Asekulttuuri

Asekulttuuri on aseiden käyttöön liittyviä tapoja, käytäntöjä, harjoituksia, kilpailuja ja saavutuksia. Suomessa on vanha ja vahva asekulttuuri, jolla on pitkä historia.

Asekulttuurin historiaa Suomessa

Suomen historiassa tiedetään käytetyn ruutiaseita jo 1400-luvulla.

Metsästys on ollut koko kansan keino hankkia elantoa ja tärkeä ruokalähde. Ruotsi-Suomessa tuli metsästysoikeus voimaan 1647, jossa syrjäseutujen asujat saivat vapaan metsästysoikeuden. Metsästys oli tärkeä elinkeino, jolla hankittiin myytävää markkinoille ja ravintoa myös pula-aikoina.

Sotaväen ampumakilpailuissa jaettiin 1800-luvun puolivälissä hyviä palkintoja, mikä kertoo ampumataidon arvostuksesta

Kansanjuhlat olivat osa suomalaista asekulttuuria. Markkinoiden ja kansanjuhlien ohjelmistoon sisältyi usein ampumanäytökset ja ampumakilpailut. Kirjallisia viitteitä tästä löytyy suomalaisesta lehdistöstä ainakin jo 1800-luvulta. Zachris "Sakari" Topelius oli innokas kansanjuhlien edistäjä. Hänen mielestä kansanjuhlilla oli erityinen yhteiskunnallinen tehtävä kansan sivistystason kohottajana, yhteiskuntaluokkien yhdistäjänä ja kansan ruumiillisen ja henkisen vireyden edistäjänä. Ohjelmissa oli maaliin ampumista ja kilpailuja.

»Kilpa-ampujaisia panevat toimeen sotaväki ja metsästysseurat. Metsänkäynti on kaikkialla kansassa kasvattanut pyssymiehiä, joiden luoti tyynesti tähdättynä harvoin on määränpäähän osumatta.»
(Z. Topelius^lähde?)

Suometar-lehti kirjoitti 1855 Mikkelin seudulla järjestettävistä kansanjuhlista: "Ammutaan vielä, jos pyssy sattuu, muutamia kuttia." Kuopiossa Kelloniemellä järjestettiin juhannusaattona 1875 jo kolmannet ampumakilpailut "metsästystä ja pyssy-urotöitä harrastavien kesken". Hyviä ampujia arvostettiin ja ihailtiin. Kilpailu käytiin käsivaralta rihlapyssyllä 80 kyynärän matkalla. Keuruulla kansanhuvit järjestettiin 1882. Ampumiseen otti osaa 60 pyssymiestä, jossa ammuttiin kolme laukausta sadan kyynärän matkalta. Myös jotkut nuorisoseurat järjestivät ampumakilpailuita juhliensa ohjelmissa. Helsingissä järjestettiin 1845 ampumakilpailut, jossa oli pääpalkintona 15 ruplan arvoinen englantilainen nallilukkopyssy. Kilpailuun oli kaikkien mahdollista osallistua.

Osin suurpetojen aiheuttaman uhan ja menetysten takia metsästystä pyrittiin edistämään vaikutusvaltaisten henkilöiden ja yhteiskunnan toimesta. 1865 perustettiin Suomen Metsästysyhdistys. Sen tarkoitus oli kartuttaa hyödyllistä metsäriistaa, valvomalla metsästyslakien noudattamista ja petoeläinten hävittäminen, sekä ampumaharjoitusten kautta harjoittaa taitavia ja kiväärin käyttöön tottuneita metsästäjiä. SMY oli ensimmäinen ampumaseura Suomessa.

Helsingin Sporttiklubi järjesti koko maata koskevat ampumakilpailut 1882 alkaen ja tiedotti "kesän suuresta tapauksesta, yleisestä palkintokilpailusta, johon kutsuttiin kaikkia maamme pyssymiehiä". Kilpailuun osallistuttiin ympäri Suomea. Vaatimuksena oli viisi kilpailijaa ja kaksi tarkastajaa. Myöhemmin kilpailujen järjestämiseen myönnettiin jopa pientä valtionapua, joka lopetettiin sortokausina. Aikaisemmin vain raviurheilu oli saanut tukea.

