Avaa päävalikko

Turun mellakat olivat Turussa 15.–18. joulukuuta 1917 järjestyksestä vastanneen miliisin lakon aikana tapahtuneita työväestön mellakoita, joiden yhteydessä hajotettiin ja ryöstettiin kaupungin keskustan liikkeitä. Ne vaikuttivat Suomen sisällissotaan johtaneeseen kehitykseen.

Sisällysluettelo

Tapahtumien kulkuMuokkaa

 
Ryöstetty Auran hattu- ja lakkiliike Eerikin- ja Kristiinankatujen kulmassa.

Vuoden 1917 maaliskuun vallankumouksen jälkeen Turun aiempi poliisijohto oli erotettu ja kaupunkiin oli asetettu järjestystä valvomaan erityinen järjestyskunta. Kaupungissa esiintyi keväästä alkaen vakavia poliittisia levottomuuksia, joiden aikana muun muassa punakaartilaiset pitivät jonkin aikaa koko kaupunginvaltuustoa vankeinaan. Elokuun 1917 valtakunnallisen kunnallislakon aikana tapahtuneen voimellakan yhteydessä ryöstettiin suuri Valion voivarasto kaupungin keskustassa ja marraskuun yleislakon aikana kahdesta panimosta varastettiin 10 000 litraa pirtua sekä 800 litraa sikunaöljyä. Yleislakon aikana Turun punakaartin muodostama ja William Lundbergin johtama miliisi otti itselleen järjestyskunnan tehtävät ja pidätti ensitöikseen kaupungin poliisipäällikkö Oskar Nikanderin ja Turun ja Porin läänin kuvernööri K. J. M. Collanin. Heitä pidettiin edelleen vankeina myös lakon päätyttyä. Joulukuun alussa Turun sosiaalidemokraattinen kunnallisjärjestö vaati uutta Svinhufvudin senaattia tunnustamaan Turun järjestysvallan kuulumisen työväenjärjestöille ja nimittämään Collanin tilalle maaherraksi sosiaalidemokraattien luottamusta nauttivan henkilön. Lundberg kävi joulukuussa neuvotteluja Turun tilanteen ratkaisemisesta senaattori Arthur Castrénin kanssa, mutta yhteisymmärrystä ei syntynyt, sillä kaupunginvaltuuston myöntämän määrärahan loputtua joulukuun alussa Lundberg vaati valtiota tunnustamaan Turun miliisin ja maksamaan sille palkkaa. Senaatilla ei ollut keinoja pakottaa Turun miliisiä taipumaan, sillä Turun suojeluskunta oli lähes aseeton ja kaupungin venäläisen varuskunnan oletettiin tukevan pikemminkin punakaarteja kuin Suomen hallitusta.[1][2]

Kun neuvotteluratkaisua Turun järjestysvaltakysymykseen ei löytynyt eikä valtuusto suostunut myöntämään miliisille enempää määrärahoja palkanmaksua varten, miliisi meni lauantaina 15. joulukuuta painostustoimenpiteenä lakkoon, jolloin kukaan ei valvonut järjestystä kaupungissa. Jo ensimmäisenä lakkoyönä kaupungilla rikottiin näyteikkunoita. Seuraavana, 16. ja 17. joulukuuta välisenä yönä Turun keskustassa puhkesi rajuja mellakoita, joiden yhteydessä noin 50 keskustan liikehuoneistoa ryöstettiin tai tuhottiin.[3][2] Kohteiksi joutuivat lähes kaikki keskustan kaupat. Vaikka ryöstelyn alkuperäiseksi motiiviksi selitettiin ankara elintarvikepula, kohteeksi päätyi pääosin muita kuin elintarvikeliikkeitä, erityisesti vaatekauppoja, kultasepänliikkeitä ja apteekkeja. Yleinen sekasorto veti mukaansa henkilöitä, jotka näkivät tilaisuuden arvotavaran kahmimiseen. Taloudellisten vahinkojen suuruudeksi arvioitiin myöhemmin 1,34 miljoonaa markkaa.[4] Ryöstely olisi voinut jatkua pidempäänkin, mutta illalla 18. joulukuuta venäläiset sotilaat saapuivat turvaamaan järjestystä Turun keskustassa, saatuaan ilmeisesti käskyn Helsingissä toimineelta sotilaiden, matruusien ja työläisten aluekomitealta, joka Venäjän kansankomissaarien neuvoston valtuutuksella katsoi käyttävänsä ylintä valtaa Suomessa.[3] Lisäksi turkulaiset kauppiaat olivat samana päivänä palkanneet ukrainalaisia kasakoita valvomaan järjestystä maksua vastaan.[2] Turun miliisilakkoa oli aluksi tarkoitus jatkaa, mutta 18. joulukuuta Lundberg ajoi läpi päätöksen lakon lopettamisesta. Kolme päivää myöhemmin miliisi ja senaatti pääsivät sopimukseen, jonka nojalla Collan ja Nikander vapautettiin senaatin maksamia 60 000 markan lunnaita vastaan.[3] Turkuun asetettiin eri puolueiden yhteinen järjestyslautakunta, joka sai tehtäväkseen miliisin uudistamisen. Noin 50 ryöstöihin osallistunutta henkilöä pidätettiin ja osa varastetusta tavarasta palautettiin liikkeiden omistajille.[2]

