RMS Titanic

RMS Titanic
	[[Tiedosto:\|250px\|]]
Tyyppi	Postihöyrylaiva
Tunnuskirjaimet	RMS
Rakennustelakka	Harland & Wolff, Belfast, Iso-Britannia
Rakennusnumero	401
Tilattu	heinäkuussa 1908
Kölinlasku	22. maaliskuuta 1909
Vesillelasku	31. toukokuuta 1911
Luovutettu	2. maaliskuuta 1912
Status	Haaksirikko jäävuoreen 15.4. 1912
Tekniset tiedot
Pituus	269 m
Leveys	28 m
Syväys	10,5 m
Uppouma	18 t
Bruttovetoisuus	46 328 brt
Koneisto	2 mäntämoottoria ja 1 Parsons-turbiini
Akseliteho	40 MW
Nopeus	43 km/h
Nopeus	23 kn
Hyttejä	3547
Lastikapasiteetti	31 831
	Infobox OK

Tämä artikkeli kertoo aluksesta RMS Titanic, artikkeli Titanic (vuoden 1997 elokuva) kertoo aluksesta tehdyistä elokuvista

RMS Titanic oli sisarlaivojensa RMS Olympicin ja HMHS Britannicin ohella aikansa suurin ja loisteliain höyrylaiva. Titanic upposi neitsytmatkallaan 15. huhtikuuta 1912 törmättyään jäävuoreen Pohjois-Atlantilla. Laivan nopea uppoaminen sen uudesta laipiorakenteesta huolimatta oli suuri yllätys, ja hyvin toteutetuista pelastustöistä huolimatta yli 1 500 matkustajaa menehtyi.

Onnettomuuden seurauksena määrättiin pelastusveneiden laskentaperusteeksi laivan matkustajamäärä. Ennen Titanicin haaksirikkoa pelastusveneiden kantavuus oli ollut riippuvainen aluksen kantavuudesta, eikä yhdessäkään aluksessa tarvinnut lain mukaan olla enempää kuin kuusitoista pelastusvenettä. Lisäksi onnettomuus lisäsi merkittävästi radiolaitteiden käyttöä laivaliikenteessä.

RMS Titanicin hylky löydettiin vuonna 1985, yli 70 vuotta onnettomuuden jälkeen ja meren pohjasta on saatu lisäinformaatiota, mutta lopullista uppoamissyytä ei ole vieläkään pystytty selvittämään.

Rakentaminen

Ajatus Titanicin rakentamisesta sai alkunsa vuonna 1907. Laivanvarustamo White Star Line oli vaikeuksissa, sillä sen kilpailijat menestyivät sitä paremmin suurempien ja ylellisempien risteilyalustensa vuoksi. Ollessaan illallisella Harland & Wolffin puheenjohtaja lordi Pirrien luona White Star Linen toimitusjohtaja J. Bruce Ismay ja Pirrie suunnittelivat kolmen uuden laivan rakentamista, joiden tärkeimmät valtit olisivat suuri koko ja ylellisyys.

Titanic oli toinen Olympic-luokan laiva ja se rakennettiin yhdessä sisaraluksensa RMS Olympicin kanssa Pohjois-Irlannin Belfastissa Harland & Wolffin telakalla. Laiva rakennettiin kuljettamaan matkustajia Pohjois-Amerikan ja Euroopan välisellä reitillä sekä lyömään kaksi pahinta kilpailijaansa, Cunard Linen valtamerialukset Mauretanian ja Lusitanian. Rakennustyöt sujuivat joutuisasti ja laivan runko laskettiin vesille 31. toukokuuta 1911. Tammikuussa 1912 laivan sisätilat olivat valmiit ja se oli viimeistelyä vaille valmis lähtemään vesille. Työtapaturmissa kuoli 15 laivan rakentajaa.