Ampuminen tuli yliopistojen opiskelijoiden osakuntakilpailujen ohjelmistoon, Helsingissä vuonna 1900.

Metsästys ja urheiluammunta olivat myös keinoja kohti itsenäistymistä. 1800-luvun lopulla, venäläisten sortotoimien alla, suomalaiset harrastivat ampumaurheilua viranomaisille vaarattoman metsästyksen varjolla. Entiset ja uudet varta vasten perustetut metsästysseurat mahdollistivat ampumisen harjoittelun ja asekulttuurin kehittymisen. Venäjän vallan alla laajemmin ampumista oli harjoiteltava salaa. Ampumaurheilun kielletystä asemasta oli seurauksena, että ase- ja patruunatarpeiden valmistustekniikan kehitys oli kansan syvien rivien varassa. Luodit valettiin, patruunat ladattiin itse, kivääreitä valmistettiin. Kieltojen takia jopa ruuti tai vaippaluodit piti salakuljettaa ulkomailta.

Varsinkin autonomisen Suomen sotaväen lakkauttamisen jälkeen syntyi useita pyrkimyksiä suomalaisen sotaväen perustamiseksi. Lakkauttaminen ymmärrettiin hyvin Suomen aseistariisumiseksi ja alistamiseksi osaksi Venäjää. Venäjä kielsi suomalaisilta nykyaikaisemmat aseet ja yritti alistaa suomalaiset palvelemaan Venäjän sotaväessä Suomen rajojen ulkopuolella.

Suomalaisten ensimmäisiä pyrkimyksiä kohti omaa aseellista sotaväkeä oli suomalaisten ampumataidon edistäminen ja aseiden hankkiminen. Perimmäinen asia pidettiin yleensä suurelta yleisöltä salassa ja ampumaurheilua edistettiin asian tukemiseksi. Aseita hankittiin liikkeiden kautta, jos mahdollista, tai kieltojen takia salakuljetettiin. Aseiden salakuljetus oli laajaa ja myöhemmin ennen vapaussotaa siitä jopa muodostui jopa oma elinkeinonsa. Voimaliitto 1906 oli yksi laajimmista järjestöistä Suomen aseistamiseksi. Siihen kuului toistasataa yhdistystä ja jäseniä oli kaikkiaan noin 10 000. Voimaliitto salakuljetti tuhansia aseita Suomeen ja järjesti joitain yhteisiä aseellisia harjoituksia. Opiskelijoiden keskuudessa toimi monia ryhmiä. Itsenäisyysmielisiä koulupoikajärjestöjä oli lukuisia, heistä nousi useita myöhempiä itsenäisyysaktivisteja.

Eugen Schauman

Schauman ampumassa savikyyhkysiä Oulunkylän ampumaradalla

Eugen Schauman (1875-1904) oli ampumaharrastuksen pioneeri. Hän opiskeli lakitiedettä ja suoritti ylemmän hallintotutkinnon Helsingin yliopistossa. Opiskeluaikana hän osallistui aktiivisesti Uusmaalaisen osakunnan toiminnassa yleisen ampumataidon edistämiseksi. Schauman ymmärsi, että Suomen sotaväen lakkauttamisella yritettiin estää kaikki puolustusmahdollisuudet. Sen vuoksi olisi tärkeätä saada syntymään laaja, koko maan käsittävä yhtenäinen järjestö, jonka jäsenet ampumaharjoituksilla oppisivat aseiden käyttöön. Järjestön perustaminen tuli Schaumanin päämääräksi. Hän ryhtyi pian kirjeenvaihtoon eri osissa Suomea asuvien, usein tuntemattomien henkilöiden kanssa, jos hän vakuuttui heidän luotettavuudesta. Hän yritti levittää ampumaharrastusta, välitti aseita ja antoi ohjeita näiden käytössä. Joka kylään ja teollisuusyhteiskuntaan olisi perustettava ampumarata järjestämällä asiamiehet kuntaa ja lääniä varten sekä keskustoiminta Helsinkiin.

