Keskiajan lääketiede

Keskiajan lääketiede tarkoittaa sekä käytännöllistä lääkärintyötä että teoreettista oppiainetta Euroopan keskiajalla suunnilleen tuhannen vuoden aikana vuosien 500 ja 1500 välissä. Kristinuskon myötä lääkintätaito oli kokenut kaksi muutosta: ihmeparannukset ja hyväntekeväisyyden, joka ilmeni hoitolaitosten perustamisena. [1] Keskiajan ensimmäiset viisisataa vuotta parantaminen esiintyi käytännön toimintana lähes kokonaan ilman teoreettista kirjanoppineisuutta. Tähän vaikutti sekin, että antiikin kreikan kirjallisuus ja arabien 800-luvulta alkanut lääketieteellinen kirjoittelu olivat jääneet kielimuurin taakse. Tilanne alkoi kuitenkin korjaantua 1000-luvulta alkaen, jolloin tätä kirjallisuutta alettiin kääntää latinaksi.

Très Riches Heures du duc de Berry. Anatominen kuva 1400-luvulta yhdistää ihmisruumiseen astrologisia symboleja sekä antiikin humoraaliopin käsitteitä.

Lääketieteestä tuli akateeminen oppiaine ensimmäisten joukossa, kun ensimmäiset yliopistot perustettiin Pariisiin (1150), Bolognaan (1158) ja Montpellieriin (1289). 1000-luvulla käynnistynyt ja 1100-luvulla laajentunut antiikin tekstien käännöstyö nosti lääketieteen keskiajan oppineiden halveksimista mekaanisista käden taidoista luonnonfilosofian arvostetuksi osaksi.[2]

Akateemisen lääketieteen käytännön merkitystä kuitenkin kavensi se, että vielä keskiajan lopullakaan lääkärit eivät juuri valmistuneet yliopistoista.[3] Käytännön työn ja akateemisen lääketieteen väliin avautui kuilu, joka oli selvin anatomiassa. Koska akateeminen lääketiede ei nojannut empirismiin, se ajautui myös hedelmättömiin erimielisyyksiin, joista ei ollut tietä ulos.[4]

Keskiajan lääketieteen merkitystä sairauksien hoidossa suhteellistaa historioitsija William McNeillin arvio, jonka mukaan vasta joskus vuoden 1850 jälkeen koululääketieteestä alkoi olla enemmän hyötyä kuin haittaa sairauksien hoidossa.[5] Esimerkiksi antiikista lähtien suosittu suoneniskentä oli potilaille pelkästään haitallista.

Vuodet 400–1000Muokkaa

Kristinusko laajensi juutalaisuuteen kuuluvan toisten juutalaisten auttamisen yleiseksi hyväntekeväisyyden periaatteeksi. Sen mukaisesti alettiin 300-luvulta alkaen perustaa hospitaaleja ja sairaaloita köyhille. 400-luvulta alkaen hospitaalit yleistyivät etenkin Itä-Roomassa. Suurissa kaupungeissa, kuten Konstantinopolissa, Antiokiassa ja Jerusalemissa hospitaaleissa alkoi olla erikoistuneita osastoja eri tarpeisiin. Lännessä hospitaalit yleistyivät hitaammin, vaikka Roomassa ja Ostiassa sellainen löytyi jo 300-luvun lopulla. [1]

Lääkärin (medicus) ammatti periytyi Rooman valtakunnasta ja heitä, samoin kuin käsityöläisiksi katsottuja kirurgeja oli edelleen Rooman valtakunnan kukistumisen jälkeenkin. Oppineisuus kuitenkin taantui ja esimerkiksi mielisairautta alettiin antiikin humoraaliteorian asemesta selittää teologisesti riivaajien avulla.[6]