Tiedosto:Koko Titanic.jpg

Titanicin koko verrattuna nykyajan liikennevälineisiin

Titanicin suunnittelijana toimi Harland & Wolffin Thomas Andrews, joka oli aiemminkin ollut tekemisissä White Star Linen laivojen kanssa. Titanic oli lähes identtinen sisaraluksensa Olympicin kanssa, mutta se oli hieman painavampi ja sai sen vuoksi nimityksen maailman suurin laiva.

Laivan höyrykoneet olivat suurimmat maailmassa, yhteensä 159 hiiliarinaa 29 kattilassa tekivät höyryä kahdelle nelisylinteriselle mäntä höyrykoneelle ja yhdelle matalapaineiselle Parsons-turbiinille, jotka pyörittivät laivan kolmea potkuria. Laivan ilmoitettu huippunopeus oli 43 km/h (23 solmua). Titanicin neljäs savupiippu oli todellisuudessa ilmastointihormi, joka ulkonäkösyistä rakennettiin savupiipun näköiseksi.

Titanicissa oli tilaa 3 547 matkustajalle ja miehistön jäsenelle, laiva oli 269 metriä pitkä, 28 metriä leveä ja painoi 46 000 tonnia (46 000 000 kg).

Ylellisyyksiä

Titanic oli aikansa ylellisin valtamerialus. Laivalla oli käytössä silloin vielä rikkaittenkin asunnoissa harvinainen juokseva vesi sekä maailman ensimmäinen astianpesukone.

Yksi Titanicin tunnetuimmista paikoista oli pääportaikko, jonka katossa sijaitseva lasikupoli päästi sisään luonnonvaloa. Titanicilla oli myös muun muassa kolme hissiä, kokoushuoneita, kirjasto, parturi, sisäuima-allas, turkkilainen sauna, squash-kenttä ja erilaisilla kuntoiluvälineillä varustettu voimistelusali. Ensimmäisen luokan hytit ja tilat olivat ennennäkemättömän loisteliaat, ja toisen luokan hytit yhtä korkeatasoiset kuin muiden laivojen ensimmäisen luokan hytit. Myös Titanicin kolmas luokka oli poikkeuksellisen viihtyisä matkustuspaikka ravintolasalonkeineen ja yleisine tiloineen. Muissa laivoissa ne olisi luokiteltu toisen luokan hyteiksi.

Koska Titanic toimi myös postilaivana, aluksen nimen eteen lisättiin kirjaimet RMS, joka oli lyhenne englanninkielisistä sanoista Royal Mail Steamer eli suomeksi "Kuninkaallinen postihöyrylaiva".

Uppoamaton

Lehdistö kutsui Titanicia uppoamattomaksi laivan laipiojärjestelmän ansiosta. Jos laivan yhteen osaan tulisi vuoto, aluksen laipiot estäisivät veden pääsyn muihin osastoihin ja laiva pysyisi pinnalla, vaikka ensimmäiset neljä tai kaksi keskellä olevaa osastoa olisivat täyttyneet vedellä.

Titanicissa oli kaksikymmentä pelastusvenettä, joihin mahtui yhteensä 1 178 matkustajaa, mikä ylitti kauppaministeriön viranomaismääräykset. 16 numeroitua pelastusvenettä oli venekurjissa ja neljä pelastuslauttaa ylimmillä kansilla. Pelastusvenemääräykset, jotka olivat melkein kaksikymmentä vuotta vanhoja, perustuivat laivan kantokykyyn eikä matkustajien määrään. Määräysten säätämisaikaan silloisen suurimman laivan kantokyky oli vain neljännes Titanicin kantokyvystä.

