Satyricon

Satyricon on Petroniuksen kirjoittama satiirinen romaani keisariajan Roomasta. Alun perin latinankielinen teos on kirjoitettu vuoden 60 paikkeilla menippolaisen satiirin tapaan yhdistelemällä proosaa ja runoutta. Satyriconin lukuisista kirjoista on nykyaikaan säilynyt vain pieni osa. Teoksen tunnetuin ja parhaiten säilynyt osa on Trimalchion pidot (lat. Cena Trimalchionis), joka on usein julkaistu myös erillisenä.

Satyricon
Satyricon
Kuvitusta Satyriconiin, Georges-Antoine Rochegrosse (1859–1938).
Alkuperäisteos
Kirjailija	Petronius
Kieli	latina
Genre	romaani
Julkaistu	noin 60
Suomennos
Suomentaja	Pekka Tuomisto
Kustantaja	Tammi
Julkaistu	2003
Ulkoasu	sidottu
Sivumäärä	338
ISBN	951-31-2553-X
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta
Infobox OK

Satyricon tunnetaan ennen kaikkea roomalaisten pitojen ja orgioiden satiirisesta kuvauksesta. Romaani tuo esille roomalaisen alaluokan ja nousukkaiden rikasta kielen kirjoa. Teoksessa esitetään runsaasti erilaisia puheita: toiset käyttävät puheissaan kansanomaisen härskiä ja karkeaa kieltä, toiset taas tavoittelevat ylevää puhetapaa siinä kuitenkaan onnistumatta. Näin teos luo satiirisen kuvan roomalaisista, jotka ovat ylpeitä loistavista puheistaan.

Historia

Synty

Satyriconin kirjoittajan Petroniuksen henkilöllisyydestä ei ole täyttä varmuutta. Useimmat tutkijat pitävät tätä kuitenkin samana henkilönä kuin Titus Petronius Niger (Tacituksella Gaius Petronius), eli Petronius Arbiter, joka toimi keisari Neron hovissa ja joutui tekemään tämän käskystä itsemurhan vuonna 66.

Myös sisältönsä puolesta teos voi olla kirjoitettu juuri tuon ajan Roomassa. Se on mahdollisesti tarkoitettu muiden hovissa samaan aikaan vaikuttaneiden huvitukseksi. Teoksen nimi viittaa satyyreihin (Satyricon libri, "satyyrikertomuksia"), mutta toisaalta myös satiiriin.

Käsikirjoitushistoria

Satyriconin teksti pirstoutui erilaisiin lyhyempiin tekstivalikoimiin joskus myöhäisantiikin tai varhaisen keskiajan aikana. Samalla suurin osa tekstistä katosi.

Säilynyt osa on peräisin erilaisista keskiaikaisista käsikirjoituslähteistä. Merkittävin osa tekstistä on peräisin kahdesta tekstiotteiden kokoelmasta, joista toinen sisältää pidempiä ja toinen lyhyempiä otteita. Kolmas merkittävä lähde on niin kutsuttu Traun käsikirjoitus, joka sisältää Trimalchion pidot. Lisäksi tunnetaan erilaisia lainausten ja runokatkelmien kokoelmia, jotka sisältävät Petroniukselta peräisin olevaa tekstiä.

Ensimmäinen painettu laitos (editio princeps) julkaistiin vuonna 1499 (Bernardinus de Vitalibus, Venetsia) ja toinen vuonna 1500 (Jacobus Thanner, Leipzig). Nämä laitokset olivat kuitenkin paljon nykyistä suppeampia, sillä ne eivät sisältäneet Traun käsikirjoituksesta peräisin olevaa tekstiä. Trimalchion pidot julkaistiin ensimmäisen kerran painettuna erikseen vuonna 1664 (Martinus Statilius, Padova/Pariisi).

Sisältö

Satyricon on koostunut alun perin ainakin kahdestakymmenestä kirjasta, mutta niistä yksikään ei ole säilynyt kokonaan. Nykyisin tunnetut 141 yhtenäistä katkelmaa ovat peräisin teoksen kirjoista 14–16. Suomennos sisältää pääosan siitä, mitä teoksesta on säilynyt. Koska teoksesta puuttuu niin suuri osa ja säilyneetkin osat ovat katkelmallisia, teoksen juonesta on vaikea saada kokonaiskuvaa.

