Wikipedia

Ahvenkosken taistelut

(Ohjattu sivulta Ahvenkosken taistelu)

Ahvenkosken taistelut käytiin Suomen sisällissodan aikana Kymenlaakson Ahvenkoskella 10. huhtikuuta – 5. toukokuuta 1918 suomalaisten punakaartilaisten ja Loviisassa maihinnousseiden osasto Brandensteinin saksalaisten välillä. Ne olivat suurimman osan ajasta asemasotaa, jonka osapuolet olivat linnoittautuneet Kymijoen rannoille. Ankarimmat taistelut käytiin 23.–24. huhtikuuta, jolloin saksalaiset yrittivät murtautua punaisten asemien läpi. Yhteenotot päättyivät lopulta 5. toukokuuta, jolloin koko maan viimeiset punakaartilaiset antautuivat Ahvenkoskella saksalaisille ja samalla myös sisällissodan sotatoimet olivat ohitse.

Ahvenkosken taistelut
Osa Suomen sisällissotaa
Korjattu Rajasilta sodan päättymisen jälkeen. Taustalla näkyy tykistötulen tuhoja Kirmusaaressa.
Korjattu Rajasilta sodan päättymisen jälkeen. Taustalla näkyy tykistötulen tuhoja Kirmusaaressa.
Päivämäärä:

10. huhtikuuta – 5. toukokuuta 1918

Paikka:

Pyhtää, Ruotsinpyhtää

Lopputulos:

viimeisten punaisten antautuminen, sisällissodan sotatoimet päättyvät

Osapuolet

Saksan keisarikunta Saksan keisarikunta

punaiset

Komentajat

Otto von Brandenstein

Oskar Vinter †

Vahvuudet

800

800–900

Tappiot

13 kaatunutta

ainakin 14 kaatunutta

Saksalaisten eteneminen Kymenlaaksoon muokkaa

2 500 miehen vahvuinen osasto Brandenstein nousi maihin Loviisan Valkossa 7. huhtikuuta. Seuraavana päivänä noin 300 miehen tiedusteluosasto lähti etenemään Kotkaan, mutta kohtasi vihollisen etuvartion jo viiden kilometrin päässä Tesjoella. Punaiset perääntyivät Kotkan länsipuolelle tukikohtanaan pitämäänsä Kyminlinnan linnoitukseen, jonne saksalaiset hyökkäsivät vielä samana iltapäivänä. Taistelun aikana he eivät onnistuneet valtaamaan linnoitusta, vaan päättivät lopulta vetäytyä noin kilometrin päähän Sutelaan.[1]

Puhelinliikennettä kuunneltuaan saksalaisten tiedustelu erehtyi luulemaan, että Kouvolan seudulla olisi jopa 10 000–30 000 punakaartilaisen reservi valmiina etenemään Kotkaan ja Loviisaan. Tämän johdosta he päättivät 9. huhtikuuta perääntyä puolustamaan Loviisaa, jossa olleita saksalaisia punaiset olivat jo tulittaneet tykistöllään kaupungin pohjoispuolelta. Todellisuudessa Kouvolasta kuitenkin saapui vain noin 450 punakaartilaista.[2]

Ahvenkosken tapahtumat muokkaa

Saksalaiset perääntyivät Sutelasta aluksi parinkymmenen kilometrin päähän Ahvenkoskelle, jonne punaiset varovasti seurasivat heitä. Tämän jälkeen saksalaiset jatkoivat edelleen vajaan kahdeksan kilometrin päähän Taasianjoelle, jonne he perustivat puolustusasemansa. Punaiset puolestaan asettuivat Ahvenkoskelle,[3][4] missä he varustivat vanhoja 1700-luvun puolivälissä rakennettuja venäläisiä tykkipattereita sekä keskellä Kymijokea Kirmusaaressa sijaitsevan saman aikakauden redutin.[5] Pyhtäälle saapui Kotkan kautta myös Karjalan rintamalta vetäytyneitä Helsingin pitäjän punakaartin osastoja.[6] Rintamalinja muodostui Kymijoen läntisimmän haaran länsipuolella sijaitseville metsäisille kallioille.[4]

