Chet Baker

yhdysvaltalainen muusikko

Chesney Henry ”Chet” Baker Jr. (23. joulukuuta 1929 Yale, Oklahoma, Yhdysvallat13. toukokuuta 1988 Amsterdam, Alankomaat) oli yhdysvaltalainen jazztrumpetisti, flyygelitorven soittaja sekä laulaja. Hän oli yksi West Coast -jazzin merkittävimmistä edustajista 1950-luvulla. Bakerin elämää varjosti huumeriippuvuus, etenkin 1960-luvulla. Hän kuoli toukokuussa 1988 Amsterdamissa pudottuaan hotellin ikkunasta.

Chet Baker
Baker vuonna 1983
Baker vuonna 1983
Henkilötiedot
Syntynyt23. joulukuuta 1929
Yale, Oklahoma, Yhdysvallat
Kuollut13. toukokuuta 1988 (58 vuotta)
Amsterdam, Alankomaat
Ammatti trumpetisti, laulaja
Muusikko
Taiteilijanimi ChetView and modify data on Wikidata
Aktiivisena 1952–1988
Tyylilajit jazz
Soittimet trumpetti, flyygelitorvi, laulu
Levy-yhtiöt Pacific Jazz, RCA, Epic
Aiheesta muualla
Kotisivut

NuoruusMuokkaa

Baker syntyi musikaaliseen perheeseen, sillä hänen isänsä Chesney Henry Baker oli kitaristi, joka joutui kuitenkin keskittymään muihin töihin 1930-luvun laman aikana. Chetin äiti Vera (Moser) Baker työskenteli hajuvesiliikkeessä. Perhe muutti Oklahomasta Kalifornian Glendaleen vuonna 1940. Lapsena Baker lauloi laulukilpailuissa ja kirkon kuorossa. Pasuuna oli Bakerin ensisoitin, mutta hän vaihtoi sen trumpettiin, sillä pasuuna oli liian suuri soitin ja vaikeasti käsiteltävä hänelle.[1]

Vuonna 1946 vain 16-vuotias Baker lopetti koulunsa kesken ja värväytyi Yhdysvaltain armeijaan. Hänet lähetettiin palvelukseen Berliiniin, jossa hän liittyi armeijan 298th Army Band -orkesteriin. Vapautuksensa jälkeen vuonna 1948 Baker meni opiskelemaan musiikin teoriaa El Camino Collegeen Los Angelesiin. Näinä aikoina hän soitti myös jazzklubeilla. Baker värväytyi armeijaan uudelleen vuonna 1950, soitti sanfranciscolaisessa Sixth Army Bandissa ja kävi samaan aikaan myös jazzklubeilla. Baker sai toisen palveluksesta vapautuksen tullakseen ammattijazzmuusikoksi.[1][2]

UraMuokkaa

 
Baker vuonna 1955

LäpimurtoMuokkaa

Baker soitti alun perin Vido Musson yhtyeessä ja sen jälkeen Stan Getzin kanssa. Bakerin ura lähti varsinaisesti käyntiin, kun keväällä 1952 jazzlegenda Charlie Parker valitsi hänet osallistumaan West Coast -tyylisten kappaleiden soittoon hänen kanssaan. Baker soitti Parkerin kanssa ensimmäisen kerran 29. toukokuuta Tiffany Clubilla Los Angelesissa. Saman vuoden kesänä Baker liittyi Gerry Mulliganin kvartettiin, joka soitti polyfonista musiikkia, joka oli vastakohta 1950-luvun bebop-tyylille. Yhtye levytti Pacific Jazz Recordsin julkaisemalla albumilla myös kappaleen ”My Funny Valentine”, josta tuli Bakerin ”tunnuskappale”, jonka hän myös levytti lukuisia kertoja urallaan. Baker valittiin vuonna 1953 Metronome-lehden kyselyssä vuoden trumpetistiksi. Kvartetti menestyi todella hyvin, mutta kesäkuussa 1963 Mulligan joutui huumeiden takia vankilaan ja yhtye hajosi.[1]

