Lääketieteen historia

Lääketieteen historia on pitkä ja siksi osin myös hämärä. Aina on ollut ihmisiä, jotka ovat joutuneet erikoistumaan sairaiden ja heidän kipujensa kohtaamiseen. Länsimaisen lääketieteen myyttinen perustaja on kreikkalainen jumala Asklepios, joka oli tarun mukaan Apollonin poika. Käytännössä järkiperäisesti tauteihin suhtautuneen lääketieteen perusti länsimaissa Hippokrates Kosilainen, joka vaikutti 400- ja 300-luvuilla eaa. Antiikin lääketieteellisen tiedon koonsi puolestaan Klaudios Galenos 100-luvun jälkipuoliskolla. Hänen arvovaltansa ohjasi länsimaista lääketiedettä aina 1700-luvun alkupuolelle saakka. Galenoksen ajattelu perustui humoraalioppiin eli oppiin neljästä oletetusta ruumiinnesteestä, joita olivat keltainen sappi, musta sappi, veri ja lima. Lääkärit pyrkivät rohdoin ja ruokavaliolla palauttamaan näiden tasapainon.

Renessanssin aikana lääketieteen edustajat alkoivat hiljalleen tutkia ihmisruumista ruumiinavauksin. Anatomian kehitys avasi tien ihmisruumiin tarkempaan tuntemukseen. 1500-luvulla elänyt Paracelcus uudisti lääketiedettä painottamalla luonnosta saatujen havaintojen ja ravinnon merkitystä. 1600-luvulla mikroskoopin keksiminen mahdollisti solujen ja verenkierron löytämisen.

1700-luvulla kirurgian ja lääketieteen oppialat alkoivat yhdistyä, kun kirurgian harjoittaminen siirtyi välskäreiltä lääkäreiden hoitoon. Tällöin keksittiin myös ensimmäinen rokotus, kun isorokkoa vastaan alettiin rokottaa lehmänrokkovirusta sisältäneellä uutteella.

Vaikka lääketieteellä on pitkät perinteet, se saavutti vasta 1800-luvun loppupuolella erityisaseman ihmisen sairauksien hoidossa. Mikrobiteorian kehittyminen 1800-luvulla johti monen tartuntataudin hoidon löytymiseen. Kansanterveyttä koskevia toimenpiteitä kehitettiin erityisesti 1800-luvulla kun kaupunkien nopea kasvu vaati systemaattisia terveyttä koskevia toimenpiteitä. Tutkimuskeskuksia perustettiin 1900-luvun alkupuolella, usein suurten sairaaloiden yhteyteen. 1900-luvun puolivälille oli ominaista uudet biologiset hoitomenetelmät kuten antibiootit. Nämä edistykset sekä kemian, perinnöllisyystieteen ja laboratorioteknologian (kuten röntgensäteilyn) kehittyminen johtivat moderniin lääketieteeseen. Lääketiedettä muutettiin ammatillisemmaksi 1900-luvulla ja uusia työuria avautui naisille sairaanhoitajina ja lääkäreinä. 21. vuosisadalle on ominaista erittäin kehittynyt tutkimus, johon osallistuu lukuisia tieteenaloja.

Katso myös

• Esihistoriallinen lääketiede
• Keskiajan lääketiede
• Islamilainen lääketiede keskiajalla

Kirjallisuutta

• Forsius, Arno: Ihmisiä lääketieteen historiassa. Helsinki: Suomen lääkäriliitto, 2001. ISBN 951-9433-43-0.
• Larsen, Andreo (toim.): Antiikin lääketieteen perintö. Helsinki: Yliopistopaino, 2004. ISBN 951-570-584-3.
• Vuori, Hannu: Lääketieteen historia: Sosiaalihistoriallinen näkökulma. Jyväskylä: Gummerus, 1979. ISBN 951-20-1760-1.
• Vuorinen, Heikki S.: Tautinen historia. Tampere: Vastapaino, 2002. ISBN 951-768-095-3.
• Vuorinen, Heikki S.: Taudit, parantajat ja parannettavat: Lääketieteellinen historia. Tampere: Vastapaino, 2010. ISBN 978-951-768-322-7.