Seuraavan vajaan kahden viikon aikana Ahvenkosken suunnalla ei juurikaan taisteltu, mutta Loviisan pohjoispuolella käytiin ankaria yhteenottoja muun muassa Hardomissa, Liljendalissa, Myrskylässä ja Lapinjärvellä.[4] 14. huhtikuuta taisteltiin myös Tesjoen varrella Kullan kartanossa, joka sijaitsee noin kuusi kilometriä Ahvenkosken lounaispuolella. Taisteluun osallistui Haapasaaressa piileskelleitä Kymenlaakson suojeluskuntalaisia Toivo Ketosen johdolla.[7][8] 16. huhtikuuta osasto Brandenstein siirrettiin Rüdiger von der Goltzin komentaman Itämeren-divisioonan alaisuuteen, joka lähetti Helsingistä avuksi kapteeni Roederin johtaman vahvennetun komppanian.[2]

22. huhtikuuta saksalaiset etenivät Ahvenkoskelle ja aloittivat seuraavana aamuna hyökkäyksen Kymijoen länsipuolella sijaitseviin punaisten asemiin. Taistelut jatkuivat kiivaina parin päivän ajan, mutta saksalaiset eivät onnistuneet tekemään läpimurtoa. 25. huhtikuuta punaiset lopulta vetäytyivät joen itäpuolelle, katkaisten mennessään Kirmusaareen johtavan sillan.[4][5] Kymijoen ylitys Ahvenkoskella tapahtui tuolloin Kirmusaaren kautta, jonne johti silta kummaltakin rannalta.[9] Punaiset tuhosivat räjäyttämällä Vähä-Ahvenkosken ylittävän Rajasillan itäpään.[10] Rintama vakiintui nyt Ahvenkoskelle, jonne saksalaiset asettuivat joen länsipuolelle ja punaiset sen itärannalle. Tämän jälkeen alueella käytiin asemasotaa seuraavan viikon ajan, kunnes osapuolet solmivat aselevon Kotkassa toimivien ulkomaiden konsulien välityksellä ja käynnistivät pian neuvottelut punaisten antautumisesta.[3][11]

Punaisten antautuminen muokkaa

Viipurin taistelun päätyttyä 29. huhtikuuta sotatoimet Karjalassa olivat ohitse, minkä jälkeen viimeisiä taisteluja käytiin enää Päijät-Hämeessä ja Kymenlaaksossa, jonne vangitsemiselta välttyneitä punaisia vetäytyi Lahden kukistuttua 1. toukokuuta. Vuorokautta myöhemmin punaisten keskisen rintaman esikunnassa suunniteltiin vielä itään suuntautuvaa läpimurtoa, vaikka Pietarin yhteydenkin tiedettiin olevan poikki. Punakaartien miehistö ei kuitenkaan kannattanut ajatusta, ja myös Kotkan paikallinen esikunta oli antautumisen kannalla. Lopulta rintamaesikunta määräsi joukot asettumaan puolustukseen linjalle Ahvenkoski–Inkeroinen–Hamina, mutta käskyn noudattaminen oli satunnaista.[12][13]

Lahden suunnalta perääntyneet punaiset jatkoivat nopeasti Kouvolan kautta etelään ja kaupunki siirtyi valkoisten haltuun 3. toukokuuta. Kymenlaakson punakaartilaisten antautuminen alkoi Inkeroisissa 4. toukokuuta, jossa he luovuttivat aseensa junalla kylään saapuneille valkoisille. Myöhemmin samana päivänä valkoiset ottivat haltuunsa myös Kotkan, jossa olleet noin 4 000 punaista antautuivat käytännössä ilman vastarintaa. Tämän jälkeen viimeiseksi punaisten pesäkkeeksi jäi Pyhtää, joissa oli noin 800–900 punakaartilaista.[12][13]