Neitsytmatka

Titanic laskettiin vesille 31. toukokuuta 1911 ja se aloitti neitsytmatkansa Southamptonista New Yorkiin 10. huhtikuuta 1912. Ennen Atlantin ylittämistä Titanic kävi Ranskan Cherbourgissa ja Irlannin Queenstownissa, minkä jälkeen se lähti ensimmäiselle ja viimeiselle matkalleen. Titanicin matkustajiin kuuluivat mm. miljonääri John Jacob Astor IV ja hänen vaimonsa Madeleine, kaivosmagnaatti Benjamin Guggenheim ja hänen rakastajattarensa Madame Leontine Pauline Aubert, denveriläinen seurapiirirouva Margaret "Molly" Brown, skottilaisparoni Sir Cosmo Duff-Gordon ja hänen pukusuunnittelijavaimonsa Lady Lucile, maailman suurimman tavaratalon, Macyn, omistaja Isidor Straus ja vaimonsa Ida, eversti ja sotahistorioitsija Archibald Gracie, Rothesin kreivitär Lucy Noel Martha, liikemies George Widener, Grand Trunk Railroadin pääjohtaja Charles Hays, sekä Yhdysvaltojen presidentin adjutantti, majuri Archibald Butt.

Titanic matkasi valtameren poikki lähes täyttä höyryä tarkoituksenaan tehdä ainutlaatuisen loistelias neitsytmatka, vaikka Atlantin ylityksen nopeusennätyksen rikkomiseen Titanicia ei ollut suunniteltu. Matka sujui ongelmitta aina huhtikuun 14. päivään asti.

Sunnuntaiaamu valkeni sateisena, mutta päivän edetessä taivas alkoi kirkastua ja sää kylmeni. Titanic sai päivän aikana lukuisia jäävuorivaroituksia muilta lähistöllä olleilta laivoilta, mutta niihin ei kiinnitetty mitenkään erityistä huomiota. Iltaan mennessä sää oli muuttunut kirkkaaksi ja meri oli peilityyni, mutta kuutamoa ei ollut. Tämä vaikeutti jäävuorten havaitsemista, sillä mikään ei valaissut sysimustaa merta. Lisäksi tyynessä meressä aallot eivät iskeneet jäävuorta vasten. Kapteeni Edvard J. Smith poistui komentosillalta hyttiinsä juuri kun laiva oli saapumassa jääalueen reunalle. Tästä huolimatta hän ei kertonut jäävuorivaroituksista perämiehille, vaan käski pitää vauhdin tasaisena.

Kello kymmeneltä illalla ensimmäinen perämies William Murdoch aloitti työvuoronsa komentosillalla. Samaan aikaan myös tähystäjät George Symons ja Archie Jewell luovuttivat paikkansa vahtikopissa Frederick Fleetille ja Reginald Leelle.

Haaksirikko

Titanicin hylyn sijainti

Ilta kului totuttuun tapaan aina kello 23.40 asti, jolloin tähystäjät havaitsivat uhkaavan jäävuoren n. 450 metrin päässä laivasta. Vaikka laivalla oli kiikareita, niitä ei ollut annettu tähystäjille. Jos jäävuori olisi huomattu vain sekunteja aikaisemmin, onnettomuus olisi saatettu välttää. Titanicin nopeus juuri ennen onnettomuutta oli noin 21–22 solmua.

Tähystäjä Fleet soitti tähystyskopin puhelimen hälytyskelloa kolme kertaa, mikä tarkoitti jonkin olevan edessä. Kuudes perämies James Moody vastasi puhelimeen komentosillalla ja kuuli Fleetin sanat: "Iceberg right ahead"! (suom. "Jäävuori suoraan edessä!"). Moody välitti Fleetin sanat heti Murdochille, joka juoksi komentosillalle ja määräsi ruorin tyyrpuuriin ja koneet täydellä voimalla peruuttamaan. Laiva alkoikin kääntyä hiljalleen ja hetken aikaa näytti siltä kuin törmäys onnistuttaisiin välttämään, mutta laivan vauhti oli liian kova ja peräsin liian pieni nopeaan käännökseen. Jäävuori osui täpärästi laivan kylkeen ja repi sitä lähes sadan metrin matkalta.