»Vapaan miehen oikeuksia tulee, jos lain tarjoamia puolustuskeinoa ei ole, hakea toisia, ollaksemme valmiita sinä päivänä, jolloin itsevaltius horjuu valtaistuimellaan ja oikeus ja totuus pääsevät jälleen voitolle.»
(E. Schauman^lähde?)

Schauman oli Suomen Metsästysyhdistyksen rahastonhoitaja ja sen Oulunkylässä Helsingissä olevan ampumaradan taloudenhoitaja. hän ryhtyi toteuttamaan suunnitelmaa SMY:n nimissä ja tukemana. Schauman laati ohjeita ampumaseuroja, maalitauluja ja ampumavalleja varten ja teetätti omalla kustannuksellaan hopeapikareita annettaviksi palkinnoiksi ampumakilpailuissa. Hän neuvoi, miten kivääreitä käytetään ja puhdistetaan ja miten patruunoita jälleenladataan, antaen oikeat määrät eri ruudeille ja luodeille.

1904 Eugen Schauman ampui Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin ja heti sen jälkeen itsensä. Valtioneuvoston linnan eli entisen Senaatinlinnan toisen kerroksen tasanteen seinään on kiinnitetty kyltti, jossa lukee: ”Eugen Schauman – 19 16/6 04 – Se Pro Patria Dedit”, suom. ”Antanut itsensä isänmaan puolesta”.

Suojeluskunnat ja ammunnan harrastaminen

Suojeluskuntajärjestö otti ammunnan tärkeimmäksi lajikseen. Ammunta oli suojeluskuntalaisten keskuudessa hyvin suosittua. Yliesikunta ja suojeluskuntain päällystökoulu järjestivät vuodesta 1923 alkaen ampumatoimintakursseja edistääkseen suunnitelmallista apumatoimintaa. Suojeluskuntain päällikkö korosti ennen kaikkea massojen ampumatason kohottamisen välttämättömyyttä. Tärkeämpää kuin huippuampujien kouluttaminen oli tuottaa mahdollisimman paljon varmoja ampujia. Sk-järjestön ampumatoiminta urheiluammunnan kanssa edisti ampumatason kohoamista ja ampumaharrastuksen leviämistä, etenkin Suomen puolustusvalmiuden lisäämiseksi. Lisäksi poikaosastot tarjosivat jo 12-17-vuotiaille mahdollisuuden saada opetusta ampumisessa ja mahdollisuuden ampua.

Aseet

Suojeluskuntajärjestö mahdollisti kiväärin kunnostamisen edullisesti. Tarkkojen aseiden määrä lisääntyi huomattavasti nopeammin kuin jos vain yksityisten toimesta olisi hankittu uusia aseita, mikä taloudellisesti olisi ollut mahdotonta. Suojeluskuntalaisten asetilanne parani hyvin; vuonna 1938 oli jo noin 74 %:lla suojeluskuntalaisista uusittu pystykorvakivääri. Kiväärien kunnostaminen ei ollut pieni asia; suojeluskuntapiirit käyttivät vuosina 1934-1937 lähes 2,5 miljoonaa markkaa yksityisvaroja kiväärien kunnostamiseen. Samalla Sk-järjestö onnistui kehittämään vanhasta venäläisestä sotilaskivääristä tarpeeksi tarkkakäyntisen voidakseen saavuttaa ampumista harrastavien luottamuksen. Talvisodan alkaessa 1939 karkeasti kolmannes armeijan kivääreistä oli peräisin suojeluskunnan varastoista tai suojeluskuntalaisilta. Samoin noin joka kuudes tai seitsemäs konekivääri, pikakivääri, konepistooli ja tykki. Suojeluskuntajärjestön kevyet aseet olivat kauttaaltaan uudempia ja parempikuntoisia kuin armeijan. Lisäksi ne olivat olleet saman haltijan hallussa, jolloin ne usein olivat erinomaisesti hoidettuja ja mies tunsi oman aseensa.