Saksalaisten ja punaisten väliset rauhanneuvottelut oli Pyhtäällä aloitettu jo 3. toukokuuta.[4] Punaisten puolelta niitä johti aikaisemmin muun muassa Malmin vallankumousoikeuden ja köyhäinhoitohallituksen puheenjohtajana toiminut 24-vuotias kirvesmies Juho Kaven.[6] Antautumissopimuksen mukaan aseensa luovuttaneet rivimiehet päästettäisiin vapaaksi ja ainoastaan päällystö vangittaisiin, vaikka Kotkan vallanneet valkoiset vaativat ehdotonta antautumista. Kaikki punaiset eivät uskoneet lupausten pitämiseen, mutta ehdot päätettiin hyväksyä, koska muutakaan mahdollisuutta ei enää ollut.[4]

Takarajaksi oli määrätty 5. toukokuuta klo 18, mutta punaisten antautuminen alkoi jo puolenpäivän aikaan, kun Ahvenkosken kartanolla olleet joukot järjestäytyivät komppanioittain valkoista lippua kantaneen esikuntapäällikkö Oskar Vinterin taakse. Saksalaiset olivat vastassa Rajasillan länsipäässä, jossa noin 800 punaista luovutti aseensa. Miehistön jäseniä ei kuitenkaan lupauksista huolimatta laskettu vapaaksi, vaikka saksalaiset olisivat tähän ilmeisesti suostuneetkin. Valkoiset siirsivät antautuneet yöksi Vähä-Ahvenkosken kylässä sijainneisiin Ahlströmin torppareiden karja-aitauksin, minkä jälkeen vangit marssitettiin Loviisaan ja sieltä edelleen vankileireille eri puolille Etelä-Suomea. Esikunta ja komppanianpäälliköt sekä työväenjärjestöjen johtohenkilöt erotettiin joukosta ja teloitettiin Loviisassa Svartholman linnan raunioilla.[4] Antautumista seuranneen viikon aikana valkoiset teloittivat Kymenlaaksossa lähes 300 punakaartilaista.[14]

Kymenlaakson punakaartien antautumisen jälkeen tammikuussa alkaneen sisällissodan sotatoimet olivat ohitse. Valkoisen armeijan ylipäällikkö C. G. E. Mannerheim julisti kuitenkin sodan päättyneeksi vasta, kun venäläiset luovuttivat Pietaria suojanneen Inon linnoituksen 15. toukokuuta.[14]

Tappiot muokkaa

Saksalaisten ainoat tappiot Ahvenkoskella tulivat 22.–23. huhtikuuta, jolloin tehdyssä hyökkäyksessä kaatui 13 sotilasta.[15] Punaisia kaatui Suomen sotasurmat -tietokannan mukaan ainakin 14.[16]

Muistomerkit muokkaa

 
Vuoden 1918 sisällissodan taisteluiden päättymisen muistomerkki Loviisan Ahvenkoskella.

Seitsemän Ahvenkosken taistelussa kaatunutta saksalaista on haudattu Ahvenkosken hautausmaalle, jossa on myös muistomerkki.[17] Lisäksi hautausmaalla on punaisten joukkohauta ja vuonna 1946 pystytetty muistomerkki. Punaiset oli alun perin haudattu saksalaisten haudan paikalle, mutta sodan päättymisen jälkeen valkoiset kaivoivat vainajat ylös ja hautasivat ne sivummalle nykyiseen paikkaan.[18]

Syyskuussa 2013 punaisten antautumispaikalla nykyisten Elimäen- ja Savukoskenteiden risteyksessä paljastettiin sisällissodan päättymisen muistomerkki, jonka on suunnitellut arkkitehti Anneli Naukkarinen. Sen etupuolella on päivämäärä 5.5.1918 sekä suomen- ja ruotsinkielinen teksti ”Vuoden 1918 sisällissodan taisteluiden päättymisen muistoksi”. Takapuolella on suomen-, ruotsin- ja englanninkielinen tiivistelmä sisällissodan viimeisistä tapahtumista Kymenlaaksossa.[11]

