Väinö Vihma

Väinö Géza Vihma (vuoteen 1938 Wichmann; 21. kesäkuuta 1907 Budapest, Unkari – 11. elokuuta 1958 Mikkeli) oli Helsingin kauppakorkeakoulun kauppaoikeuden professori.

Vihman vanhemmat olivat professori Yrjö Wichmann ja opettaja Julia Maria Herrman. Sukunimensä hän vaihtoi Vihmaksi vuonna 1938. Unkarissa syntynyt Vihma opiskeli lakitieteitä Suomessa 1920-luvun lopulla, mutta teki myös opintomatkoja, 1928 Saksaan ja Unkariin ja 1930 Ruotsiin, Viroon ja Norjaan. Lakitieteen kandidaatiksi hän valmistui 1930 ja sai varatuomarin arvon 1933. Lakimiesuransa alussa Vihma toimi asianajajana, mutta 1933 hänestä tuli korkeimman oikeuden ylimääräinen virkamies ja 1935 hän siirtyi Turun hovioikeuteen, jossa eteni sihteeriksi 1947. Turussakin Vihma toimi silti virkatyönsä ohella asianajajana, 1940 ja 1941–1944 hän oli sotatuomarina ja 1947 hänen nimitettiin Itä-Suomen hovioikeudenasessoriksi.

Sotien jälkeen Vihma suuntautui tutkimukseen, lakitieteen tohtoriksi hän väitteli 1945 vakuutusoikeuden alalta ja julkaisi 1949 tutkimuksen palovakuutussopimuksista. Helsingin yliopiston kauppaoikeuden dosentti hänestä tuli keväällä 1947 ja hoidettuaan samalla siviilioikeuden apulaisen virkaa hänet nimitettiin siihen 1948. Sopimusoikeuden alalta Vihma julkaisi 1950 teoksen Sopimussakko ja 1957 teoksen Suorituksen mahdottomuus. Helsingin kauppakorkeakoulun kauppaoikeuden professoriksi 1952 nimitetty Vihma oli huolellinen tutkija ja pidetty opettaja, Helsingin yliopistossa hän jatkoi työtään dosenttina. Vihma toimi useissa luottamus- ja asiantuntijatehtävissä, kuten kirkkolakia ja yhdistyslakia koskeneissa komiteoissa. Hän kuoli vain 51-vuotiaana 1958.

Vihman puoliso vuodesta 1936 oli Sylvi Onerva Kujala (s. 1910).