Wikipedia

Chicago Blackhawks

yhdysvaltalainen NHL-seura

Chicago Blackhawks on yhdysvaltalainen jääkiekkojoukkue, jonka kotikaupunki on Chicago Illinoisin osavaltiossa. Joukkue pelaa NHL-liigan Läntisen konferenssin Keskisessä divisioonassa. Vuoteen 1986 asti seuran nimi kirjoitettiin muodossa Chicago Black Hawks.

Chicago Blackhawks
Chicago Blackhawksin logo.svg
Historia Chicago Black Hawks
1926–1986
Chicago Blackhawks
1986–
Perustettu 1926
Kaupunki Yhdysvallat Chicago, Illinois
Kotiareena United Center
Sarja NHL
Konferenssi Läntinen
Divisioona Keskinen
Värit               
Toimitusjohtaja Kanada Stan Bowman
Päävalmentaja Kanada Jeremy Colliton
Kapteeni Kanada Jonathan Toews
Yhteistyöseurat Rockford IceHogs (AHL)
Indy Fuel (ECHL)
Stanley Cupit 6 (1934, 1938, 1961, 2010, 2013, 2015)
Konferenssin mestaruudet 8 (1971, 1972, 1973, 1992, 2010, 2013, 2015)
Divisioonan mestaruudet 16 (1970, 1971, 1972, 1973, 1976, 1978, 1979, 1980, 1983, 1986, 1990, 1991, 1993, 2010, 2013, 2017)

HistoriaMuokkaa

Chicago Blackhawks perustettiin vuonna 1926, jolloin Frederic McLaughlin liitti seuran NHL-liigaan. McLaughlin osti Portland Rose Buds -seuran ja siirsi taitavimmat pelaajat sieltä uuteen Blackhawksiin. Tuolloin Black Hawks oli vielä nimetön seura. McLaughlin oli ensimmäisen maailmansodan aikana palvellut 86. jalkaväkidivisioonassa, jonka lempinimi oli Black Hawks[1]. Tämä nimi oli luonnollinen valinta myös uudelle jääkiekkoseuralle.

Ensimmäisen pelinsä Black Hawks pelasi marraskuussa 1926, jolloin se kaatoi Toronto St. Patricksin luvuin 4-1. Ensimmäinen kausi menikin mallikkaasti ja seura sijoittui kolmanneksi omassa divisioonassaan. Pudotuspeleissä seura putosi kuitenkin jo ensimmäisellä kierroksella. McLaughlin erotti seuran päävalmentajan Pete Muldoonin, joka sanoi että Black Hawks ei tule ikinä voittamaan runkosarjaa. Tästä sanonnasta tuli tunnettu ”Muldoonin kirous”, jonka rikkomiseen meni 40 vuotta. Kauden jälkeen Black Hawks vaihtoi kotistadioninsa Chicago Stadiumiin, joka toimikin heidän kotiareenanaan vuoteen 1994 saakka.

Kaudeksi 1933–1934 McLaughlin sai kasattua liigan parhaan joukkueen, joka maalivahti Charlie Gardinerin johdolla voitti seuran ensimmäisen Stanley Cup -pokaalin. Gardiner kuoli vain muutama kuukausi voiton jälkeen ja tämä jätti seuraan ammottavan aukon. Black Hawks jäi ilman pudotuspelipaikkaa kaudella 1936–1937 ja seuraavakin kausi näytti surkealta, kunnes seura teki jättiyllätyksen kaatamalla Montreal Canadiensin ja pääsemällä jatkoon. Black Hawks jatkoi huippuotteitaan aina finaalipeleihin saakka ja valloitti historiansa toisen Stanley Cupin.

McLaughlin kuoli 1944 ja Black Hawks pääsi pudotuspeleihin vain kerran vuosien 1946–1958 aikana. Yksilötasolla löytyi kuitenkin huippuja. Max Bentley voitti ensimmäisen Black Hawksin pelaajana Hart Trophyn, palkinnon, joka annetaan kauden arvokkaimmalle pelaajalle. Bill Mosienko teki kolme maalia 21 sekunnin sisään kaudella 1944–1945. Doug ja Max Bentley muodostivatkin Mosienkon kanssa liigan tehokkaimman ketjun, joka sai lempinimen ”Pony Line”.