Murdoch määräsi vedenpitävät ovet suljettaviksi ja kapteeni Smith kiiruhti komentosillalle ottamaan selvää tilanteesta. Komentosillalla olleiden lisäksi vain harvat olivat huomanneet törmäyksen. Titanicin suunnittelija Thomas Andrews ja White Star Linen toimitusjohtaja Bruce Ismay haettiin komentosillalle. Laivan koneet oli pysäytetty ja neljäs perämies Joseph Boxhall ja laivan puuseppä lähetettiin tarkistamaan Titanicin saamat vauriot. Lyhyen tutkimuksen jälkeen Andrews pystyi jo muodostamaan tilanteesta kokonaiskuvan. Jäävuori oli repinyt aluksen kylkeen aukkoja viiden ensimmäisen osaston matkalta ja jokainen osasto tulvi pahasti. Titanic oli suunniteltu pysymään pinnalla, jos vettä tulvi neljään osastoon, mutta nyt vettä oli jo viidessä osastossa eli yhdessä liikaa. Laipiot ylettyivät vain E-kannelle asti, joten kun ensimmäiset osastot täyttyisivät, vesi tulvisi niiden yli kaikkiin laivan 16 osastoon. Andrews arvioi laivan kelluvan korkeintaan kaksi tuntia.

Titanicin pumput käynnistettiin, mutta ne eivät juurikaan auttaneet sisään tulvivaa vettä vastaan. Kapteeni Smith antoi sähköttäjille, Jack Phillipsille ja Harold Bridelle käskyn lähettää hätäsanoma muille laivoille. Aluksi nämä lähettivät perinteisen CQD-hätäkutsun, mutta käyttivät sen jälkeen uutta SOS-merkkiä. RMS Carpathia oli lähin laiva, joka vastasi kutsuun, mutta sekin oli neljän tunnin matkan päässä Titanicista eli auttamatta liian kaukana. Californian oli ainoa kyllin lähellä Titanicia oleva laiva, mutta sen sähköttäjä oli jo mennyt nukkumaan.

Pelastusveneet käyttöön

Kapteeni Smith kehotti miehistöään jakamaan kaikille matkustajille pelastusliivit ja ohjaamaan naiset ja lapset pelastusveneisiin. Puolen yön jälkeen alettiin ensimmäisiä pelastusveneitä laskea mereen, ensimmäisenä vene numero 7 kello 0.45. Veneet lähtivät vain puolitäysinä, sillä osa matkustajista pelkäsi astua pelastusveneeseen. Monet pitivät Titanicia yhä turvallisempana aluksena kuin huteraa venettä. Matkustajia pelastusveneisiin ohjaavat miehistönjäsenet myös pelkäsivät, että liian suuret matkustajamäärät upottaisivat pelastusveneet, vaikka veneitä oli testattu Belfastin telakoilla paljon suuremmilla ihmisjoukoilla. Esimerkiksi veneessä numero 1 oli ainoastaan 12 ihmistä, vaikka suurin osa veneistä oli tarkoitettu 60-70 ihmiselle. Laivan vasemmalla puolella noudatettiin tiukasti määräystä, ettei miehiä saanut laskea pelastusveneisiin, mutta oikealla puolella tämä sallittiin, jos naisia ei ollut lähettyvillä. Lukuisten silminnäkijöiden mukaan ensimmäisen luokan matkustajia suosittiin pelastustöissä ja kolmannen luokan matkustajia estettiin rautaportein tulemasta ylemmille kansille. Osa näistä porteista murrettiin.

10 metriä kölin yläpuolella sijaitseva pieni squash-sali oli veden vallassa jo hieman keskiyön jälkeen, tuolloin laivasta oli jo suljettu lähes kaikki höyrykattilat. Neljäs perämies Joseph Boxhall näki laivan keulan vasemmalla puolella toisen laivan valot. Hän yritti antaa sille merkin morselampulla, mutta ei onnistunut. Hieman tämän jälkeen Titanicin majoituspäällikkö Rowe ampuu ensimmäisen hätäraketin. Ne eivät kuitenkaan olleet oikeita punaisia hätäraketteja vaan lähinnä värittömiä ilotulitteita, eikä lähistöllä olleen Californianin kansipäällystö ymmärtänyt niiden tarkoittavan, että Titanic oli hädässä.