GalenosMuokkaa

Rooman itäosissa kreikkalainen Galenos (n. 129– n. 216) kohosi merkittäväksi auktoriteetiksi, ja hänen humoraalioppinsa ruumiin neljästä nesteestä, joiden tasapaino määritti terveyttä, hyväksyttiin yleisesti. Galenos väitti opin periytyvän jo Hippokrateelta 400-luvulta eaa. Galenos oli perinyt suuren omaisuuden, jonka turvin hän opiskeli syvällisesti lääketiedettä, matkusteli, hankki valtavan yksityiskirjasto ja palkkasi apulaisia kopioimaan teoksiaan. Galenoksen tuotanto käsitti yli 350 nimikettä. Galenoksen ylivoimaisuuden takia hänen tuotantoonsa alettiin suhtautua suorastaan palvovasti. Siitä kirjoitettiin valittuja otteita, jonkin teeman mukaisia kokoomateoksia ja siitä koottiin valittuja teoksia. Kreikkalainen Oribasius (325–400) kirjoitti sen pohjalta 40-osaisen lääketieteen tietosanakirjan Aleksandriassa, joka oli yksi lääketieteen keskuksista. Galenos syrjäytti kopiointipöydiltä muut teoreetikot, mutta toisen tyyppistä kirjallisuutta edustivat maaginen lääkeoppi ja horoskooppilääketiede. Lännessä Galenos oli melko tuntematon 1100-luvun käännösliikkeeseen asti, sillä hänen teoksiaan käännettiin sitä ennen vain vähän latinaksi.[7]

Myöhäinen latinankielinen kirjallisuusMuokkaa

Galenismi ei levinnyt Pohjois-Afrikkaan, missä humoraaliopin sijaan suosittin 100-luvulta alkaen atomiteoriaan nojautuvaa "metodismia". Myöhäiset latinankieliset lääketieteelliset oppaat olivat yleensä reseptikirjoja, anatomian yksinkertaisia kuvauksia, ohjekirjoja lähestyvän kuoleman tunnistamiseen. Plinius vanhemman (23–79) laaja farmakologinen teos tunnettiin yleisesti kopioituna lyhennelmänä nimeltä Pliniuksen Fysiikka. [8] Kirkkoisä Isidorus Sevillalainen (n. 560 – n. 640) kirjoitti vaikutusvaltaisia lääketieteellisiä tekstejä. [9]

800-luvun karolingisen renessanssin aikana käännettiin antiikin teoksia, mutta ei lääketieteellistä kirjallisuutta, joka ei nauttinut riittävää arvovaltaa tieteenä. Lääkäreitä koskeva lainsäädännöllinen ohjaus siirtyi vähitellen kirkon vastuulle. Galenoksen rationaalisen lääketieteen sijalla lännessä nähtiin taikauskon nousua, missä luonnollinen yhdistyi yliluonnolliseen. Taudit saattoivat johtua ylensyömisestä, lohikäärmeen hengityksestä tai siitä, että apua oli haettu juutalaiselta. Lääkkeeksi voitiin suositella paremman ruokavalion tai yrttien ohella pyhimyksen haudan multaa tai ristinmerkkejä. Tämä irrationalismin nousu alkoi lopulta taittua 1100-luvulla, kun Euroopassa alettiin uudelleen kiinnostua antiikin rationaalisesta lääketieteestä.[9]

Käännöstyö kreikasta ja arabiasta 1100–1300Muokkaa

Lääketieteen nousu yliopistoihin johtui 1100-luvun aatteellisista virtauksista, joissa Etelä-Italiassa sijaitsevan Salernon vaikutus oli merkittävä. Kiinnostus kreikan- ja arabiankielisen tieteellisen kirjallisuuden saamiseen latinan kielelle heräsi Salernossa jo 1000-luvun lopulla. [10]Kääntäminen alkoi Salernon lääketieteellisessä koulussa, joka oli alansa ensimmäinen moderni oppilaitos Euroopassa.[11] Kreikkalaisten ja arabialaisten tekstien käännöstyön herättämänä lääketieteestä tuli 1100-luvulla ensimmäisiä tieteenaloja, joihin alkoi kohdistua laajaa kiinnostusta. Tässä se edelsi sekä matematiikkaa että astronomiaa. Salernon vaikutuksesta tieteenala sai vahvan kreikkalais-latinalaisen luonteen.