Patruunat ja jälleenlataus

Patruunoiden saatavuutta tuettiin yliesikunnan toimesta ja suojeluskuntalaista kohden jaettiin keskimäärin 40-60 patruunaa vuodessa. Lisäksi yliesikunta jakoi patruunan latausvälineitä ja noin 2,5 miljoonan patruunan lataustarpeet suojeluskunnille. Aktiivisimmat suojeluskuntalaiset latasivat patruunansa itse. Suojeluskuntajärjestön ampumaharrastuksen edistäminen rahoitettiin suureksi osaksi valtion tuella, mutta suuren osan varoista lahjoittivat myös eri elinkeinonharjoittajat, liikeyritykset ja yksityiset kansalaiset.

Suojeluskuntajärjestö teetti Suojeluskuntain Ase- ja Konepaja Osakeyhtiön (SAKO) tekemänä kiväärillä ammuttavia matalapainepatruunoita, jotka maksoivat vain kolmanneksen normaaleista patruunoista. Tämä mahdollisti melkein kaikilla paikkakunnilla taistelunmukaisten ammuntojen järjestämisen. SAKO myös tuki suojeluskuntalaisten omin varoin tapahtuvaa ampumatoimintaa tarjoamalla heille vuodesta 1938 alkaen luoteja, uudelleen ladattuja patruunoita ja patruunoita samaan tukkuhintaan, millä yliesikuntakin ne osti. Harjoituksissa käytettiin myös pienoiskivääreitä patruunatilanteen parantamiseksi.

Ampumakilpailut

Suojeluskuntajärjestön kaikkien ampumakilpailuiden osaanottajamäärä oli 403 705 kilpailijaa 17 253 ampumakilpailussa vuonna 1938. Yksistään kevätampumamestaruuskilpailujen 1937 osanottajamäärä oli yli 36 000.

Suojeluskuntain yliesikunta katsoi vuonna 1928 ampumatoiminnassa päästyn niin pitkälle, että taistelunmukaisten ammuntojen harjoittelu oli laajemmin mahdollista. Maastokilpailuissa maalit olivat 50-500 metrin välillä vaihdelleen kooltaan pienestä pääkuviosta täyskokoisiin syöksyjäkuvioihin. Ne olivat näkyvillä vain tietyn lyhyen ajan. Kilpailuun kuului liikkuminen ammunnan aikana ja eri paikoista ampuminen aikaa vastaan. Tehtävänantoon saattoi kuulua ladata kivääri yhdellä patruunalla ja laittaa 4 patruunaa kampaan, suljettuun patruunalaukkuun, jolloin kivääri oli pakko ladata uudestaan lyhyessäkin ampumatehtävässä. Taisteluammuntakilpailut yleistyivät 1930-luvun alusta suojeluskunta-ammunnassa. Kussakin kilpailussa oli oma taktinen asetelmansa ja suoritukseen saattoi sisältyä taktiikan lisäksi toiminta ryhmässä ja maalien priorisointia. Konekivääriampujilla oli oma vastaava ammuntansa, joka oli fyysisesti vaativa. Myös pistoolille ja tarkka-ampujakiväärille eli "kiikarikivääriampujille" järjestettiin taisteluammuntakilpailuita. Vuodesta 1934 alkaen taisteluammuntakilpailuita järjestettiin pikakiväärille. Kesken ammunnan saatettiin myös ilmoittaa, että pikakiväärille on tapahtunut häiriö ja sille tuli suorittaa piipunvaihto ja jatkaa sen jälkeen ammuntaa ennen kuin aikaraja tulee täyteen. Taisteluammuntoja järjestettiin esimerkiksi 816 kpl vuonna 1935 ja kilpailijoita oli 12 510.

Ampumaradat

Ampumaratojen rakentamiseen ja parantamiseen kiinnitettiin suurta huomiota. Suojeluskuntain yliesikunta jakoi vuosittain ampumarata-avustuksia keskimäärin 400 000 markkaa. Vapaaehtoinen työ ampumaratoja rakennettaessa ja vanhoja kunnostaessa oli mittavaa, vaikka sitä ei rahalla mitattu. Ampumaradat rakennettiin talkoovoimin, mutta betoniset näyttöhaudat ja suuret suojavallit vaativat yleensä jo ulkopuolista urakoitsijaa.

