Pika-asutuslaki
Pika-asutuslailla tarkoitetaan 28. kesäkuuta 1940 hyväksyttyä lakia, jonka perusteella valtio hankki haltuunsa kantaväestön maa-alueita ja jakoi niitä uudelleen talvisodan evakoille. Suunnitelmana oli asuttaa väestö Helsingistä ja Jyväskylästä katsoen vastaavalla tavalla kuin asutus oli ollut Karjalassa Viipurista ja Sortavalasta katsoen.
Moskovan rauhansopimuksen vuoksi Neuvostoliitolle luovutetulta alueelta – Suomenlahden saarilta, Karjalankannakselta, Laatokan Karjalasta, Sallan ja Kuusamon itäosista, Kalastajasaarennolta sekä Hangon vuokra-alueelta – muuhun Suomeen siirtyneitä evakkoja oli noin puoli miljoonaa henkeä eli noin 15 prosenttia Suomen silloisesta asukasluvusta.[1]
Pääministeri Risto Ryti asetti heti talvisodan päätyttyä komitean valmistelemaan lakia Moskovan rauhan nojalla Neuvostoliitolle luovutetulta alueelta siirtyneen väestön asuttamiseksi. Komitea, jota johti professori ja entinen pääministeri Toivo Kivimäki, sai jo kesällä 1940 valmiiksi lakiesityksen, jonka perusteella siirtoväelle voitiin ottaa maata valtiolta, seurakunnilta, suuryhtiöiltä ja tavallisilta maanomistajilta. Tarkoituksena oli muodostaa lähinnä Etelä-Suomeen noin 35 000 tilaa, joita varten arvioitiin tarvittavan noin 330 000 hehtaaria valmista peltoa. Lakia alettiin panna toimeen syksyllä 1940 ja kesäkuuhun 1941 mennessä valmistui tai oli saatu lähes valmiiksi noin 13 000 pika-asutustilaa. Asutustoimintaa johti kansanedustaja, maanmittausinsinööri Sulo J. Teittinen ja hänen apunaan oli neuvottelukunta, johon kuuluivat siirtoväen edustajina kansanedustaja Juhani Leppälä, maanviljelijä Eeno Pusa ja agronomi, luutnantti Johannes Virolainen. Neuvottelukunnan sihteerinä oli aluksi varatuomari Teini Ahava ja hänen siirryttyään Korkeimman hallinto-oikeuden jäseneksi varatuomari, vänrikki Veikko Vennamo. Tässä yhteydessä Vennamo ja Virolainen, kaksi sotien jälkeisten vuosikymmenien näkyvimpiin kuulunutta poliitikkoa, tapasivat ensimmäisen kerran. [2] [3] [4]
Pika-asutustoiminta huolestutti etenkin ruotsinkielisten alueiden maanomistajia, joiden lähetystö jätti marraskuussa 1940 asiasta kirjelmän pääministeri Risto Rytille. Kirjelmän allekirjoittajat pelkäsivät karjalaisväestön asuttamisen vaarantavan heidän toimeentulonsa ja kulttuuriperinteensä. [5]
Lain toimeenpano jouduttiin keskeyttämään kesäkuussa 1941 jatkosodan alkamisen takia. Pika-asutustoiminnan henkilökunta siirrettiin tällöin suurelta osin toisiin tehtäviin.[6] Kesäkuuhun 1942 mennessä, jolloin suuri osa siirtoväestä oli palannut kotiseuduilleen takaisinvallatuille alueille, ilmoitettiin noin 3 000 pika-asutustilan viljelysopimusten tulleen irtisanotuksi. Noin sadan tilan osalta sopimukset olivat jääneet irtisanomatta huolimatta siitä, että niiden asukkaat olivat palanneet Karjalaan, ja nämä tilat siirtyivät valtion haltuun. Osa tiloista oli palautunut niiden entisille omistajille.[7] Maaliskuuhun 1943 mennessä jo yli puolet pika-asutustilojen viljelysopimuksista oli irtisanottu; toisaalta liki 300 ruokakuntaa oli ilmoittanut pitävänsä pika-asutustilan ja luopunut tilastaan palautetulla alueella. [8]
Katso myös
muokkaaLähteet
muokkaa- Pertti Toukkari: Eemil Luukka (1892–1970) – Muistoja ja muistiinpanoja karjalaispoliitikon elämästä (Arkistoitu – Internet Archive)
- Kiuruvesi – siirtokarjalaisten asutuspitäjä (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Veikko Huttunen: Kansakunnan historia 7: täysi-ikäinen kansakunta, s. 84. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1974. ISBN 951-0-06296-0.
- ↑ Antti Tuuri: Linnuille pesänsä, ketuille kolonsa: Asuntorakentamisen viisi värikästä vuosikymmentä, s. 10. Suomen Rakennuslehti, 1998. ISBN 951-664-020-6.
- ↑ Ensio Siilasvuo (toim.): Talvisota-kronikka (2. painos), s. 184. Gummerus, 1992. ISBN 951-20-3446-8.
- ↑ Johannes Virolainen: Politiikan puolustus, s. 199. Otava, 1996. ISBN 951-1-14311-5.
- ↑ Talvisota-kronikka, s. 186.
- ↑ Ensio Siilasvuo (toim.): Jatkosota-kronikka (2. painos), s. 14. Gummerus, 1997. ISBN 951-20-3661-4.
- ↑ Jatkosota-kronikka, s. 14.
- ↑ Jatkosota-kronikka, s. 121.