Titanicista pelastuneita pelastusveneessä

Mitä enemmän laiva kallistui, sitä enemmän paniikki pääsi valloilleen matkustajien keskuudessa. Aluksi monet olivat uskoneet pääsevänsä pian pelastusveneistä takaisin laivaan, mutta nyt ihmiset tungeksivat niihin kauhun vallassa. Hiljalleen myös kolmannen luokan matkustajat alkoivat päästä vapaasti pelastusveneisiin ja laivan stuertit kiertelivät hyteissä herättelemässä niitä, jotka vielä nukkuivat.

Ensimmäisen luokan sisäänkäynnin luona, Titanicin orkesteri soitti tanssimusiikkia estääkseen paniikin syntymisen ja onnistuikin tässä melko hyvin. Muusikot soittivat lähes laivan uppoamiseen asti, eikä yksikään heistä pelastunut.

Kello 1.20 oli vesi noussut laivan keulassa jo Titanicin nimen tasalle ja veteen oli laskettu yhteensä seitsemän pelastusvenettä (7, 5, 6, 3, 1, 8 ja 10). Niistä yksikään ei ollut täynnä. Hiljalleen paniikki laivalla alkoi yltyä ja venekansi täyttyi pelastusveneisiin pyrkivistä matkustajista. Laivan miehistö joutui jopa turvautumaan tuliaseisiin estääkseen miehiä nousemasta veneisiin, jotka lastattiin nyt täydemmiksi. Näihin aikoihin ensimmäisen luokan matkustaja Benjamin Guggenheim meni hyttiinsä vaihtamaan parhaat vaatteensa ylleen ja palasi myöhemmin alas juomaan konjakkia ja "uppoamaan kuin herrasmies", edes yrittämättä pelastua.

Tilanne laivalla alkoi riistäytyä käsistä. Seuraavien kahdenkymmenen minuutin aikana laskettiin vesille pelastusveneet 9, 11, 13 ja 15. Numero 15 laskettiin liian nopeasti ja vene numero 13 oli vaarassa jäädä sen alle. Alla olevan veneen nostimet saatiin kuitenkin leikattua viime hetkellä poikki.

Kello 1.30 viides perämies Lowe ampui varoituslaukauksen estääkseen miesjoukkoa hyppäämästä veneeseen numero 14, joka oli jo valmiiksi täynnä. Jotkut pelastuneet kertoivat myöhemmin, että ensimmäinen perämies Willian Murdoch ampui itsensä pelastustöiden aikana. Jotkut kuitenkin ovat väittäneet, ettei itseään ampunut merimies ollut Murdoch vaan purseri McElroy, johtava perämies Wilde tai peräti kapteeni Smith.

Kun viimeisiä veneitä jo laskettiin vesille, Titanicin sähköttäjät Phillips ja Bride jatkoivat yhä hätäkutsujen lähettämistä muille laivoille. Carpathia sai heiltä viimeisen viestin kello 1.45. Viesti kuului seuraavasti: "Konehuone on veden vallassa kattiloihin asti". Tämän jälkeen kapteeni Smith saapui sähköttäjien koppiin ja vapautti nämä tehtävistään sanoen: "Te olette jo täyttäneet velvollisuutenne. Nyt jokaisen täytyy huolehtia vain omasta hengestään". Kapteeni ei itse edes yrittänyt pelastautua vaan upposi laivansa mukana.