Teoksen päähenkilö on veijarimainen kertojaminä Encolpius, joka on hieman Odysseuksen tavoin saanut irvokkaan Priapos-jumalan vihat niskaansa ja kokee harharetkillään erilaisia vähemmän kunniallisia seikkailuja. Teoksen tapahtumat rakentuvat hänen sekä kahden muun keskeisen henkilön, Ascyltoksen ja Gitonin, ympärille. Sekä Encolpius että nuori elostelija Ascyltos ovat jollakin tavoin rappiolle joutuneita ja löyhämoraalisia nuoria reetoreita. Giton on Encolpiuksen kaunis nuori orjapoika, johon sekä Encolpius että Ascyltos ovat rakastuneet ja jonka suosiosta he kilpailevat koko teoksen säilyneen osan ajan.

Encolpius ja Giton ovat ilmeisesti tavanneet ensin, ja Encolpius on ottanut kauniin pojan poikarakastetukseen. Myöhemmin seurueeseen liittyy Ascyltos, joka myös tavoittelee poikaa ja josta Encolpius yrittää välillä päästä eroon. Teos kertoo päähenkilöiden harhailuista Italiassa kohti sen eteläosaa. Teoksen alkuosassa he ovat todennäköisesti olleet Massiliassa. Tämän jälkeen he päätyvät Neapoliin lähelle johonkin Campanian pikkukaupunkiin, mahdollisesti Puteoliin, jonne säilyneiden osien tapahtumat aluksi sijoittuvat. Säilyneen osan loppupuolella matka jatkuu meritse kreikkalaiseen Krotonin kaupunkiin.

Muita keskeisiä henkilöitä teoksessa ovat hajamielinen runoilijavanhus Eumolpus, reetori Agamemnon sekä pitojen isäntä Gaius Pompeius Trimalchio Maecenatianus. Eumolpus lausuu usein runojaan, joille muut eivät anna juurikaan arvoa.

Tyyli

Encolpius. Norman Lindsayn kuvitusta, 1922.

Tryphaena. Norman Lindsayn kuvitusta, 1922.

Satyricon koostuu itsenäisinä kertomuksina toimivista episodeista, jotka kehyskertomus sitoo yhteen. Teoksessa vaihtelevat eri tyylit ja niiden mukaiset tunnelmat, ja se satirisoi monenlaisia puhetapoja ja tyylejä. Puheen repertuaarit vaihtelevat hovimaisesta eleganssista alatyyliin. Pitojen juhlallisista elkeistä lipsutaan brutaalin tyyliin, ja ylevään riimittelyyn sekoittuu vulgaareja sanontoja. Seuratessaan minäkertoja Encolpioksen seikkailuja lukija saa hämmästellä jo sitä, kuinka eri lailla päähenkilö puhuu eri tilanteissa. Encolpius on veijarimainen puhekoulun kasvatti, joka on kieleltään suvereeni ja muuttaa tyyliään tilanteesta riippuen. Henkilöt lukevat mielellään runojaan ääneen, mutta yleisö ei halua kuunnella niitä, ja usein lausuja saa jättää runonsa kesken. Orgioiden kuvaus on tarkoituksellisen katkonaista ja hämärää, myös kielellisiä tabuja rikotaan. Kun monet vapautetut orjat pitävät pidoissa puheita, vulgaarien puhetyylien kirjo on rikas, koska kukin puhuja käyttää kieltä omalla tavallaan.

Harharetkenä teos vertautuu Homeroksen Odysseiaan ja teos voidaankin nähdä sen parodiana. Yhtymäkohtia on lukuisia: samoin kuin Odysseusta vainosi Poseidon, samoin Encolpiusta vainoaa Priapos; Odysseus kohtaa matkoillaan Kirken, Encolpius puolestaan Circen; ja niin edelleen.

