Kutšuk Kainardžin rauha
Kutšuk Kainardžin rauha (turk. Küçük Kaynarca Antlaşması, ven. Кючук-Кайнарджийский мирный договор) oli Venäjän keisarikunnan ja Osmanien valtakunnan allekirjoittama rauhansopimus, joka päätti vuosina 1768-1774 käydyn Venäjän–Turkin sodan. Allekirjoittajina osapuolia edustivat sotamarsalkka Pjotr Rumjantsev ja Muhsinzade Mehmet pašša. Turkkilaisten rauhanneuvottelukunnan johtaja oli Ahmed Resmî Efendi ja venäläisiä edusti Rumjantsevin lisäksi ruhtinas Nikolai Repnin. Rauha nimettiin Bulgariassa olevan Kutšuk Kainardžin kylän (nyk. Kainardža) mukaan, jossa sopimus allekirjoitettiin 21. heinäkuuta 1774.
Taustaa muokkaa
Venäläisten kasakoiden Osmanien valtakunnan alueelle tekemien rajaloukkausten vuoksi sulttaani Mustafa III julisti sodan. Sota antoi keisarinna Katariina II:lle mahdollisuuden uuteen sotaretkeen Krimille ja Kaukasukselle.[1] Krimin tataarit liittyivät turkkilaisten puolelle kuten aiemminkin, mutta sota oli menestys ajanmukaisesti varustautuneelle Venäjän keisarilliselle armeijalle, jonka johtajasta sotamarsalkka Rumjantsevista tuli yksi aikakautensa maineikkaimmista kenraaleista.
Kutšuk Kainardžin rauhan allekirjoittamisen ajankohdaksi sotamarsalkka Pjotr Rumjantsev valitsi huolellisesti saman päivämäärän, joka oli merkitty vuosina 1710–1711 käydyn aiemman Venäjälle tappiollisen sodan päättäneen Prutin rauhan solmimispäiväksi.[2]
Sopimus muokkaa
Venäjä palautti Valakian ja Moldavian osmaneille, mutta sai oikeuden toimia kristittyjen suojelijana Osmanien valtakunnan alueella ja oikeuden puuttua tilanteeseen mikäli koki osmanihallinnon tekevän virheitä alueilla. Bukovina siirrettiin Itävallalle 1775. Osmanien protektoraattina ollut Krim (Krimin kaanikunnalle kuuluva alue) julistettiin itsenäisiksi, mutta sulttaani sai oikeuden toimia Krimin tataarien uskonsuojelijana ja muslimien kalifina. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun eurooppalainen suurvalta ratifioi sulttaanin vallan ulottuvan varsinaisten Osmanien valtakunnan rajojen ulkopuolelle.
Venäjä sai Kabardian Kaukasuksella, rajoittamattoman oikeuden hallita Azovin satamaa sekä Kertšin ja Yeni-Kalen satamia Krimin niemimaalla, sekä Yedisanin alueesta Bug- ja Dnepr-jokien välisen osan. Tähän alueeseen kuului myös H’ersonin satamakaupunki. Vuonna 1739 allekirjoitetussa Nissan rauhassa sovitut rajoitukset koskien Venäjän pääsyä Asovanmerelle sekä linnoitusoikeutta Asovanmeren alueella poistettiin. Näin Venäjä sai kaksi kulkuväylää Mustallemerelle, joka käytännössä oli ollut osmanien sisämeri yli 300 vuotta. Edelleen Venäjä sai kulkuoikeuden Dardanellien salmelle. Lisäksi sopimuksessa myönnettiin ortodoksiseen kirkkoon kuuluville kristityille oikeus käyttää Venäjän lippua merenkulussa sekä oikeus rakentaa venäläisortodoksinen kirkko Istanbuliin. Tätä oikeutta ei kuitenkaan käytetty.
Osmanien tuli myös maksaa sotakorvauksia Venäjälle 15 000 hopearahasäkin verran. Määrä vastasi arvoltaan 7,5 miljoonaa piasteria, tai 4,5 miljoonaa ruplaa.[3]
Perintö muokkaa
Sopimus mahdollisti yhden Venäjän pitkäaikaisen tavoitteen toteutumisen. Vaikka Krimin tataarit saivat sopimuksessa nimellisen oikeuden hallita itsenäisesti aluettaan, Venäjä pyrki asettamaan nukkehallitsijansa Krimin kaaniksi. Seurannut yhdeksän vuoden itsenäisyyden jakso oli poliittisesti levoton ja Venäjän armeija miehitti Krimin kolmesti sen aikana. Viimein vuonna 1783 Venäjä saattoi liittämään Krimin alueisiinsa, jonka jälkeen Katariina II aloitti pyrkimyksen asuttaa Krim venäläisellä väestöllä, jota siellä ei aiemmin ollut.[4]
Krimin liittäminen mahdollisti myös toisen askeleen laajenemiselle. 1783 Venäjä solmi Georgian kuninkaan Erekle II:n kanssa sopimuksen, joka siirsi Georgian Venäjän protektoraatiksi. Näin Venäjä sai yhteyden myös Kaukasuksen eteläosiin.[1]
Aikanaan mahtavalle Osmanien valtakunnalle Kutšuk Kainardžin rauhansopimus oli nöyryyttävä. Se varjosti kahden suurvallan välejä ja oli osasyynä tuleviin konflikteihin. Historiallisesti Venäjän rauhassa saavuttamat tavoitteet edustivat jatkumoa keisarikunnan pyrkimykselle vallata alueita osmaneilta Balkanilla, Mustallamerellä ja Kaukasuksella sekä saada laajempaa vaikutusvaltaa rajojensa ulkopuolelle.
Lähteet muokkaa
- ↑ a b Ga ́bor A ́goston,Bruce Alan Masters: Encyclopedia of the Ottoman Empire, s. 125. Infobase Publishing, 2010. ISBN 1438110251.
- ↑ Creasy, Edward Shepherd: History of the Ottoman Turks from the Beginning of their Empire to the Present Time (Chiefly founded on von Hammer). Richard Bentley, Lontoo, 1856. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Aksan, Virginia H.: An Ottoman Statesman in War and Peace: Ahmed Resmi Efendi, 1700-1783, s. 167. BRILL, 1995. ISBN 9004101160.
- ↑ Hakan Kırımlı: National movements and national identity among the Crimean Tatars: (1905-1916), s. 1–15. Brill, 1996. ISBN 9004105093.
