Avaa päävalikko

Ernst Berthold Löfström (käytti myös äitinsä sukunimeä Toll; 31. toukokuuta 1865 Pälli, Viipurin maalaiskunta5. tammikuuta 1937 Helsinki)[1] oli suomalainen Venäjän keisarillisen armeijan kenraali, joka toimi Suomen sisällissodan aikana valkoisten Savon ryhmän komentajana sekä huhtikuussa 1918 Itäarmeijan komentajana. Hän sai 1927 jalkaväenkenraalin arvon.

Ernst Löfström
Lofstrom ernst.jpg
Henkilötiedot
Syntynyt 31. toukokuuta 1865
Viipurin maalaiskunta, Suomi
Kuollut 5. tammikuuta 1937 (71 vuotta)
Helsinki, Suomi
Kansalaisuus suomalainen
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t) Venäjän keisarikunnan lippu Venäjän keisarikunta
Suomen lippu Suomi
Palveluvuodet 1883–1928
Komentajuudet Itäarmeija
Taistelut ja sodat Suomen sisällissota
Sotilasarvo jalkaväenkenraali

Sisällysluettelo

Ura ennen sisällissotaaMuokkaa

Löfströmin vanhemmat olivat everstiluutnantti Lars Herman Löfström ja Catharina Eugenia Alexandra Toll. Hänen isänsä toimi Saimaan kanavan kanavapäällikkönä. Löfström kävi Haminan kadettikoulun 1877–1885. Hän palveli vuoteen 1912 saakka Henkikaartin arvostetussa Semjonovin rykmentissä eri tehtävissä, kuten komppanian päällikkönä ja vuodesta 1906 pataljoonan komentajana. Rykmentin vanhimpana esiupseerina hän toimi 1910–1912. Hän yleni 1889 luutnantiksi, 1897 alikapteeniksi, 1900 kapteeniksi ja 1906 everstiksi. Löfström kävi 1892 Oranienbaumissa upseerien tarkk’ampujakoulun kurssin ja osallistui myöhemmin Suomessa lukuisiin ampumakilpailihin. Hän suoritti myös Pietarin arkeologisen instituutin kurssin vuonna 1903. Löfström sai tammikuussa 1912 omasta pyynnöstään siirron 91. Väinänlinnan jalkaväkirykmentin komentajaksi Latviaan ja hän oli tässä tehtävässä syksyyn 1914 saakka.[1][2]

Ensimmäisen maailmansodan alussa Löfströmin rykmentti tuki Venäjän 4. armeijan hyökkäystä Itävalta-Unkaria vastaan Puolassa. Syyskuun alussa 1914 hänet nimitettiin Henkivartioväen 1. tarkk’ampujarykmentin komentajaksi ja joulukuussa hän sai ylennyksen kenraalimajuriksi. Hän sai seuraavana vuonna Pyhän Yrjön miekan kunnostautumisestaan Hodelin taistelussa elokuussa 1914 ja neljännen luokan Yrjön-ristin Opatówin taistelusta lokakuussa 1914.[2][1][3] Löfströmin rykmentti osallistui seuraavan kahden vuoden aikana puolustus- ja perääntymistaisteluihin Puolassa sekä Brusilovin hyökkäykseen kesällä 1916. Viimeksi mainitun operaation yhteydessä rykmentti lähes tuhoutui ankarissa taisteluissa Stohod-joella heinäkuussa 1916.[2] Helmikuussa 1917 Löfström siirrettiin prikaatinkomentajaksi Henkivartioväen 3. jalkaväkidivisioonaan ja elokuussa Henkivartioväen tarkk’ampujadivisioonan komentajaksi. Venäjän armeijan ollessa jo hajoamistilassa hän jäi syyskuun alussa lomalle ja palasi pian Suomeen.[1][2]

Suomen sisällissota ja myöhempi aikaMuokkaa

Löfström saapui Helsinkiin tammikuun alussa 1918 ja ryhtyi yhteistyöhön sotilaskomitean kanssa. Hieman ennen sisällissodan puhkeamista hän siirtyi vallankumousta pakoon Vaasaan ja tarjoutui sodan sytyttyä valkoisen armeijan käyttöön. Valkoisten ylipäällikkö Mannerheim vierasti Löfströmiä, joka oli ollut hänen holhoojansa kadettikoulussa.[2] Löfström taas katsoi Mannerheimin saaneen Venäjän armeijassa ylennyksiä ja kunniamerkkejä muilla kuin sotilaallisilla ansioilla, erityisesti syksyllä 1914, jolloin he olivat osallistuneet samoihin taisteluihin Hodelilla ja Opatówissa. Löfströmillä oli vanhoja riitoja myös päämajoitusmestari Hannes Ignatiuksen kanssa.[4] Pätevien komentajien ollessa vähissä Mannerheim nimitti kaikesta huolimatta Löfströmin Savon rintaman komentajaksi 10. helmikuuta 1918, vaikka jääkärit eivät pitäneet Löfströmistä hänen tsaarinupseerin taustansa ja monet muut Itä-Suomen valkoiset hänen ruotsinkielisyytensä vuoksi.[4][2] Löfström käytti sisällissodan aikana äitinsä tyttönimeä Toll suojellakseen Pietarissa oleskellutta perhettään, jolle paljastuminen valkoisen kenraalin omaisiksi olisi voinut tietää vaikeuksia.[2] Toimenpide vietiin niin pitkälle, että hänestä käytettiin hänen ”soturinimeään” myös yksityisissä keskusteluissa.[5]