Satiirin ja parodisen eepoksen lisäksi Satyriconissa on myös näytelmällisyyttä ja farssia, eroottista sävyä miletoslaisten kertomusten tyyliin, sekä kreikkalaisia romaaneja muistuttavia piirteitä. Tyylit muuntuvat eeppisestä torikuvauksesta melodramaattiseen haaksirikon kuvaukseen: siinä päähenkilö kuvittelee suurieleisesti hukkuvansa mereen yhdessä rakastettunsa kanssa.

Kirjat 1–13

Satyriconin alkuosa on kadonnut kokonaan. Sen sisällöstä voidaan kuitenkin tehdä joitakin päätelmiä säilyneen osan perusteella.

Encolpius on mahdollisesti toiminut teoksen alussa syntipukkina Massiliassa. Tuolloin tai viimeistään turmellessaan Quartilla-nimisen papittaren suorittamat pyhät menot hän on hankkinut hedelmällisyydenjumala Priapoksen vihat niskoilleen. Massiliasta matka on jatkunut ainakin Baiaeen.

Alkuosan tapahtumia, joihin säilyneessä osassa viitataan:

• Encolpius on ollut orjana ja surmannut isäntänsä. Hän pakenee oikeudesta ennen tai jälkeen tapahtuman (81).
• Lykurgoksen huvilan ryöstö (117). Mahdollisesti kyseessä on juuri Encolpiuksen isäntä, jolloin tämä olisi siis ryöstänyt ja surmannut isäntänsä.
• Encolpius joutuu taistelemaan gladiaattorina (9) ja huijaa areenaa jotenkin (81).
• Encolpiuksella ja Ascyltoksella on suhde (9).
• Encolpiuksella on suhde Doris-nimiseen naiseen (126).
• Encolpius ja Giton ovat Tryphaenan rakastajina. Erityisesti Giton suututtaa Tryphaenan ja he pakenevat tätä (105–106, 113).
• Encolpius on suhteessa sekä Lichaksen että tämän vaimon Hedylen kanssa. Encolpius varastaa Lichaalta laivan "himokasta pakomatkaa varten" (113).
• Priapoksen kulttia loukataan (16–17).

Kirjat 14–16

Teoksen keskiosasta on säilynyt osia kirjoista 14-16. Näistä muodostuvat seuraavat episodit:

Reetorin koulu: Agamemnon. Encolpius on reetori ja puhetaidonopettaja Agamemnonin seurassa ja yrittää saada puhujanlahjojensa avulla hankittua kutsun illallisille.

Ilotalo: Encolpius ja Ascyltos. Episodi on säilynyt hyvin katkelmallisena. Encolpius ja Ascyltos livistävät puhetilaisuudesta ja yrittävät löytää majapaikkaansa. He kuitenkin päätyvät ilotaloon ja joutuvat mukaan jonkinlaisiin orgioihin.

Majatalo: Giton. Ystävykset harhailevat erillään ilotalosta selvittyään, mutta kohtaavat jälleen toisensa. Giton ilmestyy ensimmäisen kerran kuvaan. Encolpius ja Ascyltos alkavat kiistellä pojasta, mutta pääsevät sopuun ja erkanevat sovinnolla.

Tori: varastettu viitta. Encolpius, Ascyltos ja Giton ovat jälleen yhdessä. Heiltä on hukkunut tunika, johon he olivat kätkeneet rahansa. Toisaalta heidän haltuunsa on päätynyt varastettu viitta. Henkilöt, joiden hallussa tunika on, syyttävät heitä viitan varastamisesta. Ystävyksiä uhkaa oikeusjuttu, mutta he onnistuvat kuitenkin välttämään sen.

Priapoksen valvojaiset: Quartilla. Ystävysten majapaikkaan ilmestyy Quartilla, hedelmällisyydenjumala Priapoksen papitar. He olivat ilmeisesti teoksen kadonneen alkuosan aikana loukanneet Quartillan toimittamia pyhiä toimituksia. Quartilla on sekä vihainen että peloissaan. Hän pyytää, etteivät miehet paljastaisi näkemiään salaisuuksia kenellekään. He suostuvat. Tätä seuraa seksiorgiat, jossa ovat mukana myös Quartillan palvelijatar Psyche, joku nuori tyttö, sekä joukko miespuolisia prostituoituja.