Arkkipiispa Alfano käänsi Nemesiuksen lääketieteellisiä tekstejä sekä kreikasta että arabiasta. Konstantinus Afrikkalainen toi 1000-luvulla Kairouanista Tunisiasta lääketieteellisiä teoksia, kuten laajan Ali ibn Abbas al-Majusin teoksen Pantegni, jonka kääntäminen jatkui Monte Cassinon luostarissa. [10][12] Etenkin Galenoksen kääntäminen tuli suosituksi.[13] Konstantinus Afrikkalaisen tekemien käännösten myötä Galenokseen tutustuttiin aluksi arabialaisen lääketieteen tulkintojen kautta.[2] Henrik Aristippus käänsi Galenosta Sisiliassa ja Gerard Cremonalainen Toledossa, Burgundio Pisalainen 1100-luvulla Italiassa ja Vilhelm Moerbekelainen 1100-luvulla Kreikassa arabiankielestä.

Tärkeitä käännöskeskuksia olivat Sisilia ja Etelä-Italia sekä Toledo Espanjassa. Molemmista paikoista löytyi sekä käsikirjoituksia että kreikan tai arabiantaitoista väestöä.[14] Avicennan lääketieteellisiä teoksia käännettiin sekä Toledossa että Napolissa. [13]1200-luvun puolivälin jälkeen alettiin jo arvostaa kääntämistä suoraan kreikasta. Nikolaus Reggiolainen käänsi tällöin laajasti uudelleen Galenoksen aiemmin arabiasta käännettyä tuotantoa. 1300-luvulla kaikki tärkeimmät antiikin ja arabimaailman teokset lääketieteestä olivat jo saatavilla latinaksi.[13][15] Michael Harrisin mukaan noin 75 % antiikin teksteistä oli saatu Konstantinopolin kautta kreikankielisinä käsikirjoituksina. Kiitokset antiikin perinnön välittämisestä Eurooppaan kuuluvat siten mieluummin Bysantille kuin muslimeille. [16]

Lääketiede myöhäiskeskiajalla 1200–1500Muokkaa

AnatomiaMuokkaa

 
Andreas Vesalius: Anatomia, 1543. Ruumiinavauksien salliminen avasi tien anatomian kehitykselle.Vertailu Mansur ibn Ilyasin teokseen osoittaa eurooppalaisten etumatkan anatomiassa islamilaiseen maailmaan verrattuna keskiajan päättyessä.

Anatominen tietämys oli varhaiskeskiajalla vähäistä. Galenoksen opit olivat 1000-luvulla välittyneet Eurooppaan al-Majusin 900-luvulla Persiassa kirjoitetun Pantegnan käännöksen kautta. Latinalaisen käännöksen taso oli kuitenkin heikko sen jälkeen, kun Galenoksen käsitteet olivat kiertäneet kreikankielestä arabiaan ja sieltä latinaan. 1100-luvulla tilanne parani, kun Gerard Cremonalainen sai valmiiksi käännöksen Avicennan laajasta Kaanonista. Averroesin Colliget käännettiin latinaksi 1285 ja toi anatomialle uutta arvostusta. Edelleen Nikolaus Reggiolaisen käännökset 1300-luvulla kohensivat anatomian tuntemusta. Galenoksen kirja dissektiosta saatiin latinaksi kuitenkin vasta 1531. [17]

William Salicetolainen laati 1200-luvulla teoksen Chirurgia, joka esitteli kirurgisia toimenpiteitä ja Guy de Chauliac teoksen Chirurgia Magna (1363), joka perustui Galenoksen latinannoksiin. Mondino de Luzzi julkaisi 1316 teoksen Anatomia, joka väitetysti perustui todellisiin ihmisruumiin dissektioihin. Tällä tavoin se antoi virikkeen siirtyä tiedonhankinnassa ruumiinavauksiin. Kirkon asenne ei jarruttanut dissektioita niin paljon kuin ennen oletettiin, mutta teologiset ja psykologiset kysymykset siitä huolimatta asettivat sen käytölle haasteita. Yliopistot antoivat muodollisia määräyksiä niiden suorittamisesta 1300-luvulta alkaen.