Kello 2.00 vesi oli enää vain kolmisen metriä kävelykannen alapuolella. Titanicin rikkain matkustaja John Jacob Astor auttoi raskaana olevan vaimonsa viimeiseen pelastusveneeseen ja jäi itse odottamaan kuolemaa. Hänen pahoin vaurioitunut ruumiinsa löydettiin myöhemmin merestä. Laivan orkesterinjohtaja Wallace Henry Hartley valitsi viimeiseksi soitettavaksi kappaleeksi virren "Nearer my God to Thee" (Sua kohti Herrani, Sua kohti ain), jonka hän omien sanojensa mukaan olisi halunnut soitettavan omissa hautajaisissaan. Virsi tunnetaan nykyään myös nimellä "Titanic-hymni".

Laivan suunnittelija Thomas Andrews upposi kapteeni Smithin tapaan laivan mukana, yrittämättä lainkaan pelastautua. Bruce Ismay sen sijaan nousi yhteen neljästä pelastuslautasta, joita pyrittiin kiireesti täyttämään laivan upotessa yhä syvemmälle hyiseen veteen. Ismay oli yksi niistä harvoista miehistä, jotka pelastuivat Titanicilta ja joutui elämään häpeässä lopun ikäänsä. Asiaa ei auttanut edes se, että tutkintakomissio totesi Ismayn ensin auttaneen matkustajat lauttaan ja lautalle silti mahtuneen vielä matkustajia.

Pelastuslauttojen vesillelasku tuotti paljon ongelmia. Lautta B putosi väärin päin venekannelle, kun sitä yritettiin ottaa alas perämiesten hyttien katolta. Laivan uppoavassa keulassa sijatsevaa lautta A:ta ei onnistuttu puolestaan täyttämään, sillä vesi pyyhkäisi sen puolityhjänä irti laivasta. Vene kaatui ja siinä olleet ihmiset putosivat mereen, mutta monet onnistuivat kapuamaan turvaan ympärikääntyneen veneen pohjan päälle.

Viimeiset hetket

Titanicin tuho: jäävuoren ruhjoma keula painuu pinnan alle ja nostaa perän ylös

Kun viimeiset pelastusveneet oli laskettu vesille, oli laivalla vielä yli 1 500 matkustajaa, joilla ei ollut mitään toivoa pelastumisesta. Tunnelma laivalla oli jonkin aikaa varsin rauhallinen, kun sadat ihmiset eivät enää yrittäneet tungeksia pelastusveneisiin. Jotkut palasivat takaisin hytteihinsä odottamaan kuolemaa.

Laiva kuitenkin kallistui yhä enemmän ja kello 2.17 etummaisen savupiipun kiinnikkeet eivät enää kestäneet painoa, vaan valtava rakennelma kaatui ja surmasi veteen osuessaan kymmeniä ihmisiä. Laivalla alkoi taas syntyä paniikki, kun ihmiset pakenivat nousevaa vettä laivan peräosaan. Jotkut hyppäsivät hyiseen veteen pelastuksen toivossa.

Konemiehistö oli saanut pidettyä laivan valot päällä näihin hetkiin asti, mutta lopulta heidän ponnistelunsa eivät enää riittäneet: valot välkkyivät hetken ja sammuivat sitten kokonaan. Hetken aikaa laivalla oli aivan hiljaista.

Titanicin perä kohosi koko ajan ylemmäs meren pinnasta ja lopulta sen runkorakenteet eivät enää kestäneet valtavaa painoa: laiva katkesi keskeltä kahtia ja sen perä putosi takaisin lähes normaaliin asentoon, jolloin jäljelle jääneet savupiiput kaatuivat mereen. Vedellä täyttynyt etuosa alkoi vajota nopeasti pohjaa kohti. Se veti perässään siinä vielä kiinni ollutta, ihmisiä täynnä olevaa takaosaa.

Pian peräosa oli noussut lähes kohtisuoraan taivasta kohti ja jotkut sinne kerääntyneistä ihmisistä alkoivat hyppiä ja putoilla kaukana alla häämöttävää merta kohti. Uppoava etuosa irtosi viimein muusta laivasta ja irti päässyt perä kohosi hieman korkeammalle merestä. Hiljalleen peräosa kuitenkin vajosi uudelleen vieden mukanaan satoja matkustajia ja jättäen monia räpiköimään hyiseen Atlantiin.