Trimalchion pidot. Episodi kertoo Trimalchion järjestämistä suurellisista pidoista. Se on kirjoitettu käyttäen ajan puhekieltä ja se pilkkaa ajan äkkirikkaiden taipumusta liioitteluun. Se on teoksen ainoa nykyaikaan suhteellisen täydellisesti säilynyt pidempi osuus.

Pitojen isäntä, vapautettu orja Trimalchio on upporikas mutta tyylitajuton nousukas. Hänen maatilansa kuvataan olevan niin suuri, että se olisi kattanut suuren osan Etelä-Italiaa; Trimalchio jopa suunnittelee Sisilian ostamista. Pidoissa ovat läsnä Trimalchion lisäksi Agamemnon, Hermeros, Encolpius, Ascyltos ja Giton, Habinnas, Diogenes, Proculus, Scintilla, Trimalchion vaimo Fortunata sekä Trimalchion orjia ja vapautettuja.

Habinnaksen saapuminen Trimalchion pitoihin. Norman Lindsayn kuvitusta, 1922.

Pidoissa Trimalchio tarjoilee vierailleen toinen toistaan mielikuvituksellisempia ruokalajeja sekä näiden ohella värikkäitä ja vieraiden mielestä suorastaan piinallisia ohjelmanumeroita. Encolpiukselle pidot vertautuvat labyrinttiin, sillä pidoista ei pääse edes ulos samaa tietä kuin on tultu, vaan on siirryttävä eteenpäin eri huoneisiin. Tähän viittaa myös pitojen kokin nimi Daidalos; kreikkalaisessa mytologiassa Daidalos-niminen henkilö rakensi Minoksen labyrintin. Pidot päättyvät Trimalchion kuvitteellisiin ruumiinvalvojaisiin. Lopulta torvensoitto saa lähistön palovartijat luulemaan talon palavan. Niin he murtavat oven, jolloin Encolpius, Ascyltos ja Giton pääsevät lopulta karkuun.

Giton karkaa Ascyltoksen kanssa. Kolmikko päätyy majatalolle, jossa Encolpius ja Giton nauttivat lemmestä Ascyltoksen kadehtiessa. Myöhemmin Ascyltos varastaa pojan nauttiakseen tästä itsekin. Poika sovitaan jaettavaksi. Lopulta Gitonin annetaan kuitenkin valita itselleen mieluisampi kumppani; tämä valitsee Ascyltoksen.

Taidenäyttely: runoilija Eumolpus. Encolpius päätyy taidenäyttelyyn. Siellä hän tapaa runoilijavanhus Eumolpuksen. Eumolpus kertoo tarinan itsestään ja kvestorin pojasta. Tarina muistuttaa miletolaisia kertomuksia. Eumolpus oli himoinnut kaunista poikaa ja hankkiutuu tämän lähelle esittämällä siveää. Kun pojan vanhemmat eivät epäile mitään, Eumolpus pääsee lopulta toteuttamaan aikeensa. Poika uhkaa kertoa Eumolpuksesta isälleen; lopulta poika osoittautuu kuitenkin niin halukkaaksi, että Eumolpus uhkaa kertoa pojasta itse tämän isälle.

Tämän jälkeen Encolpius ihastelee taulua, joka kuvaa Troijan valloitusta (Troiae halosis). Eumolpus kuvaa taulun sisällön runomuodossa, mutta muut paikallaolijat alkavat heitellä häntä kivillä.

Encolpius ja Giton taas yhdessä. Episodissa kiistellään jälleen Gitonista, joka on nyt jättänyt Ascyltoksen. Encolpius löytää hänet ja he palaavat yhteen. Myös runoilija Eumolpus ihastuu Gitoniin ja alkaa tavoitella tätä. Encolpius ajaa Eumolpuksen pois. Ascyltos palaa; hän on etsintäkuuluttanut Gitonin ja tästä on luvattu karanneena orjana palkkio. Etsijät eivät kuitenkaan löydä Encolpiuksen piilottamaa Gitonia. Eumolpus ilmestyy jälleen paikalle ja uhkaa ilmiantaa pojan. Hän ja Encolpius tekevät kuitenkin sovinnon.