Suojeluskunnilla oli ampumaratoja 1930 seuraavasti:

• 40 keskusampumaratoja tai niihin verrattavia
• 254 näyttöhaudalla varustettuja ampumaratoja
• 192 ilman näyttöhautaa olevia ampumaratoja
• 504 kyläosastojen ampumaratoja ja ampumapaikkoja

Yhteensä suojeluskunnan ampumaratojen ja ampumapaikkojen määräksi ilmoitettiin 998 kpl vuonna 1930. Ratojen määrä ei tästä enää oleellisesti lisääntynyt. Sitävastoin niiden taso parani merkittävästi.

1938 näyttöhaudallisia 300 metrin ampumaratoja oli 734 kpl.

1938 lopussa suojeluskuntien ja -piirien yhteenlaskettu määrä oli 696. Asukkaita Suomessa oli noin 3,5 miljoonaa. Vertailuna Suomessa 2022 puolustusvoimilla oli 36 ampumarataa ja eri puolilla Suomea noin 670 siviilirataa.

P. E. Svinhufvud

Tasavallan presidentti Pehr Evind (P. E.) Svinhufvud ("Ukko-Pekka") (1861-1944) oli ampuma-urheilun tukija, metsästäjä ja kilpailuampuja. Hänen ampumaharrastuksensa oli alkanut jo nuorena metsästyksen myötä. Svinhufvud kieltäytyi eroamasta kihlakunnan tuomarin virastaan puolustaessaan Suomen lakeja Venäjän sortoa vastaan, jonka seurauksena hänet karkotettiin Siperiaan. Hänen puolisonsa Ellen sai kuitenkin käydä vierailemassa ja kovasta riskistä huolimatta salakuljetti hänen parhaan aseensa, tarkkakäyntisen luodikon. Näin Svinhufvud pystyi metsästämään ja harrastamaan eränkäyntiä Siperiassakin, josta myöhemmin riitti kertomuksia. Venäjän vallankumouksen myötä Svinhufvud vapautui ja pääsi palaamaan Suomeen. Hän oli senaatin puheenjohtajana laatimassa itsenäisyysjulistuksen ja viemässä sen eduskunnan hyväksyttäväksi. Itsenäisyystaistelu vahvisti hänen vakaumustaan kuinka tärkeää on, että jokainen hankkii taidon ase kädessä puolustaa vapauttaan ja kansansa itsenäisyyttä. Svinhufvud teki määrätietoista työtä yleisen ampumataidon kohottamiseksi, missä hänen oma esimerkkinsä oli vakuuttavaa. Hän oli taitava pistooli- ja kivääriampuja. Pistoolilla hän osasi ampua erinomaisesti molemmilla käsillä. Kotitilalla Luumäellä oli oma ampumarata. Hän latasi omia patruunoitaan. Hän toimi aktiivisesti Viipurin ampumaseurassa, Suomen Ampujainliiton jäsenenä, kunniajäsen vuodesta 1928, ja aktiivisena suojeluskuntalaisena. Hän vaikutti keskeisesti Viipurin Papulan ampumaradan aikaansaamiseksi. Svinhufvud valittiin SAKO:n ensimmäiseksi hallintoneuvoston puheenjohtajaksi 1927 ja jatkoi kunniapuheenjohtajana vuodesta 1931 alkaen. Hän osallistui aina Suomen mestaruuskilpailuihin vuodesta 1925 alkaen, paitsi 1930 virkatehtävien takia, mutta jatkoi kilpailemista edelleen presidenttikautena 1931-1937. Hän ampui MM-kilpailuiden 1937 avauslaukauksen ja lisäksi osallistui ikämiesten kilpailuun sotilaspistoolilla, jonka hän vakuuttavasti voitti. Kaikkien tunteman Sotilaskivääri m/39:n kutsumanimi tuli hänen mukaansa, "Ukko-Pekka".^lähde?

• 
  MM-kilpailuiden avajaislaukaus 1937
• 
  Svinhufvud jälleenlataamassa patruunoita

Veli Nieminen

Einari Oksa ja Veli Nieminen (oik.)