Jacques Despair kirjoitti 1430–1453 kommentaarin Avicennan Kaanoniin, jossa hän osoitti teokset erilaiset puutteet. 1400-luvun puoliväliin mennessä puhtaasti kirjoihin perustuva anatominen oppineisuus alkoi menettää asemansa. Renessanssin myötä käännyttiin yhä enemmän empiirisen anatomisen tiedon pariin. Dissektioita varten rakennettiin erityisiä luentosaleja, anatomisia teattereita sekä opetustarkoitukseen että tyydyttämään suuren yleisön uteliaisuutta. [18]

 
Suoneniskentä oli keskiajan lääketieteessä sekä Euroopassa että islamilaisessa maailmassa suosittua. Se perustui antiikista saatuun humoraalioppiin.

HumoraalioppiMuokkaa

Eurooppalaisen keskiajan lääketieteen perustana oli arabialaisten välittämänä Galenoksen humoraalioppi, joka perustui Aristoteleen fysiikkaan. Kaikkien sublunaaristen eli kuun alisten substanssien tavoin ihmisruumiinkin ajateltiin koostuvan neljän elementin sekoituksesta. Terveys perustui elimistön neljän perusnesteen eli veren, keltaisen sapen, mustan sapen ja liman välillä vallitseviin suhteisiin.[19] Jos perusnesteiden suhteet olivat oikeat, vallitsi eukrasia ja siitä seurannut terveys; jos taas suhteet olivat häiriintyneet, vallitsi dyskrasia ja siitä aiheutunut sairaus. Perusnesteet vastasivat Galenoksen neljää temperamenttia, jotka olivat sangviininen, koleerinen, melankolinen ja flegmaattinen. Vereen sekoittuneena muut nesteet olivat joko tasapainossa tai aiheuttivat temperamentin painottumisen johonkin neljästä suunnasta.[20]

Arabialainen galenismi liitti humoraaliteoriaan henkiopin, jonka mukaan kolmenlaiset pneumat tai henget liikkuivat valtimoissa, laskimoissa hermoissa. Nämä sielusta lähtöisin olevat voimat asettuivat kukin yhteen ihmisruumiin pääelimistä siten, että luonnollisten hyveiden paikka oli maksassa, vitaalisten hyveiden sydämessä ja psyykkisten hyveiden aivoissa.[21] Ihmisen luonnetta määrittäviä käsitteitä olivat myös kuuma, kylmä, kostea ja kuiva. Aivoille oli ominaista kuumuus ja kosteus, luille kylmyys ja kuivuus ja verelle kuumuus ja kosteus.[22]

Terveydestä sairauteenMuokkaa

Sairauden selittämisessä turvauduttiin Galenokseen nojautuen oppiin "luonnottomista tekijöistä", jotka olivat siihen syyllisiä. Kuusi vaikuttavaa tekijää olivat ilma, ruoka ja juoma, uni ja valvominen, liike ja lepo, eritys sekä mielenliikutukset. 1300-luvulta alkaen huomiota alkoi eniten saada ruokavalio.[23]

Arabilähteiden mukaan paiseruton alkusyynä oli pilaantunut ilma. Taudin tarttuminen ihmisestä toiseen nähtiin ilman välittämänä ilmiönä.[23]

Arabialaisen metaforan mukaisesti mielen sairauksia kutsuttiin "mielen onnettomuuksiksi." Niissä havaittiin mielen ja ruumiin välinen yhteys. Arabialainen teoria sisäisistä aisteista ja niiden sijoittumisesta aivojen eri osiin tarjosi perustan selittää mielentiloja. [23]

Patologiassa pisimmälle kehittynyt keskiaikainen oppirakennelma koski kuumeen kuvailua. Koska kuumemittareita ei ollut, kuumeen taso ilmoitettiin henkilön käyttäytymisen kuvauksena. Yliopistollinen lääketiede luokitteli kreikkalaisen ja arabialaisen tiedon pohjalta kuumeet elimen perusteella, joka oli osallisena. Kuumeita olivat hengen tai pneuman lyhytaikaiset kuumeet, humoraalisten nesteiden kuumeet sekä kiinteiden osien hektiset kuumeet. Humoraaliset kuumeet olivat jaksottaisia, esimerkiksi koleerinen tuli joka kolmas päivä ja melankolinen joka neljäs. Veren kuumeet olivat jatkuvia.[23]