Kun laiva oli kadonnut kokonaan veden alle kello 02.20, jäljelle jäivät vain lukemattomat valittavat ihmiset, jotka kutsuivat pelastusveneitä apuun. Vesi oli kuitenkin jäätävää ja muutamassa minuutissa kylmä kangisti ihmiset. Puolessa tunnissa lähes kaikki olivat kuolleet.

Suurin osa matkustajista ei kuollut hukkumalla, vaan paleltumalla kuoliaaksi hyytävän kylmässä vedessä. Pelastusliivejä riitti kaikille, mutta ne eivät suojanneet kylmältä vedeltä. Kapteeni Smith luultavasti toivoi, että pelastusveneet tulisivat hakemaan veden varaan joutuneita, mutta vain yksi laivan kahdestakymmenestä pelastusveneestä palasi, ja sekin onnistui pelastamaan vain kuusi ihmistä. Muut pelastusveneet eivät uskaltaneet palata uppoamispaikalle, koska pelkäsivät uppoamisen aiheuttaman pyörteen imaisevan heidät mukanaan tai veneisiin pyrkivien ihmisten kaatavan veneet.

Pelastustyöt

New York Heraldin etusivu onnettomuuden jälkeen

Southamptoniin pystytetty muistomerkki Titanicin onnettomuudessa kuolleiden insinöörien muistoksi

RMS Titanic ampui useita hätäraketteja ja lähetti melkein uppoamiseen saakka hätäsignaaleja lennättimellään. Se saikin yhteyden useisiin laivoihin ja maalla oleviin tukiasemiin. Kapteeni Smith sai tiedon, että RMS Carpathia oli tulossa apuun, mutta etäisyyden perusteella sen saapumiseen menisi neljä tuntia.

RMS Carpathia

Kello 4.00 matkustajalaiva RMS Carpathia vihdoin saapui ensimmäisenä paikalle ja alkoi pelastaa pelastusveneissä olevia ihmisiä, joista osa oli kuitenkin menehtynyt kylmyyteen. Kello kahdeksaan mennessä kaikki 711 pelastunutta oli kerätty turvaan. Carpathian kapteeni ilmoitti sähkeitse Titanicia kohdanneesta onnettomuudesta. Laivan lääkäri tutki pahimmin kylmettyneet ja shokissa olevat matkustajat, muille annettiin lämmintä juotavaa ja huopia. Laivan matkustajat antoivat pelastuneille jopa omia vaatteitaan.

Carpathia oli matkalla Välimerelle, mutta palasi New Yorkiin viedäkseen Titanicin matkustajat määränpäähänsä. Pelastuttuaan Bruce Ismay lähetti White Star Linen New Yorkin toimistoon viestin, jossa kertoi Titanicin uponneen ja onnettomuuden vaatineen lukuisia ihmishenkiä.

Onnettomuutta tutkineen Yhdysvaltain senaatin tutkimuskomitea ^[1] ylisti Carpathian järjestelmällisiä pelastustoimia.

SS Californian

SS Californian oli 20 - 30 kilometrin päässä Titanicista pysähtyneenä turvallisuussyistä yön ajaksi paikoilleen. Laivalta nähtiin myös hätäraketit, joitten tarkoitusta ei kuitenkaan ymmärretty. Ainoana reaktiona niihin asetettiin laivan mastoon kirkas valo kahden tunnin ajaksi. USA:n senaatin tutkimuskomitea totesi Californian miehistön osoittaneen välinpitämättömyyttä ja vastuuttomuutta. Kun vielä Californianin radisti oli sulkenut laitteistonsa ja mennyt nukkumaan juuri hetkeä ennen Titanicin onnettomuutta, menetti Californian raportin mukaan mahdollisuutensa pelastaa Titanicin matkustajat ja miehistön.

