Islamilainen lääketiede keskiajalla

Islamilainen lääketiede keskiajalla tarkoittaa lääketieteen tutkimusta ja harjoittamista islamilaisen sivilisaation maissa 800-luvulta 1400-luvulle. Lääkärit eivät aina olleet arabeja, kirjoittaneet arabiaksi tai olleet muslimeja, joten yhteistä "islamilaiselle lääketieteelle" oli oikeastaan lähinnä se, että sitä harjoitettiin islamilaisissa maissa.

Mansur ibn Ilyas: Ihmisen verenkierto- ja hermojärjestelmä, (kopio n. 1488). Mansurin kirja oli ensimmäinen islamilainen lääketieteellinen teos, jossa oli kuvia. Niiden esikuvat on löydetty latinankielisestä 1100-luvun teoksesta.[1]

Kun arabikalifaatti syntyi 600-luvun puoliväliin mennessä, sen alaisuuteen jäi Itä-Rooman perintönä useita lääketieteen keskuksia, kuten Aleksandria, Antiokia, Edessa ja Amida. Persiassa Gundeshapur oli hellenisoitunut kaupunki, jossa oli vahva lääketieteen perinne. Sieltä tulivat muun muassa kalifeja vuosikymmeniä hoitaneet nestoriolaiset hovilääkärit, kuten Bukhtishun suku. [2]

Kristilliset nestoriolaiset lääkärit, kuten Hunain Ibn Ishaq (k. 873 tai 877) vaikuttivat siihen, että islamilainen lääketiede sai kreikkalaisen suunnan intialaisen tai persialaisen asemesta. Hunain kirjoitti kääntäneensä kreikasta 95 Galenoksen tekstiä syyriaksi ja 34 tekstiä arabiaksi.[2]

Koululääketieteen rinnalla toimivat keskiajalla myös kansanparantajat. Varsinaiset lääkärit palvelivatkin lähinnä yläluokkaa. Koululääketieteen hyöty potilaille oli yleensä kyseenalainen. Esimerkiksi kreikkalainen humoraalioppi suoneniskentöineen tuotti sairaille lähinnä haittaa. Vasta 1850 jälkeen päästiin Euroopassa tasolle, missä koululääketieteestä alkoi olla merkittävää hyötyä sairauksien hoidossa.[3]

Islamilainen kirjallisuusMuokkaa

Hellenistinen lääketieteellinen kirjallisuus käännettiin arabiaksi 800-luvun aikana, minkä jälkeen alkoi ilmestyä tätä kirjallisuutta systematisoivaa ja yleistajuistavaa arabialaista kirjallisuutta.

  • Nestoriolaiskristitty Yuhanna (Johannes) ibn Masawayh (k. 857) laati useita arabiankielisiä kirjoituksia muun muassa kuumeesta, leprasta, masennuksesta ja silmäsairauksista.
  • Abū Bakr Muhammad ibn Zakarīya al-Rāzi eli Rhazes (k. 925) oli persialainen lääkäri, joka osasi myös kreikkaa. Hän kirjoitti kaksi lääketieteellistä käsikirjaa, jotka käännettiin Euroopassa latinaksi nimillä Liber ad Almansorem ja Continens.
  • Muita merkittäviä käsikirjoja tekivät al-Majusi (k. 983), al-Zahrawi (1000-luvulla), Ibn al-Nafis (k. 1288) ja Averroes (k. 1198).[2]
  • Erityisen merkittävä teos oli Avicennan (k. 1037) 14-osainen Lääketieteen kaanon, jota kommentoitiin laajasti. Se oli lääketieteen keskeisimpiä teoksia Länsi-Euroopassa 1600 -luvulle asti. Teos luokitteli ja kuvasi tauteja ja hahmotteli niiden oletettuja syitä. Se käsitteli myös hygieniaa, lääkkeitä sekä eri ruumiinosien toimintaa.[4]

Eräitä lääketieteen alojaMuokkaa

OftalmologiaMuokkaa

Islamilaisessa maailmassa oftalmologia sai osakseen paljon huomiota. 800-luvulla silmätaudeista kirjoittivat Ibn Masawayh ja Hunain ibn Ishaq. 1100-ja 1200-luvuilla ilmestyi useita kirjoja silmäsairauksista. Muun muassa al-Andalusissa Muhammad al-Ghafiqi kirjoitti laajan oppikirjan silmäsairauksista ja Syyriassa Ibn al-Nafis kirjoitti systemaattisen katsauksen nimeltä Täydellistetty kirja oftalmologiasta. 1300-luvun jälkeen alan kehitys pysähtyi. [2]

AnatomiaMuokkaa

Islamilaisessa maailmassa seurattiin anatomian alalla hellenistisiä kirjoituksia, kuten Aristoteleen ja Galenoksen oppeja. Ruumiinavaukset olivat kiellettyjä, mikä esti tiedon lisääntymisen. 1300-luvun lopulla persialainen Mansur ibn Ilyas kirjoitti kirjan Ihmiskehon anatomia, joka sisälsi eurooppalaisesta lähteestä kopioituja anatomisia kuvia. Se oli ensimmäinen kuvitettu anatomian teos islamilaisessa maailmassa ja kirjoitettiin Timur Lenkin mongolivaltakunnassa, missä kuvakielto ei ollut yhtä tiukka kuin arabimaailmassa.[2]