Laiva: Lichas ja Tryphaena. Eumolpus, Encolpius ja Giton lähtevät merimatkalle paetakseen Ascyltosta. Encolpius ja Giton huomaavat kuitenkin päätyneensä niiden Lichaksen ja Tryphaenan laivaan, joita olivat paossa. Eumolpus yrittää piilotella heitä, ikään kuin he olisivat hänen orjiaan. Lopulta he kuitenkin paljastuvat. Laivalla puhkeaa tappelu, joka päättyy rauhan solmimiseen: Lichas ja Tryphaena lupaavat antaa Encolpiuksen ja Gitonin olla.

Tämän jälkeen Eumolpus kertoo tarinan Efesoksen siveästä leskestä. Sureva, siveydestään kuuluisa leski oli miehensä kuoltua muuttanut asumaan miehensä hautaan näännyttääkseen itsensä nälkään. Samaan aikaan lähistöllä oli naulittu ihmisiä ristille, ja erään sotilaan tehtävänä oli vartioida ruumiita, etteivät omaiset pääsisi hautaamaan niitä. Sotilas löytää lesken haudasta, rakastuu tähän ja alkaa taivutella tätä lähtemään haudasta. Samaan aikaan erään ristiinnaulitun sukulaiset vievät ruumiin ristiltä. Leski taipuu vähitellen ja rakastuu sotilaaseen. Hän antaa naulita oman miehensä ruumiin ristille, ettei sotilasta rangaistaisi yhden puuttuvan ruumiin vuoksi: "mieluummin luovun kuolleesta kuin surmaan elävän" (112). Tämäkin tarina muistuttaa miletolaisia kertomuksia.

Lopuksi Encolpius ja Giton pääsevät taas Tryphaenan suosioon. Osion loppu on kuitenkin hyvin katkemallinen.

Haaksirikko. Puhkeaa myrsky ja laiva kokee haaksirikon. Laivan jäännökset ajautuvat rannalle, ja niin Encolpius, Giton ja Eumolpus selviävät maihin. He hautaavat Lichaan rantaan ajelehtineen ruumiin.

Matka Krotoniin. Käy ilmi, että matkalaiset ovat päätyneet Krotonin lähelle. Heille kerrotaan, miten asiat kaupungissa ovat: "koko kaupungin väki on jakaantunut kahteen ryhmään, perinnön tavoittelijoihin ja niihin joiden perintöä tavoitellaan" (116).

Niin Eumolpus suunnittelee huijauksen: hän teeskentelisi rikasta miestä, joka on haaksirikkoutunut mutta jolla on vielä suuri omaisuus Afrikassa. Hän esittäisi sairasta ja muuttelisi testamenttiaan jatkuvasti. Muiden tehtävä olisi auttaa häntä huijauksessa.

Matkalla runoilija esitelmöi runouden huonosta vaikutuksesta ihmisiin. Tämän jälkeen hän esittää oman 295 säettä käsittävän runomuotoisen kuvauksensa Rooman kansalaissodasta (Bellum civile).

Krotonissa: Circe. Ystävykset saapuvat Krotoniin ja toteuttavat huijauksensa. Heitä kestitään ja heille annetaan lahjoja. Encolpius teeskentelee olevansa Eumolpuksen orja. Hän tapaa Circen palvelijan Chrysiksen, joka ilmaisee emäntänsä haluavan olla Encolpiuksen kanssa. Encolpius ja Circe käyvätkin makuulle, mutta Encolpiukseen iskee erektio-ongelma, mikä on aiemmin ollut hänelle täysin vierasta. Encolpius yrittää erilaisia parannuskeinoja, mutta myös toinen yritys maata Circen kanssa epäonnistuu. Circe on raivoissaan ja loukkaantunut.

Priapoksen temppeli: Proselenos ja Oenothea. Encolpius alkaa ajatella, että hänen ongelmansa syynä on erektioita suojelevan jumalan Priapoksen viha. Hän menee tämän temppeliin, missä Priapoksen papitar yrittää parantaa hänet erilaisilla menetelmillä. Myös Chrysis rakastuu Encolpiukseen. Säilyneestä osasta ei kuitenkaan selviä, miten Encolpiuksen suhteille Circeen ja Chrysikseen kävi.