Baker perusti oman kvartettinsa, jossa alun perin Russ Freeman soitti pianoa, Red Mitchell bassoa ja Bobby White rumpuja. Baker äänitti Pacific Jazzille ensimmäistä kertaa yhtyeen johtajana 24. heinäkuuta 1953. Vuonna 1954 Chet Baker Sings -studioalbumi ilmestyi, jonka myötä hänestä tuli suosittu jazzmuusikko; perinteisen jazzin kuuntelijat eivät tosin pitäneet Bakerin musiikista.[1] Bakerin vuoden 1954 kappale ”Let’s Get Lost” yhdistetään häneen eniten.[2]

Baker teki elokuvadebyyttinsä elokuvassa Hell’s Horizon, jonka ensi-ilta oli vuoden 1955 syksyllä. Hän kieltäytyi studiosopimuksesta ja lähti Euroopan-kiertueelle, joka kesti syyskuusta 1955 huhtikuuhun 1956. Palattuaan Yhdysvaltoihin Baker perusti kvintetin, jossa Phil Urso soitti saksofonia ja Bobby Timmons pianoa. Baker siirtyi enemmän bop-tyyliseen musiikkiin yhtyeensä kanssa ja äänitti heinäkuussa 1956 Pacific Jazzin julkaiseman Chet Baker & Crew -albumin.[1]

Kiertue ja muutto EurooppaanMuokkaa

Baker teki Yhdysvaltain-kiertueen helmikuussa 1957 The Birdland All-Starsin kanssa ja Euroopan-kiertueen myöhemmin samana vuonna. Hän muutti Eurooppaan vuonna 1959 ja asettui Italiaan, josssa hän näytteli elokuvassa Urlatori alla sbarrra. Vuonna 1960 julkaistiin elokuva Rakkaudennälkäiset, joka on fiktiivinen omaelämäkerta Bakerin elämästä. Elokuvassa näyttelee Robert Wagner Chad Bixbyn roolissa.[1]

HuumeongelmatMuokkaa

 
Baker ranskalaisen laulajattaren Dalidan kanssa Italiassa vuonna 1962.

Baker oli addiktoitunut heroiiniin 1950-luvulla ja joutui useita kertoja vangituksi lyhyeksi aikaa, mutta huumeet alkoivat vaikuttaa hänen uraansa merkittävästi 1960-luvulla. Baker pidätettiin Italiassa kesällä 1960 ja oli vankilassa miltei puolitoista vuotta. Hän juhli vapauteen pääsyä helmikuussa 1962 Chet Is Back! -albumilla, jonka RCA Records julkaisi. Myöhemmin samana vuonna hänet pidätettiin Länsi-Saksassa ja karkotettiin Sveitsiin ja sen jälkeen Ranskaan. Englantiin hän muutti elokuussa 1962 näytelläkseen itseään elokuvassa Kohtalon leikkiä, joka julkaistiin vuonna 1963. Huumerikoksen takia hänet karkotettiin Englannista Ranskaan maaliskuussa 1963. Baker asui Pariisissa ja esiintyi siellä sekä Espanjassa vuonna 1964. Jouduttuaan jälleen pidätetyksi Länsi-Saksassa hänet karkotettiin takaisin Yhdysvaltoihin. Baker palasi Yhdysvaltoihin 5. maaliskuuta 1964 viisi vuotta Euroopassa asumisen jälkeen. Hän soitti 1960-luvun puolivälissä pääasiassa New Yorkissa ja Los Angelesissa. Hän oli tuolloin vaihtanut trumpetin flyygelitorveen.[1][2]

Kesällä 1966 Baker joutui huumediilerien pahoinpitelyn kohteeksi San Franciscossa.[1][3] Hänen hampaansa olivat jo ennen tätä olleet huonossa kunnossa, ja pahoinpitelytapauksen jälkeen ne jouduttiin lopulta kaikki poistamaan. Hän alkoi käyttää hammasproteesia, jonka kanssa ei osannut aluksi soittaa trumpettia.[3] 1960-luvun loppuun mennessä hän soitti vain harvoin, ja 1970-luvun alkupuoleen mennessä hän oli lopettanut soittamisen kokonaan.[1]