Kaudella 1953–1954 Black Hawks aloitti nousun takaisin kohti huippua. Entiset Detroit Red Wings -osakkaat James D. Norris ja Arthur Wirtz ottivat komennon joukkueessa ja ensitöikseen palkkasivat entisen Detroit-miehen Tommy Ivanin kokoamaan Black Hawksille menestyvän joukkueen. Ivanilla meni seitsemän vuotta, kunnes Black Hawks voitti jälleen Stanley Cupin vuonna kaudella 1960–1961. He rikkoivat samalla kaudella kaikki runkosarjan voitto- ja piste-ennätyksensä. Tällä kaudella joukkueessa pelasivat Stan Mikita ja Bobby Hull, jotka vieläkin ovat Black Hawksin sisäisen pistepörssin kärkinimet.

Kaudella 1966–1967 Black Hawks mursi ”Muldoonin kirouksen” voittaen runkosarjan, mutta pudotuspeleissä tie katkesi. Tämän kauden jälkeen NHL laajeni, mutta Black Hawks palasi runkosarjan voittajaksi kaudella 1969–1970, lähinnä huikean tulokaskauden pelanneen Tony Espositon ansiosta. Seuraavien vuosien aikana Black Hawks pääsi finaaliin neljä kertaa, mutta ei voittanut kertaakaan.

1970-luvun alun jälkeen Black Hawksin menestys oli hyvin vaatimatonta. Meni yli kymmenen vuotta, kunnes kaudella 1981–1982 he pelasivat uskomattomat pudotuspelit huonosti menneen kauden jälkeen. Tämä loi uskoa Black Hawksin kannattajiin ja halli alkoi jälleen täyttyä lähes katastrofaalisen yleisökadon jälkeen. Seuraavalla kaudella he voittivatkin divisioonansa. He pääsivät aina konferenssifinaaliin saakka, mutta finaalipaikka jäi haaveeksi. Vuonna 1986 Black Hawksin nimi vaihtui Blackhawksiin, koska se oli alkuperäisessä sopimuksessa 1926 painettu Blackhawks.

Mike Keenan otti vastuun Blackhawksin valmennuksesta kaudella 1988–1989 ja joukkue selviytyi heti seuraavana keväänä konferenssifinaaliin. Vuonna 1992 Blackhawks pääsi NHL:n loppuotteluun saakka, jossa se hävisi Pittsburgh Penguinsille. Tuolloin intiaanipaidassa pelasivat muun muassa Chris Chelios, Jeremy Roenick ja Ed Belfour.

Vuonna 1994 Blackhawksin kotihalli vaihtui Chicago Stadiumista United Centeriin. Kevään 1995 jälkeisinä 13 kautena seura ei selviytynyt edes konferenssifinaalin saakka. Kausi 2008–2009 oli Chicagon parhaimpia kausia vuosiin, sillä joukkue selviytyi pudotuspeleihin, pudotti ensimmäisellä kierroksella Calgary Flamesin otteluvoitoin 4-2 ja toisella kierroksella Vancouver Canucksin voitoin 4-2 ja selviytyi konferenssifinaaliin.

 
Blackhawksin joukkue Valkoisessa talossa Stanley Cupin 2013 voiton kunniaksi yhdessä Yhdysvaltain presidentin Barack Obaman kanssa.

Kaudella 2009–2010 Chicago voitti ensimmäisen Stanley Cupinsa lähes puolen vuosisadan jälkeen. Joukkue kaatoi finaalisarjassa Philadelphia Flyersin voitoin 4-2. Mestaruuden ratkaisseen ottelun voittomaalin teki jatkoajalla Patrick Kane.[2] Pudotuspelien arvokkaimman pelaajan palkinnon, Conn Smythe Trophyn sai Jonathan Toews.[3]

Kaudella 2012–2013 Chicago Blackhawks voitti seurahistoriansa viidennen Stanley Cupin[4] ja toisen Presidents’ Trophyn[5] voitettuaan NHL:n runkosarjan (77 pistettä).[6] Pudotuspelien arvokkaimmaksi pelaajaksi valittiin Blackhawks-hyökkääjä Patrick Kane, joka teki 19 tehopistettä 23 pudotuspeliottelussa.[7][8]

Kesäkuussa 2015 Blackhawks voitti historian kuudennen Stanley Cupin.