Vastaava miliisilakko ja siihen liittyneitä ryöstöjä ja mellakoita tapahtui joulukuussa 1917 myös Kokkolassa, mutta venäläinen sotaväki lopetti ne heti alkuunsa. Tammikuussa lakkoon menivät Vaasan ja Kristiinankaupungin miliisit, mutta näissä kaupungeissa vältyttiin mellakoilta.[5]

SeurauksetMuokkaa

Joukko porvarillisten puolueiden kansanedustajia teki Antti Mikkolan johdolla Turun tapahtumista eduskunnassa välikysymyksen 18. joulukuuta 1917. Välikysymykseen vastatessaan senaattori Castrén toivoi eduskunnan antavan senaatille valtuudet "vankan ja tehokkaan järjestyskunnan" luomiseen, jotta vastaavat tapahtumat voitaisiin välttää.[3] Mikkola ja muut porvarilliset edustajat olivat tehneet edellisen kuukauden aikana useita vastaavansisältöisiä aloitteita eduskunnassa.[6] Marraskuun yleislakon ohella juuri Turun mellakoiden on sanottu kääntäneen Suomen johdon sille kannalle, että punakaarteja vastaan suunnatun valtiollisen järjestysvallan luominen oli välttämätöntä.[3] Eduskunta antoi senaatin toivomat valtuudet "lujan järjestysvallan" luomiseen 12. tammikuuta 1918. Monien mielestä tämä päätös vaikutti merkittävästi sisällissodan puhkeamiseen.[7]

Vuonna 1927 Suomen eduskunta hyväksyi korvauslain, jonka mukaan Suomen valtio maksoi korvauksia myös vuoden 1917 Turun mellakoissa ryöstetystä ja hävitetystä omaisuudesta, mutta lukuisten ehtojen vuoksi korvauksia maksettiin lopulta vain 450 000 markkaa. Rahanarvo oli tuolloin enää kolmanneksen vuoden 1917 tasosta.[8]

LähteetMuokkaa

  • Mikko Uola: Kivimäen inventaari: Turun mellakat 1917 – kuka maksaa?, s. 133–145 teoksessa Vuorovaikutuksia: Timo Soikkasen juhlakirja (toim. Vesa Vares). Turun historiallinen yhdistys 2007.
  • Turo Manninen: Kaartit vastakkain, teoksessa Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. osa I: Irti Venäjästä (päätoim. Ohto Manninen). Valtionarkisto 1992.

ViitteetMuokkaa

  1. Uola 2007, s. 133–135, 139.
  2. a b c d Manninen 1992, s. 366.
  3. a b c d e Uola 2007, s. 135–136.
  4. Uola 2007, s. 136–139.
  5. Manninen 1992, s. 366, 368.
  6. Manninen 1992, s. 364–365.
  7. Manninen 1992, s. 403.
  8. Uola 2007, s. 143–144.