Veli Nieminen (1886-1936) on Suomen tunnetuimpia ampujia. Hän on ampumaurheilun uranuurtaja ja asesuunnittelija. Nieminen toimi Suomen Ampujainliiton hallituksessa sen perustamisesta 1919 alkaen ja Ampujain lehden päätoimittajana 1927-1934. Hän seurasi tarkasti asetekniikan kehitystä maailmalla ja kirjoitti Suomessa siitä laajasti lehdissä. Hän on kirjoittanut kirjat: Kiväärin hoitaminen 1923, Patruunain lataaminen 1923, Ampujan Käsikirja 1926. Ampujan käsikirja oli pitkään ammunnan perusteos. Hän toimi SAKO:n teknillisenä johtajana. Nieminen oli suunnittelemassa Ampujainliiton, suojeluskuntien ja armeijan ns. koekivääreitä, joiden pääasiallinen tarkoitus oli kilpailukäyttö. Hän suunnitteli näihin myös diopteritähtäimen, jonka patentin hän lahjoitti Ampujainliitolle.

Antwerpenissä 1920 Veli Nieminen osallistui kuuteen ampumakilpailuun, joista miesten 300 metrin sotilaskivääriammunnan makuuasennon joukkuekilpailussa hän voitti olympiapronssia. Miesten 300 metrin vapaakiväärin asentojen joukkuekilpailussa Nieminen sijoittui neljänneksi. Pariisissa 1924 hän kilpaili kahdessa lajissa ja oli miesten 400, 600 ja 800 metrin vapaakivääriammunnan joukkuekilpailussa viides.^lähde?

Sodan jälkeinen aika, valvontakomissio ja vaaran vuodet

Liittoutuneiden valvontakomissio tuli Suomeen 1944 valvomaan suomalaisten toimia rauhanehtojen noudattamisessa. Rauhansopimuksen tulkinnan perusteella valvontakomissio lakkautti suojeluskuntajärjestön. Ahvenanmaan ampumaseura Ålands Skytteförening määrättiin myös lakkautettavaksi. Suomen ampujainliitossa ennakoitiin, että koko liitto saattaisi joutua lakkautettavien järjestöjen listalle. Tästä syystä liiton säännöt uudistettiin jo syksyllä 1944. Kaikki sotilaalliseen ammuntaan vähänkään viittaava poistettiin, kenttäammunta kokonaan pois, sotilaskiväärikilpailusta tuli kiväärikilpailu, sotilaspistoolikilpailusta pistoolikilpailu ja kaksintaisteluammunnasta kuvioammunta. Suurin muutos koski metsästyksen ottamista Ampujainliiton ohjelmaan. Metsästysammunta otettiin uudeksi lajiksi ja lajista järjestettiin suurella huomiolla metsästysammuntanäytös 1946. Lakkauttamista vastaan metsästyksestä haettiin uutta julkisivua ja toimintaa yritettiin turvata ennakoivasti. Varotoimenpiteenä Ampujainliiton omaisuus lahjoitettiin Metsäsäätiöön, mukaan lukien ampumapalkinnot ja P. E. Svinhufvudin kunniapalkinto Presidentinkilpailuihin.

Vaaleissa vasemmisto nousi poliittiseen valtaan, mistä muodostui uhka ampumaharrastuksen jatkumiselle. Sisäministeri Simonen (sd.) kehotti paimenkirjeessään viranomaisia vartavasten tarkkailemaan sellaisia yhdistyksiä, joiden toimintaan kuuluu ampuma-aseiden käyttö muodossa tai toisessa, tarkentaen ampumaseurat ja metsästysseurat. Milloin aihetta ilmenee tulisi viipymättä ryhdyttävä asian vaatimiin toimenpiteisiin. Ampujainliitto tiedotti paikallisyhdistyksille, että minkäänlaisia liiton kilpailusäännöistä poikkeavia kilpailuita ei saa järjestää ja kielsi erikseen käyttämästä armeijan kuviotauluja. Valtiollinen poliisi (Valpo) ryhtyi tutkimaan seurojen jäsenluetteloita ja arkistoja muun muassa Helsingissä, Lahdessa ja Jyväskylässä. Mutta myös ampumaseurat olivat uudistaneet sääntöjänsä ja ottaneet mukaan metsästystä ja riistanhoidon edistämistä. Punainen Valpo yritti sulkea Suomen Metsästysyhdistyksen ampumaradan, vaikka yhdistys oli maan vanhin ampumaseura. SMY sai ampumaradan puolustamisessa arvokasta tukea poliisiviranomaisilta, jotka käyttivät rataa omiin harjoituksiinsa.