 
Patrick Kane voitti ensimmäisenä yhdysvaltalaisena NHL:n parhaan pelaajan palkinnon.

KotihallitMuokkaa

Paddy Harmon halusi perustaa Chicagoon NHL-joukkueen, mutta myöhästyi. Hän kuitenkin päätti, että hallin hän voi kuitenkin rakentaa ja näin ollen hän sijoitti 2,5 miljoonaa dollaria omia rahojaan Chicago Stadiumin rakentamista varten. Halli valmistui vuonna 1929 ja ensimmäinen tapahtuma siellä oli nyrkkeilyottelu. Yhdeksän kuukautta myöhemmin Blackhawks pelasi 14 212 katsojan todistamana ensimmäisen ottelunsa siellä. Se oli yli 6 000 katsojaa enemmän kuin koskaan entisessä kotihallissa Chicago Coliseumilla koskaan oli ollut.

Chicago Stadiumia pidettiin arkkitehtuurisesti hienona ja muutenkin massiivisena. Sinne mahtuikin lähes tuplaten Madison Square Gardenin katsojaluku, joka oli siihen aikaan suurin halli. Halli olikin hyvin suosittu paikka konserteille, urheilutapahtumille ja poliittisille tapahtumille.

Viimeinen ottelu hallissa pelattiin vuonna 1994 Toronto Maple Leafsia vastaan.

Nykyään Blackhawks pelaa ottelunsa United Centerissä, jonka rakentaminen aloitettiin vuonna 1992. Blackhawks pelasi ensimmäisen ottelunsa United Centerissä 1995 kaataen Edmonton Oilersin luvuin 5–1. Hallin rakentaminen maksoi 175 miljoonaa dollaria ja sinne mahtuu 20 500 katsojaa.

PelaajatMuokkaa

Joukkue kaudella 2019–2020Muokkaa

Tilanne 3. huhtikuuta 2020[9]

Maalivahdit
Numero Pelaaja Hanskakäsi Sopimus Syntymäpaikka
30   Malcolm Subban L 2020 Rexdale, Ontario, Kanada
50   Corey Crawford L 2020 Montréal, Québec, Kanada
Puolustajat
Numero Pelaaja Kätisyys Sopimus Syntymäpaikka
2   Duncan Keith (A) L 2023 Winnipeg, Manitoba, Kanada
5    Connor Murphy R 2022 Dublin, Ohio, Yhdysvallat
6   Olli Määttä L 2022 Jyväskylä, Suomi
7   Brent Seabrook (A) R 2024 Richmond, Brittiläinen Kolumbia, Kanada
27   Adam Boqvist R 2022 Falun, Ruotsi
44   Calvin de Haan L 2022 Carp, Ontario, Kanada
55   Nick Seeler L 2021 Eden Prairie, Minnesota, Yhdysvallat
68   Slater Koekkoek L 2020 Winchester, Ontario, Kanada
Hyökkääjät
Numero Pelaaja Kätisyys Pelipaikka Sopimus Syntymäpaikka
8   Dominik Kubalík L VLH 2020 Plzeň, Tšekki
12   Alex DeBrincat R LH 2023 Farmington Hills, Michigan, Yhdysvallat
15   Zack Smith L VLH / KH 2021 Medicine Hat, Alberta, Kanada
17   Dylan Strome L KH 2020 Mississauga, Ontario, Kanada
19   Jonathan Toews (C) L KH 2023 Winnipeg, Manitoba, Kanada
20   Brandon Saad L VLH 2021 Gibsonia, Pennsylvania, Yhdysvallat
22   Ryan Carpenter R KH / OLH 2022 Oviedo, Florida, Yhdysvallat
36   Matthew Highmore L VLH 2022 Dartmouth, Nova Scotia, Kanada
64   David Kämpf L KH / OLH 2021 Jirkov, Tšekki
65   Andrew Shaw R OLH / KH 2022 Belleville, Ontario, Kanada
77   Kirby Dach R KH 2022 Fort Saskatchewan, Alberta, Kanada
88   Patrick Kane (A) L OLH 2023 Buffalo, New York, Yhdysvallat
91   Drake Caggiula L H 2020 Pickering, Ontario, Kanada
92    Alexander Nylander R LH 2021 Calgary, Alberta, Kanada
95   Dylan Sikura L H 2021 Aurora, Ontario, Kanada