Teoriasta käytäntöönMuokkaa

Keskiajan lääketieteellä oli käytännöstä irrallaan olevan teoretisoinnin luonne, minkä takia siitä puhuttiin luonnonfilosofiana. Sellaisena se käsitteli myös esimerkiksi kasveja tai kiviä. Tästä huolimatta oli lääkäreitä, joita kiinnosti erityisesti käytäntö. Roger Bacon (n. 1214–1294) moitti lääkäreitä siitä, että he eivät luottaneet kokemukseen vaan kirjoihinsa.[23]

Luonnonfilosofisena akateemisena oppiaineena lääketiede liittyi akateemisten kirjoittajien toimintaan, käytännön toimintana se liittyi parantajien ja potilaiden välisiin suhteisiin. Keskiajan loppuun saakka lääketieteestä puuttui julkinen sääntely kuten lääkärintoimen luvanvaraisuus. Lääketieteen rajat muihin oppiaineisiin olivat myös hämärät. Keskiajan lopulla alkoi lääkärin ammatin sulkeminen ulkopuolisilta (Max Weberin käsittein Schliessung), mikä palveli esiin nousevan profession etuja, mutta myös potilaita, jotka etsivät asiantuntevaa parantajaa. [24]

Vuodet 1050–1200Muokkaa

Uskonnolliset, maagiset ja luonnolliset parannuskeinot elivät keskiajalla rinnakkain ja kaikkia käytettiin. Esimerkiksi Piispa Henrikin tekemästä kymmenestä ihmeestä seitsemän liittyi ihmeparannuksiin, jotka koskivat muun muassa halvausta ja sokeutta. [25] Pyhimysten ihmeet liittyivät yleensä kroonisiin tiloihin, kuten halvauksiin, sokeuteen tai kuolemaan, mutta Henrikin kertoneen parantaneen myös illallisestaan liikaa nauttineen munkin päänsäryn. Parantajien nimikkeitä olivat muun muassa lääkäri, kirurgi, parturi, kasvisparantaja, iilimatoparantaja tai kuppari. Lääkärien yhden ryhmän muodostivat munkit ja nunnat, sillä lääketiedettä opetettiin myös luostari- ja katedraalikouluissa. Merkittävien luostarien kirjastoista löytyi latinaksi käännettyjä kreikkalaisten lääkäreiden tekstejä, ja luostarien puutarhoissa viljeltiin lääkekasveja. Maineikkaimmat lääkärit palkattiin ruhtinashoveihin hovilääkäreiksi. Ajan parannuskeinot olivat enimmäkseen luonnollisia, ja niihin liittyvä teoria saatiin antiikin Kreikasta.[26]

Vuodet 1200–1350Muokkaa

Myöhäiskeskiajalla tapahtunut kehitys, muun muassa väestönkasvu ja talouden kehitys, vaikuttivat lääkärin ammatin kehitykseen sekä määrällisesti että laadullisesti. Tehtävät siirtyivät entistä enemmän munkeilta maallikoille myös kirkollisten määräysten takia. Lääkärin ammatit myös jatkoivat eriytymistään. Niiden nimikkeitä olivat muun muassa kirurgi, apteekkari ja parturi. Parturi toimi suoneniskijänä ja teki muita pienempiä operaatioita. "Lääkäri" hoiti sisäisiä sairauksia etenkin lääkkeiden ja ruokavalion avulla. [27] Kirurgi oli käytännön työntekijä, joka teki esimerkiksi amputaatioita.