Paluu julkisuuteenMuokkaa

Baker sai elämänsä jotenkuten kuntoon ottamalla seitsemän vuoden ajan heroiiniaddiktioonsa metadonia. Hän myös opetteli soittamaan trumpettia hammasproteesinsa kanssa.[3] Hän palasi julkisuuteen marraskuussa 1973, esiintyi merkittävällä klubilla New Yorkissa ja konsertoi jälleen marraskuussa 1974 yhdessä Gerry Mulliganin kanssa Carnegie Hallilla. Epic Records äänitti ja julkaisi konserttitallenteen. 1970-luvun puoliväliin mennessä Baker pystyi palaamaan takaisin Eurooppaan, jossa hän pääasiassa esiintyi ja vietti loppuelämänsä. Monien kriitikoiden mielestä hänen trumpetinsoittotaitonsa oli loppuvuosina parhaimmillaan, ja vuosina 1977–1988 hän teki myös levytyksiä enemmän kuin koskaan.[2]

Baker esiintyi ajoittain Japanissa ja Yhdysvalloissa, vaikkei hänellä ollutkaan synnyinmaassaan vakituista asuinpaikkaa. Hän esiintyi rockmuusikoiden kanssa ja soitti vuonna 1983 muun muassa trumpettia Elvis Costellon Falklandin sodan vastaisella kappaleella ”Shipbuilding”. Vuonna 1987 valokuvaaja ja elokuvantekijä Bruce Weber teki Bakerista dokumenttielokuvan.[1][2]

KuolemaMuokkaa

Baker kuoli Amsterdamissa 13. toukokuuta 1988 pudotessaan hotellin ikkunasta heroiinin ja kokaiinin vaikutuksen alaisena. Weberin elokuvan Let’s Get Lost ensiesitys oli syyskuussa 1988 ja se oli ehdolla Oscar-palkinnon saajaksi. Vuonna 1997 Bakerin keskeneräiseksi jäänyt omaelämäkerta julkaistiin nimellä As Though I Had Wings: The Lost Memoir.[2] Miramax osti kirjan tekijänoikeudet elokuvasovituksen tekoa varten.[1]

YksityiselämäMuokkaa

Baker oli naimisissa kolmesti; Charlaine Souderin, Halema Allin ja Carol Jacksonin kanssa.[4][5] Hänellä oli neljä lasta; Chesney III Haleman kanssa sekä Dean, Paul ja Melissa Carolin kanssa.[6] Baker puhui sujuvasti italiaa.[3][7]

TyyliMuokkaa

Bakeria kutsutaan yhdeksi 1950-luvun West Coast -jazzin ikonisimmista artisteista, lempinimeltään ”The Prince of Cool”. Trumpetinsoitossa hän sai vaikutteita etenkin kornetisti Bix Beiderbeckeltä ja sitten Miles Davisiltä, ja hänen oma feminiinisen herkäksi luonnehdittu fraseerauksensa kiteytyi Gerry Mulliganin kvartetin vuoden 1952 levytyksessä ”My Funny Valentine”. Tuon jälkeen Baker nousi trumpetistien kärkeen monissa muusikkoäänestyksissä. Myöhemmin 1960-luvulla soittoon tuli enemmän särmää. Hänen laulunsa edusti herkän pehmeää crooner-tyyliä, joka kehittyi Bing Crosbyn innoittamana mutta jätti pois ”epäcooleja” tyylikeinoja kuten vibratot ja glissandot. ”Epämiehekästä” laulutapaa kritisoivat aluksi niin kanssamuusikot kuin kriitikotkin, mutta Baker pysyi tyylissään. Aluksi hänen epävarmuutensa laulajana vaati kuitenkin kymmeniä uusintaottoja studiossa.[8][9][10]

Baker tunnettiin nuoruudessaan muusikkotaitojensa lisäksi myös hyvästä ulkonäöstään. Jazzhistorioitsija ja -kriitikko Dave Kelly kuvailee Bakeria James Deanin, Frank Sinatran ja Bix Beiderbecken yhdistelmäksi.[10]

