pientilat eivät maatalous- ja metsätöiden koneellistuessa olleet enää elinkelpoisia. Tästä seurasi voimakas maaltamuutto ja siirtolaisuus Ruotsiin.

Katso myös

• Moskovan rauha
• Moskovan välirauhansopimus
• Pakkomuutto
• Siirtolaisuus

Lähteet

• Otavan iso tietosanakirja, artikkeli siirtoväki.
• Virolainen, Johannes: Siirtokarjalaiset 1941-1944: kotiinpaluu, jälleenrakennus ja uusi lähtö. Helsinki: Otava, 1989. ISBN 951-1-10921-9.