Itseopiskelun ja oppipoikajärjestelmän rinnalle syntyi akateeminen lääkärikoulutus muun muassa Pariisiin, Bolognaan ja Montpellieriin. Periaatteessa se yhdisti teoriaa ja käytäntöä, mutta nojautui pääosin kirjalliseen oppineisuuteen. Lääkärin tutkintotodistuksia alettiin myös käyttää, mutta niiden myöntäjänä saattoi olla esimerkiksi piispa. Pariisissa todistuksen myönsi yliopisto, Firenzessä tohtoreiden, apteekkarien ja rohdoskauppiaitten kilta. Suurin osa keskiajan ihmisistä eli maaseudulla, missä parantajan tehtävissä toimivat perheen tai kylän luottohenkilöt, jotka olivat perehtyneet asiaan tavallista enemmän. [27]

Vuodet 1350–1500Muokkaa

Lääketieteen kehitys keskiajan lopussa jatkoi samalla kehityskaarella, joka oli alkanut jo aikaisemmin. Lääkärin ammatin sulkeminen ja organisoituminen jatkui. Toiseksi hospitaalit ja hyväntekeväisyyslaitokset alkoivat yleistyä.[28]

Akateemisten oppineiden ja käytännön parantajien, kuten partureiden, apteekkareiden ja kirurgien välille muodostui syvä kuilu, jossa riideltiin asemasta ja eduista. Näin tapahtui etenkin yliopistokaupungeissa, kun taas Firenzen kilta hyväksyi jäsenikseen erilaisia parantajia. Italiassa kaupungit alkoivat 1300-luvulla palkata kunnanlääkäreitä. Venetsiassa oli 1324 yhteensä 31 kunnallista lääkäriä tai kirurgia. Köyhiä voitiin hoitaa myös ilmaiseksi. [28]

Hospitaaleja oli Euroopassa myöhäisestä antiikista lähtien. 1000-luvulta alkaen ne alkoivat voimakkaasti yleistyä, kun muun muassa maallikot alkoivat perustaa esimerkiksi leprasairaaloita. Hospitaalit olivat yleislaitoksia pikemmin kuin sairaaloita; niiden asukkaina oli pyhiinvaeltajia ja muita matkalaisia (siitä myös sana hotelli), vanhuksia, sairaita ja vammaisia. 1200-luvulla oli jo usean sadan paikan hospitaaleja. Jotkut niistä palkkasivat tutkinnon suorittaneita lääkäreitä henkilökuntaansa. Kehittyneintä sairaalahoito oli Italiassa. Vuoteen 1500 mennessä Firenzessä oli neljä suurta sairaalaa, joiden palkkalistoilla oli farmaseuttien lisäksi yhteensä kymmenen lääkäriä ja kirurgia. Hospitaalit olivat enimmäkseen kristillisiä hyväntekeväisyyslaitoksia. Esimerkiksi Firenzen Pyhän Matteuksen hospitaalissa oli 45 potilasta, neljä pappia ja kaksi lääkäriä.

1400-luvulla yleistyi uusi sairaalatyyppi, ruttosairaala tai lasaretti. Syynä oli vuodesta 1348 alkanut ruttoepidemioiden sarja. Tauti ymmärrettiin tarttuvaksi ja sitä alettiin Italiassa vastustaa aluksi karanteenilla ja sitten sairaiden eristämisellä lasaretteihin, jotka eivät enää olleet uskonnollisia hospitaaleja vaan eristyslaitoksia. Tämä aiheutti ristiriitaa kirkon kanssa, joka näki oikeaksi vastalääkkeeksi massakokoontumiset kirkkoihin ja uskonnollisiin kulkueisiin. Tästä huolimatta keskiajan loppuun asti sairauden uskonnolliset ja luonnolliset parannuskeinot elivät rinnan; uskonnon puoleen käännyttiin, jos maalliset keinot eivät riittäneet.[28]

Islamilaisen lääketieteen vaikutusMuokkaa

Monet kreikkalaisen lääketieteen teokset alkoivat 1100-luvulta lähtien olla saatavilla aluksi yleensä arabiasta tehtyinä käännöksinä. Seuraavalla vuosisadalla Galenosta käännettiin jo suoraan kreikankielestä. 1300-luvulla tärkeimmät antiikin teokset oli jo käännetty. Niistä noin 75 % oli peräisin Konstantinopolista.[16] Islamilaisten lääketieteen teoreetikkojen kirjoja kuten Avicennan Kaanonia, luettiin laajasti, koska Euroopassa ei ollut tarjolla mitään vastaavaa. Keskiajan islamilainen lääketiede nojautui samoihin kreikkalaisiin lähteisiin kuin eurooppalainen lääketiede, joten arabiankielinen kirjallisuus ei tuonut mukanaan mitään täysin uusia asioita. Kreikkalaisia klassikkoja tutkittiin kuitenkin islamilaisten kommentaattoreiden kautta. Arabeilta saatiin uusia lääkeaineita, kuten Kaakkois-Aasiasta peräisin oleva kamferi. Uutuuksiin kuului myös albarello eli apteekkien keraaminen lääkepurkki.[29]      