MerkitysMuokkaa

Chet Bakerin elämästä on tehty paljon elämäkertoja, musikaaleja sekä näytelmiä.[11][12][13] Oklahoman kuvernööri Brad Henry julisti 2. heinäkuuta 2005 ”Chet Baker -päiväksi”.[14] Vuonna 2015 ilmestyi Bakerin elämästä kertova draamaelokuva Born to Be Blue. Bakeria esittää elokuvassa Ethan Hawke.[15]

Valikoitu diskografiaMuokkaa

Lähteet: [16][17][18][19]

StudioalbumitMuokkaa

KappaleetMuokkaa

FilmografiaMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h i j k Ruhlmann, William: Chet Baker Biography AllMusic. Viitattu 11.1.2022. (englanniksi)
  2. a b c d e f Chet Baker Encyclopædia Britannica. Viitattu 11.1.2022. (englanniksi)
  3. a b c d Burlingame, Sandra: Chet Baker Biography Jazz Standards. Viitattu 25.1.2022. (englanniksi)
  4. Murray, Ruby J: Chet Baker historical profile Dumbo Feather. 1.1.2021. Viitattu 13.1.2022. (englanniksi)
  5. Braysher, Sam: Chet Baker | The Life & Music of a Jazz Icon Jazzfuel. 19.10.2020. Viitattu 13.1.2022. (englanniksi)
  6. Evans, Nenette: Bruce Guthrie: Remembering Chet Baker article @ All About Jazz All About Jazz. 23.4.2020. Viitattu 13.1.2022. (englanniksi)
  7. 10 Tracks By Chet Baker I Can’t Live Without…by jazz singer/pianist Robin Phillips London Jazz News. 10.5.2021. Viitattu 13.1.2022. (englanniksi)
  8. Berendt, Joachim: The Jazz Book, revised edition, s. 203, 207–208, 430. Paladin Books, 1984. (englanniksi)
  9. Jazz Commentary: Chet Baker - The Climax of Cool The Arts Fuse. 29.9.2018. Viitattu 14.1.2022. (englanniksi)
  10. a b Steel, Alastair: Chet Baker: 'The Prince of Cool' Jazz FM. 1.5.2020. Viitattu 21.1.2022. (englanniksi)
  11. The Crow's Theatre Production of Time After Time: The Chet Baker Project by James O'Reilly The Belfry Theatre. Viitattu 11.1.2022. (englanniksi)
  12. Chet Baker Comes Back to Life in 'The Cool' AMADOSSF.COM. Viitattu 11.1.2022. (englanniksi)
  13. My Funny Valentine - the story of Chet Baker The Southern Reporter. Viitattu 11.1.2022. (englanniksi)
  14. Jazz news: Oklahoma Chet Baker Tribute All About Jazz. Viitattu 11.1.2022. (englanniksi)
  15. Yrttiaho, Tuomo: Televisioarvostelu | Ethan Hawke tekee taitavan roolityön heroiinikoukussa pyristelevänä muusikkona Chet Bakerina, jota myös jazzin James Deaniksi kutsuttiin Helsingin Sanomat. 1.5.2019. Viitattu 13.1.2022.
  16. Chet Baker Billboard. Viitattu 13.1.2022. (englanniksi)
  17. Richardson, Mark: Chet Baker: The Legendary Riverside Albums Pitchfork. 27.11.2019. Viitattu 13.1.2022. (englanniksi)
  18. Shadwick, Keith: Chet Baker: Nine Essential Albums Jazzwise. 7.10.2021. Viitattu 13.1.2022. (englanniksi)
  19. Richardson, Mark: Best Chet Baker Pieces: 20 Jazz Essentials uDiscover Music. 23.12.2021. Viitattu 13.1.2022. (englanniksi)
  20. Chet Baker in a short surreal film from 1963 DangerousMinds. 29.2.2012. Viitattu 13.1.2022.

Aiheesta muuallaMuokkaa