Satyyri
Satyyrit (m.kreik. Σάτυροι, Sátyroi) ovat kreikkalaisessa mytologiassa miespuolisia luonnonhenkiä, jotka vaeltavat metsissä ja vuoristossa. Heidät kuvattiin puolittain eläimiksi, joilla on pukin sarvet sekä vuohen jalat ja häntä. Siten niillä on paimenjumala Panin piirteitä.[1]
Sanan satyros alkuperäksi arvellaan sanaa tityros, joka tarkoittaa oinasta. Vanhempia satyyrejä kutsuttiin yleensä sileeneiksi, kun taas nuoremmat tunnettiin nimellä satyriskoi. Satyyrien suvun kantaisänä pidetään Silenosta, ja heidän sanotaan olevan Hermeen poikia.[2]
Satyyrit ovat toisaalta ihmisen vihollisia, toisaalta halukkaita etsimään seksuaalisia nautintoja nymfien ja najadien kanssa. Yliaktiivisesta sukupuolivietistä on käytetty nimeä satyriasis.[1]
Homeros ei mainitse satyyreita lainkaan, mutta Hesiodos viittaa heihin monikossa ja kuvaa heitä kelvottomiksi ja hyödyttömiksi.
Satyyrit taiteessa
muokkaaAlun perin satyyrit kuvailtiin antiikin kreikkalaisessa taiteessa ja kirjallisuudessa karkeamuotoisiksi ihmishahmoiksi, joskin heillä oli pienet sarvet ja pukin tai hevosen häntä. Satyyrit esitettiin usein päihtymyksen jumala Dionysoksen seuralaisiksi, jotka kantoivat viinimaljoja ja thyrsos-sauvoja. Kreikkalaisissa Dionysioksen juhlissa esitettiin karkeita ilveilyjä eli satyyrinäytelmiä.[1] Viimeistään Rooman valtakunnan aikana satyyreihin sekoittui vaikutteita fauneista, jolloin satyyreille ilmestyivät myös pukinjalat ja päähän ajoittain jopa täysikokoiset oinaansarvet. Samalla satyyrien muodot kuitenkin pyöristyivät ja inhimillistyivät.
_-_Nymphs_and_Satyr_(1873).jpg)
Antiikin satyyrikertomuksiin sisältyvät usein lemmenseikkailut tai niiden yritykset nymfien kanssa villeine tansseineen ja takaa-ajoineen. Taiteessa satyyrit esitetään usein korostetusti irstailijoina ja seksuaalisesti kiihottuneina, mutta kun barokki ja klassismi ottivat satyyrit uudelleen aiheena mukaan taiteeseen, tällaiset piirteet olivat jo tyystin hävinneet.
Lähteet
muokkaa