Esimerkiksi Lahdessa Valpo tuli tutkimaan Lahden Ampumaseuran arkistoja 1949. Etsittiin suojeluskunnan omaisuutta tai jäsenmäärän kasvua suojeluskunnan lakkauttamisen jälkeen, mutta mitään ei kuitenkaan löytynyt. Lahden kaupunki halusi kuitenkin lopettaa seuran ampumaradan. Työkansan Sanomat sekä Työn Valta leimasivat Lahden Ampumaseuran ja Riihimäen Ampumaseuran rikollisiksi vahvasti aseistautuneiksi järjestöiksi. Uutisen väitteen mukaan Riihimäen ampumaseuran puheenjohtajalla oli asevarasto, jolla voisi aseistaa parikin sotilasryhmää ja että jäsenistön muodostavat asekätkijät, suojeluskuntalaiset, Mäntsälän kapinalliset, IKL:n ja "fasististen" järjestöjen entiset jäsenet. Työn Valta esitti, että Lahden Ampumaseuran johtohenkilöillä on hallussaan rauhansopimuksessa kiellettyjä käsiaseita, konepistooleja. Sisäministeriön tutkimuksen tuloksena todettiin, että Lahden tai Riihimäen Ampumaseuran toiminnan puitteissa ei ollut annettu rauhansopimuksessa kiellettyä sotilaskoulutusta tai harjoitettu muuta sotilaallista toimintaa. Seitsemällä Lahden Ampumaseuran jäsenellä oli ollut konepistoolin kantolupa vuosina 1944-1947, koska Lahden yleisradioasema ja suurimmat teollisuuslaitokset hankkivat 1941 ilmasuojelutarkoituksia varten konepistooleja, joihin 1944 poliisilaitos myönsi luvan asianomaisten laitosten toimihenkilöille. Aseet oli jo 1947 toimitettu poliisiasevarikolle. Lehtijutuista nostettiin oikeuskanne Työn Valtaa vastaan ja päätoimittaja tuomittiin sakkoon. Lahden Ampumaseuran ampumaradasta kuitenkin pakotettiin lopulta luopumaan.

Vaaleissa 1948 SKDL menetti vahvan asemansa. Sovinnon merkiksi 1949 julkaistiin uutinen, jonka mukaan Neuvostoliiton viranomaiset eivät ole vaatineet ampumaseurojen lakkauttamista. Päinvastoin Neuvostoliiton sotilasedustajat olivat antaneet tunnustusta suomalaisten ampujien korkeasta taitotasosta.

Ammunnan suosion uusi nousu 1950-1970

Vaaran vuodet, sodanjälkeinen pula-aika ja huutava patruunapula aiheuttivat ampumaharrastuksen hiljenemisen. Sotakorvausten maksamisen loputtua ja poliittisen tilanteen muuttuessa paremmaksi ammunta elpyi nopeasti.