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • Charles Burnett: Translation and transmission of greek and islamic science to latin christendom. Teoksessa: David C. Lindberg & Michael H. Shank (toim.): The Cambridge History of Science. Volume 2. Medieval Science, s. 341–364. Cambridge University Press, 2013.
  • Jacquart, Danielle: Anatomy, physiology, and medical theory. Teoksessa: The Cambridge History of Science. Vol 2. Medieval Science, s. 590–610. Cambridge University Press, 2013.
  • Nutton, Vivian: Early-medieval medicine and natural science.Teoksessa: David C. Lindberg & Michael H. Shank (toim.): The Cambridge History of Science. Volume 2. Medieval Science. Cambridge University Press, 2013.
  • Park, Katharine: Medical practice. Teoksessa: The Cambridge History of Science. Vol 2. Medieval Science, s. 611–629. Cambridge University Press, 2013.

ViitteetMuokkaa

  1. a b Nutton, Vivian: Early-medieval medicine and natural science.Teoksessa: David C. Lindberg & Michael H. Shank (toim.): The Cambridge History of Science. Volume 2. Medieval Science, s. 323, 325. Cambridge University Press, 2013.
  2. a b Jacquart, 2013, s. 590–610
  3. Jacquart, 2013, s. 590–610
  4. Jacquart, 2013, s. 590–610
  5. William H. McNeill: Kansat ja kulkutaudit, s. 229. Vastapaino, 2004.
  6. Nutton, 2013, s. 326–327
  7. Nutton, 2013, s. 327–332
  8. Nutton, 2013, s. 332–335
  9. a b Nuton, 2013, s. 336– 340
  10. a b Burnett, 2013, s. 341–364
  11. Enrico de Divitiis & Paolo Cappabianca: The "Schola Medica Salernitana": The Forerunner of the Modern University Medical Schools. Neurosurgery, 55 (4):722–44, 2004.
  12. Jacquart, 2013, s. 590–610
  13. a b c Charles Burnett: Translation and transmission of greek and islamic science to latin christendom.Teoksessa: David C. Lindberg & Michael H. Shank (toim.): The Cambridge History of Science. Volume 2. Medieval Science, s. 341–364. Cambridge University Press, 2013.
  14. Charles Burnett: Translation and transmission of greek and islamic science to latin christendom.Teoksessa: David C. Lindberg & Michael H. Shank (toim.): The Cambridge History of Science. Volume 2. Medieval Science, s. 350. Cambridge University Press, 2013.
  15. Jacquart, 2013, s. 590–610
  16. a b Harris, Michael H.: History of Libraries in Western World. 4th Edition, s. 94. The Scarecrow Press, 1999. Teoksen verkkoversio. (englanniksi) "Of the Greek classics known today, at least 75% are known through Byzantine copies. "
  17. Jacquart, 2013, s. 592–593
  18. Jacquart, 2013, s. 590–610
  19. Jacquart, 2013, s. 596
  20. Jacquart, 2013, s. 598
  21. Jacquart, 2013, s. 599
  22. Jacquart, 2013, s. 602
  23. a b c d e Jacquart, 2013, s. 602–606
  24. Park, 2013, s. 612
  25. Tuomas Heikkilä: Pyhän Henrikin legenda., s. 398–417. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1039. (2. painos), 2006.
  26. Park, 2103, s. 613–617
  27. a b Park, 2013, s. 617–623
  28. a b c Park, 2013, s. 624–629
  29. Savage-Smith, Emilie: Medicine in Medieval islam. Teoksessa: The Cambridge History of Science. Vol 2. Medieval Science, s. 139–167. Cambridge University Press, 2013.

Aiheesta muuallaMuokkaa