Savoon saavuttuaan Löfström päätti ensimmäiseksi vallata punaisten haltuun valkoisten selustassa jääneen Varkauden, jonka valtausta 20. helmikuuta hän johti henkilökohtaisesti. Häntä kritisoitiin Varkaudessa taisteluiden päätyttyä suoritetuista teloituksista. Seuraavaksi Löfström määräsi hyökkäyksen punaisten asemia vastaan Mäntyharjun rintamalla. Vaikka Mouhu onnistuttiin valtaamaan 3. maaliskuuta, valkoiset joutuivat perääntymään Hillosensalmelta, minkä jälkeen Löfström pysytteli pitkään puolustuskannalla.[2] Kun valkoinen armeija järjesteltiin uusiksi Tampereen valtauksen jälkeen, Löfström nimitettiin 12. huhtikuuta uuden Itäarmeijan komentajaksi, ja hänen toimialueensa laajeni näin käsittämään sekä Savon että Karjalan rintaman. Löfström johti huhtikuun lopussa Viipurin valtaukseen liittyneitä operaatioita. Viipuri vallattiin 29. huhtikuuta, minkä jälkeen Löfström nimitettiin Viipurin linnan komendatiksi ja palkittiin ylennyksellä kenraaliluutnantiksi 3. toukokuuta.[2][1] Hän ei kuitenkaan saanut muille komentajille myönnettyä 1. luokan vapaudenristiä ja koki tulleensa syrjäytetyksi. Löfströmin ja Mannerheimin välit olivat operaation aikana huonontuneet entisestään, kun Löfström oli siirtänyt Itäarmeijan esikunnan Antreasta lähemmäs Viipuria Taliin kysymättä lupaa päämajasta.[6] Viipurin valtauksen jälkeen toteutettuihin venäläisten joukkoteloituksiin Löfström ei ilmeisesti antanut suoraa määräystä, mutta hänen 26. huhtikuuta antamansa ankara päiväkäsky taisteluihin osallistuneiden venäläisten kohtelusta saattoi innostaa hänen alaisiaan terroritoimiin.[7]

Löfström sai pyynnöstään eron Viipurin linnan komendantin tehtävistä elokuun 1918 alussa. Huhtikuussa 1919 hänet nimitettiin jalkaväen tarkastajaksi, mitä tehtävää hän hoiti vuoteen 1928, jolloin vetäytyi palveluksesta. Hänet ylennettiin vuonna 1927 jalkaväenkenraaliksi.[2][1] Puolustusneuvoston jäsenenä hän toimi 1927–1928, ja lisäksi useissa eri puolustusalan komiteoissa.[2] Valkoiset sotahistorioitsijat kiistelivät 1920-luvulta alkaen paljon siitä, kenen komentajan ansiota Viipurin menestyksekäs valtaussuunnitelma huhtikuussa 1918 oli lopulta ollut. Löfström osallistui polemiikkiin julkaisemalla vuonna 1931 muistelmateoksen Ledningen av Östarméns operationer i Karelen 1918, jossa hän pyrki vähättelemään varsinkin Aarne Sihvon ansioita.[8][2]

Löfströmin puoliso vuodesta 1900 oli Katarina (Jekaterina) Mihailov (1871–1947), joka oli venäläisen kenraalimajuri Ivan Mihailovin tytär.[1][2]

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d e f g Löfström, Ernst Berthold Suomalaiset kenraalit ja amiraalit Venäjän sotavoimissa 1809–1917. Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. a b c d e f g h i j k l m Risto Marjomaa: Löfström, Ernst Berthold (1865–1937) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 11.10.2005. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  3. Левстрем Эрнст Лаврентьевич (venäjäksi) Grwar.ru. Viitattu 24.5.2015.
  4. a b Teemu Keskisarja: Viipuri 1918, s. 216–222. Siltala, Helsinki 2013.
  5. Hjalmarson, Harald: Sotamuistoni Suomesta, s. 33. WSOY: Porvoo 1920.
  6. Keskisarja 2013, s. 288, 302, 330–331, 367–368.
  7. Keskisarja 2013, s. 362–364.
  8. Keskisarja 2013, s. 368–370.