Eumolpus ja perinnönmetsästäjät. Eumolpus on saanut Philomela-nimisen naispuolisen perinnönmetsästäjän huomion ja saa tämän lapset turviinsa. Eumolpus itse makaa tyttären kanssa, Encolpius puolestaan yrittää poikaa. Encolpiuksen erektio-ongelma paranee, kun tämä pyytää apua Mercuriukselta. (140)

Lopulta perinnönmetsästäjien anteliaisuus kuitenkin hiipuu. Eumolpuksen lupaamaa Afrikasta saapuvaa tämän rikkauksia kuljettavaa laivaa ei näy. Selvitäkseen ongelmasta Eumolpus päättää lavastaa kuolemansa. Sitä ennen hän lukee testamenttinsa ehdon, jonka on tarkoitus olla sellainen, ettei kukaan täyttäisi sitä: osallisiksi perinnöstä pääsee vain se, joka on valmis syömään hänen ruumiinsa. Teoksen säilynyt osa päättyy siihen, että ainakin yksi perinnönmetsästäjä on aikeissa tehdä näin; se ei käy ilmi, onko Eumolpus todella kuollut. (141)

Kirjat 17–

Teoksen loppuosa on kadonnut kokonaan, eikä sen sisällöstä tiedetä käytännössä mitään; ei edes sitä, mihin matka jatkui. Myöskään lopusta kadonneiden kirjojen määrästä ei ole tarkkaa tietoa; koska teoksessa on ollut alun perin ainakin kaksikymmentä kirjaa, lopusta puuttuvia kirjoja on vähintään neljä.

Elokuva

Federico Fellini teki vuonna 1969 Petroniuksen teoksen säilyneisiin osiin perustuvan elokuvan Fellinin Satyricon. Elokuva on surrealistinen ja katkeileva kuten romaanikin.

Kirjallisuutta

Suomennokset

• Petronius Arbiter: Satyricon. (Satyricon.) Kääntänyt ja selityksillä ja jälkisanalla varustanut Pekka Tuomisto. Olympos-sarja. Helsinki: Tammi, 2003. ISBN 951-31-2553-X.
• Petronius Arbiter: Trimalkion pidot. Suomentanut ja selityksillä varustanut E. Linkomies. Helsinki: -, 1945.

Muita käännöksiä ja alkutekstien laitoksia

• Petronius Arbiter: Satyricon. Toimittanut E. H. Warmington. Loeb Classical Library. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press, 1969.
• Petronii Arbitri: Cena Trimalchionis. Ed. M. Smith. Oxford: -, 1975.
• Petronii Arbitri: Satyricon reliquiae. Quartum edidit K. Mueller. Bibliotheca scriptorum Graecorum et Romanorum Teubneriana. Stutgardiae: Lipsiae, 1995.

Muuta kirjallisuutta

• Prag, J. R. W. & Repath, Ian (toim.): Petronius: A handbook. John Wiley and Sons, 2009. ISBN 1405156872. Teos Google Booksissa. (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Satyricon Wikimedia Commonsissa

Teos

• C. Petronius: Satyricon libri. The Latin Library. (latinaksi)
• Caius Petronius: Satyricon. (latinaksi)
• Gaius Petronius: The Satyricon. Alfred R. Allinsonin käännös. (latinaksi) (englanniksi)
• Petronius Arbiter: The Satyricon. William Burnabyn käännös. (englanniksi)
• Petronius Arbiter: The Satyricon. W. C. Firebaughin käännös. (englanniksi)
• Petronius Arbiter: The Satyricon W. C. Firebaughin käännös, mukaan lukien Nodotin ja Marchenan sepittämät osat. (englanniksi)

Muuta

• Petronius wikisitaateissa (englanniksi)
• Kahlos, Maijastina: Petroniuksen antiikki ei ole valkoinen (Arkistoitu – Internet Archive). Helsingin Sanomat 10.4.2004.
• Porter, John: Word-List for Petronius's Cena Trimalchioniss (englanniksi)
• Tuomisto, Pekka: Satyricon. Suomentajan sivusto teoksesta.