Lähteet muokkaa

  1. ↑ Leivo, Teemu: Kyminlinnan taistelu 8.4.1918 27.8.2011. Suomen Sotahistoriallinen Seura. Viitattu 23.7.2017.
  2. ↑ a b Vainio, Seppo: Saksalaiset kaatuneet sotilaat ja muistomerkit Suomessa 1918, s. 65. Vantaa: Seppo Vainio, 2009. ISBN 978-952-92651-7-6.
  3. ↑ a b Vainio, Seppo: Saksalaiset Suomen sisällissodassa 1918, s. 108. Vantaa: Seppo Vainio, 2008. ISBN 978-952-92425-5-9.
  4. ↑ a b c d e f g Vainio, Seppo: Poliittiset väkivaltaisuudet Itä-Uudellamaalla 1917–18, s. 69. Vantaa: Seppo Vainio, 2010. ISBN 978-952-92766-5-3.
  5. ↑ a b Lagerstedt, John: Kotka ja Pyhtää - Sotahistoriallisten muinaisjäännösten inventointi 2007, s. 57. Helsinki: Museovirasto, 2007. Teoksen verkkoversio.
  6. ↑ a b Parikka, Raimo: ”Helsingin pitäjän punakaarti 1918”, Helsingin pitäjä 1994, s. 16. Vantaa: Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys & Vantaan kaupunginmuseo, 1993. Teoksen verkkoversio.
  7. ↑ Sisällissodan taistelupaikkakortisto (PDF) Arkistojen portti. 23.12.2013. Kansallisarkisto. Viitattu 23.7.2017.
  8. ↑ Uuno Klamin elämä Virolahden kunta. Arkistoitu 21.6.2017. Viitattu 23.7.2017.
  9. ↑ Piltz, Martti & Soosalu, Laura: Savukosken museosilta, Loviisa ja Pyhtää: Museosillan hoito- ja ylläpitosuunnitelma, s. 9–11. Tampere: Pirkanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus, 2012. Teoksen verkkoversio.
  10. ↑ Piltz, Martti: Savukosken sillan historiaselvitys, s. 33. Kangasala: Mobilia, 2010. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  11. ↑ a b Kosonen, Eija: “Muistakaa ja unohtakaa” 10.9.2013. Loviisan Sanomat. Arkistoitu 2.8.2017. Viitattu 23.7.2017.
  12. ↑ a b Hautamäki, Kirsi: Sodan lopputulos ratkeaa Suomi 80. 1998. Tampereen yliopisto. Viitattu 23.7.2017.
  13. ↑ a b Järvelin, Antti: Valkoisten voitto varmistui lopullisesti Suomi 80. 1998. Tampereen yliopisto. Viitattu 23.7.2017.
  14. ↑ a b Apunen, Osmo: ”Kansalaissodan sotilaallinen ratkaisu”, Suomi 75. Itsenäisen Suomen historia 1, s. 257. Helsinki: Weilin+Göös, 1991. ISBN 951-35515-7-1.
  15. ↑ Eerola, Jari: Suomen sotatoimissa 1918 ja niiden yhteydessä surmansa saaneiksi tai kadonneiksi ilmoitetut saksalaissotilaat Helsingin yliopisto. Viitattu 23.7.2017.
  16. ↑ Suomen sotasurmat 1914-1922 2001. Valtioneuvoston kanslia. Arkistoitu 2.10.2016. Viitattu 23.7.2017.
  17. ↑ Ruotsinpyhtää, Friedhof Ahvenkoski, Provinz Uusimaa, Finnland Onlineprojekt Gefallenendenkmäler. Viitattu 23.7.2017. (saksaksi)
  18. ↑ Punaisten muistomerkit Kymenlaaksossa 17.6.2013. Sekalaista propagandaa. Viitattu 23.7.2017.

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ahvenkosken_taistelut&oldid=21866890”