1950-, 1960- ja 1970-luvuilla ammunnan suosio näkyi valtavana osallistujamääränä seuraotteluissa, työpaikkojen välisissä haasteotteluissa ja puulaakikilpailuissa. Joukkueiden väliset ottelut oli suosittu kilpailumuoto ampumaurheilussa. Ensimmäisiä seuraotteluita järjestettiin jo 1800-luvulla. Sotien jälkeisen hiljaiselon jälkeen ampumaurheilu teki uuden tulemisen 1950-luvulla. Monilla työpaikoilla perustettiin ampumaseuroja ja ne järjestivät puulaakiotteluita toisiaan vastaan. Samoin opiskelijat ampuivat joukkuekilpailuita. Seurojen väliset paikallistason ottelut jatkuivat aktiivisesti 1970-luvulle asti kaiken muun ampumaharrastuksen ohella. Seuraotteluissa tuttua vastustajaa vastaan käytävää ottelua varten oli mielekästä harjoitella. Suuresta suosiosta johtuen kaikki eivät edes mahtunut joukkueisiin; lisäksi järjestettiin omia karsintoja. Jyväskylä kuului vilkkaisiin puulaakiammuntakeskuksiin, jossa järjestettiin yritysten välisiä ammuntoja, kuten Valmetin mestaruuskilpailut, Metsä-Serla tai rakennusliikkeiden kilpailuita. Ampumaratoja rakennettiin liiketilojen yhteyteen. Suosio jatkui aina 1990-luvun alkuun saakka. Turussa, Porissa ja Raumalla järjestettiin erilaisia otteluita liikelaitosten, virastojen ja koulujen kesken. Raumalla pidettiin pienoiskiväärikilpailut, johon osallistui 32 joukkuetta. Porissa oli kilpailemassa 60 joukkuetta ja 179 ampujaa. Turun työpaikkaliikunta TUPI perusti ampumaosaston 1956. Poliisien ampumaseura perustettiin jo 1927 ja Alkon ampujat 1937. Kansallis-Osake-Pankin Ampujat perustettiin 1959 ja samalla se edisti kilpailutoimintaa myös asiakasyritysten kanssa. Henkilökunnan virkistystoiminnan lisäksi se oli osa pankin suhdetoimintaa. Myös muilla pankeilla oli omat ampumakerhonsa, kuten Yhdyspankin Urheilukerholla. Helsingin Liikennelaitoksen Ampujat perustettiin 1962 ja se alkoi järjestää kilpailuita Helsingin Puulaakiampujien jäsenenä. Vuonna 1967 seura sai oman radan Malmilta taksimiesten radan vierestä ja 1973 sisäradan kellarista Koskelasta.

Akateemisiin ampumakilpailuihin 1938 osallistui toistasataa ylioppilasta Helsingin suojeluskuntapiirin ampumaradalla. Kilpailuissa ammuttiin omasta ja osakunnan puolesta. Akateeminen ampumaharrastus voimistui uudelleen 1950-luvun loppupuolella Hämäläisen osakunnan ja Helsingin yliopiston urheiluseuran piirissä. Suomen Akateeminen Urheiluliitto järjesti ensimmäiset sotien jälkeiset akateemiset ampumamestaruuskilpailut 1958. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen lahjoitti Presidentin Maljan osakuntien väliseen yleiskilpailuun, jonka Hämäläinen osakunta voitti ensimmäisenä vuonna ja Teekkarit 1959. Hämäläisellä osakunnalla ja teekkareilla oli säännöllisesti keskinäisiä otteluita ja molemmilla oli omat sisäampumaradat, joissa harjoiteltiin ja ammuttiin karsintakilpailuja.

P. T. Kekkonen

Pertti Tapio Kekkonen (1948-2002) (PT, P. T. K. tai P. T. Kekkonen) oli aseharrastaja, asealan kirjoittaja ja vaikuttaja. Hänen asetekninen ja asehistoriallinen tuntemuksensa oli tietosanakirjamainen ja kattoi asealan teollisen ja teknisen historian, poliittisen historian ja kulttuurihistorian. Äärimmäisen yksityiskohtainen osaaminen liittyi laajaan ja syvälliseen näkemykseen ampuma-aseiden toiminnan ja latausten saloihin. Kielellisen harrastuksensa yhtenä osana kirjoittaja kevensi usein juttujaan sijoittamalla niihin vanhaa suomen kieltä, jota hän osasi onnistuneesti ja kulloisenkin aikakauden tyyliin. Aseteknisten piirrosten tekijänä hän oli mestari, joka noudatti alan vanhojen kuvitustyylien perinteitä kaunokirjoituksineen. P.T. halveksi asealan tiedon panttaajia, ja hän otti elämäntyökseen levittää oikeaa tietoa kansantajuisesti. Hänelle keskeisiä asioita oli myös aseenomistajien oikeuksien puolustaminen. P.T. Kekkonen on osa suomalaista asekulttuuria.