Perinteen vaalimisen ohella keskiajan islamilaisessa maailmassa tehtiin kaksi merkittävää edistysaskelta anatomiassa. Egyptiläinen Abd al-Latif al-Baghdadi (k. 1231) käytti aineistonaan nälänhädässä kuolleiden luurankoja ja paransi alaleuan luiden ja ristiluun kuvausta. Syyrialainen Ibn al-Nafis löysi 1242 keuhkoverenkierron. Keksintö ei levinnyt ja vajosi unohduksiin. Se kuitenkin edelsi 300 vuodella asian löytämistä uudelleen Euroopassa, löytäjinä Miguel Serveto (k. 1553) ja Realdo Colombo (k. 1559). [2]

Anatomian kehitystä jarrutti myös islamilaisissa maissa haluttomuus ruumiiden leikkelyyn, joka oli kiellettyä myös uskonnollisista syistä. Ajatollah Khomeini lausui vielä 1900-luvulla: "Musulmaanin ruumiin leikkely on ehdottomasti kielletty, mutta ei-musulmaanisen ruumiin leikkeleminen on sallittua". [5]

FarmakologiaMuokkaa

Ennen modernia tieteellistä farmakologiaa ihmiset ovat löytäneet vaivoihinsa apua luonnosta ja luonnonkasveista. Arabiaksi oli käännetty kreikkalaisten Dioskorideksen ja Galenoksen lääkeaineoppaat, mutta niiden käyttökelpoisuutta rajoitti lääkekasvien rajattu maantieteellinen levinneisyys. Merkittävin arabialainen teos oli Ibn al-Baytarin (k. 1248) Granadan emiraatissa kirjoittama opas, joka luetteli 1 400 lääkeainetta. Jo 800-luvulla arabit käyttivät useita lääkeaineita, joita ei Euroopassa tunnettu, kuten Intian kautta tullut kamferi, Keski-Aasiasta saatu myski ja kreikkalaisilta peritty salmiakki eli "Ammonin suola". [2]

KäytännötMuokkaa

 
Sinivalkoinen fajanssinen arabialaistyyppinen albarello Toscanasta Italiasta (1400-luvun loppu).

Vaikka lääkärin työtä harjoitettiin pääosin yksityisesti, 900-luvulta alkaen perustettiin Bagdadiin, Damaskokseen ja Kairoon ja vähitellen muihinkin suuriin kaupunkeihin sairaaloita, joissa yhdistyivät sairaalan, hoitokodin, mielisairaalan ja vaivaistalon tehtävät. Niiden toiminnasta ei ole säilynyt tarkempia tietoja. Matkailija Ibn Jubayr kertoi vuonna 1184, että Bagdadissa sijainnut sairaala oli suuri rakennus, jossa työskenteli 25 erikoistunutta lääkäriä.[2]

Kreikkalaisen lääketieteen esikuvan mukaisesti sekä Euroopassa että islamilaisessa maailmassa tärkeä lääkinnän muoto oli kuppaus ja suoneniskentä, jotka perustuivat Hippokrateen oppiin ruumiinnesteiden tasapainosta. Molemmilla suunnilla asiasta vastasivat yleensä parturit, jotka idässä tekivät työtään kylpylöissä (hammam). Idässä käytössä oli vielä tuskallinen kauterisaatio eli ihon polttaminen, jota käytettiin muuhunkin kuin verenvuodon tyrehdyttämiseen. [2]

Vaikutukset EurooppaanMuokkaa

Keskiajan islamilainen lääketiede nojautui samoihin kreikkalaisiin lähteisiin kuin keskiajan eurooppalainen lääketiede, joten arabiankielisen kirjallisuuden kääntäminen latinaksi 1100-luvulta alkaen ei tuonut mukanaan suuria uutuuksia. Sen sijaan antiikin klassikkoja tarkasteltiin islamilaisten kommentaattoreiden kautta.

Joitakin uutuuksiakin on ehdotettu. On arveltu, että ristiretkeilijät näkivät Lähi-idässä suuria sairaaloita ja toivat ajatuksen mukanaan Eurooppaan.[2] Bysantissa kirkko ja luostarit olivat kuitenkin perustaneet sairaaloita jo Konstantinus II:n hallituskaudella 350-luvulta alkaen, joten vaikutteet olivat kulkeneet pikemminkin lännestä itään.[6] Esimerkiksi Jerusalemiin oli 600-luvun alussa rakennettu kristillinen hospitaali pyhiinvaeltajia varten.[7]

Arabeilta opittiin uusia lääkeaineita, kuten Kaakkois-Aasiasta peräisin oleva kamferi. Uutuuksiin kuului myös albarello eli apteekkien keraaminen lääkepurkki.[2] Islamilaisten lääkäreiden käsikirjoja kuten Avicennan Kaanonia, luettiin laajasti, koska Euroopassa ei ollut tarjolla mitään vastaavaa.

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. Islamic Culture and the Medical Arts US National Library of Medicine. 2011.
  2. a b c d e f g h i j k Savage-Smith, Emilie: Medicine in Medieval islam. Teoksessa: The Cambridge History of Science. Vol 2. Medieval Science, s. 139–167. Cambridge University Press, 2013.
  3. William H. McNeill: Kansat ja kulkutaudit, s. 229. Vastapaino, 2004.
  4. Gunnar Aspelin: Ajatuksen tiet, s. 183. WSOY, 1963.
  5. Ajatollah Khomeini: Ajatollahin ajatuksia, s. 138. Karisto, 1980.
  6. Henderson, John, Horden, P. & Pastore, A. (toim.): The impact of hospitals in Europe: 300–2000, s. 64. Peter Lang Publisher, 2007. ISBN 9783039110018.
  7. Boas, Adrian J.: Jerusalem in the Time of the Crusades: Society, Landscape and Art in the Holy City under Frankish Rule, s. 156. Routledge, 2001.

Aiheesta muuallaMuokkaa