JoukkueenjohtoMuokkaa

EnnätyksetMuokkaa

  • Eniten maaleja kaudessa:   Bobby Hull, 58 (1968–1969)
  • Eniten syöttöjä kaudessa:   Denis Savard, 87 (1987-1988)
  • Eniten pisteitä kaudessa:   Denis Savard, 131 (1987–1988)
  • Eniten kausia:    Stan Mikita, 22
  • Eniten jäähyjä kaudessa:   Mike Peluso, 408 (1991–1992)
  • Eniten nollapelejä kaudessa:    Tony Esposito, 15 (1969-1970)
  • Eniten pisteitä kaudessa puolustajana:   Doug Wilson, 85 (1981-1982)

Jäädytetyt numerotMuokkaa

Hall Of Fame -pelaajatMuokkaa

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. ↑ http://www.sportsnet.ca/hockey/nhl/nhl-team-names/
  2. ↑ 49 vuoden odotus päättyi - Chicago mestariksi! YLE Urheilu. 10.6.2010. Helsinki: Yleisradio. Viitattu 10.6.2010.
  3. ↑ Finaalien floppaajasta pudotuspelien arvokkain YLE Urheilu. 10.6.2010. Helsinki: Yleisradio. Viitattu 10.6.2010.
  4. ↑ Chicago on Stanley Cup -mestari 2013! Ilta-Sanomat. 25.6.2013.
  5. ↑ http://www.nhl.com/ice/page.htm?id=24945
  6. ↑ http://www.nhl.com/ice/recap.htm?id=2012030416&navid=DL%7CNHL%7Chome
  7. ↑ Conn Smythe Trophy NHL.com. 2013. NHL. Viitattu 25.6.2013. (englanniksi)
  8. ↑ 2012–2013 – Playoffs – Stats NHL.com. NHL. Viitattu 25.6.2013. (englanniksi)
  9. ↑ Blackhawks Roster Chicago Blackhawks. Viitattu 6.9.2016. (englanniksi)

Aiheesta muuallaMuokkaa


National Hockey League (NHL)
Läntinen konferenssi Itäinen konferenssi
Tyynenmeren divisioona Keskinen divisioona Atlantin divisioona Metropolien divisioona
Anaheim Ducks Chicago Blackhawks Boston Bruins Carolina Hurricanes
Arizona Coyotes Colorado Avalanche Buffalo Sabres Columbus Blue Jackets
Calgary Flames Dallas Stars Detroit Red Wings New Jersey Devils
Edmonton Oilers Minnesota Wild Florida Panthers New York Islanders
Los Angeles Kings Nashville Predators Montreal Canadiens New York Rangers
San Jose Sharks St. Louis Blues Ottawa Senators Philadelphia Flyers
Vancouver Canucks Winnipeg Jets Tampa Bay Lightning Pittsburgh Penguins
Vegas Golden Knights Toronto Maple Leafs Washington Capitals
Entiset joukkueet

Atlanta Flames | Atlanta Thrashers | California Golden Seals | Cleveland Barons | Colorado Rockies | Hamilton Tigers | Hartford Whalers | Kansas City Scouts | Minnesota North Stars | Montreal Maroons | Montreal Wanderers | New York Americans | Ottawa Senators | Philadelphia Quakers | Pittsburgh Pirates | Quebec Bulldogs | Quebec Nordiques | St. Louis Eagles | Winnipeg Jets

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Chicago_Blackhawks&oldid=18835361”