Californianin radisti käynnisti laitteistonsa 3.30 ja kun laiva sai tiedon Titanicin haaksirikosta, se lähti onnettomuuspaikalle, jossa kohtasi Carpathian. Californianin tehtäväksi jäi turhaan etsiä mahdollisia eloonjääneitä.

CS Mackay-Bennett

Sanomalehdet joutuivat toimimaan erittäin vajavaisten tietojen varassa (kuten voi huomata oheisen New York Heraldin etusivun tiedoista). Ensimmäiset uppoamisen jälkeen ilmestyneet lehdet kertoivat, ettei Titanicin haaksirikossa ollut kuollut ainuttakaan ihmistä, ja että Titanicia oltiin hinaamassa Halifaxiin. Pian suuren onnettomuuden tuhot kuitenkin tulivat kokonaisuudessaan julki. White Star Line vuokrasi CS Mackay-Bennetin noutamaan ruumiita onnettomuuspaikalta. Mutta laivan päästyä perille, ruumiiden määrä ylitti laivan kapasiteetin ja osa laivaan nostetuista jouduttiin tutkimusten jälkeen hautaamaan mereen. MacKay-Bennetillä oli liki kahden viikon matkan jälkeen mukanaan 190 vainajaa, ja 106 uhria oli haudattu mereen. Varustamo joutui vuokraamaan kolme muutakin alusta ja yhteensä 209 ruumista tuotiin maihin haudattavaksi, suuri osa lepää Halifaxin kolmella hautausmaalla ^[2].

Lopulta ymmärrettiin, että kyseessä oli kaikkien aikojen suurin rauhan ajan merionnettomuus, joka oli vaatinut 1 500 uhria ja säästänyt ainoastaan 700 ihmistä.

Monet eloonjääneet kolmannessa luokassa matkustaneet valittivat myöhemmin siitä, että laivan henkilökunta auttoi vain ensimmäisen luokan matkustajia ja jätti samalla kolmannen luokan matkustajat kuolemaan lukitsemalla ovet estäen näitä pääsemästä alkujaankin liian vähäisiin pelastusveneisiin. Tämä lienee osittain totta, ainakin yksittäistapauksissa.

Kaikki venekannelle asti päässeet kolmannen luokan naiset ja lapset, jotka veneisiin halusivat, myös pääsivät niihin. On kieltämättä totta, että ensimmäisen luokan miehiä pelastui enemmän kuin kolmannen luokan lapsia. Asia ei kuitenkaan ole aivan mustavalkoinen, sillä suuri osa kolmannen luokan matkustajista ei koskaan edes yrittänyt päästä veneisiin.

Titanicin haaksirikolla oli kaikessa hirvittävyydessäänkin merkittävä vaikutus matkustajalaivaliikenteen kehitykseen. Sen seurauksena tuli voimaan mm. määräys, että jokaisella laivalla on oltava kylliksi pelastusveneitä kaikille matkustajille. Onnettomuus vauhditti myös sopimusta radiolaitteiden käyttämisestä yhteydenpitovälineenä laitteen valmistajasta riippumatta.

Uppoamisen syitä

Eräs teoria esittää, että jäävuori olisi painanut Titanicin kylkeä siten sisään, että kyljen teräslevyt ratkesivat niittauksistaan. Tämä selittäisi miksi törmäys ei juurikaan kuulunut tai tuntunut laivan sisällä.

Titanicin uppoaminen herätti aikanaan ihmisten keskuudessa paljon pelkoa ja ennakkoluuloja laivalla liikkumista kohtaan. Olihan turma aikansa eniten kuolonuhreja vaatinut merionnettomuus.

Tutkijat ovat laskeneet, että jos Titanic olisi törmännyt suoraan jäävuoreen, törmäys olisi vahingoittanut laivan kolmea tai neljää ensimmäistä laipiota, ja surmannut lähes kaikki laivan keulaosassa olleet, mutta Titanic ei olisi uponnut. Laiva kuitenkin väisti liian myöhään, jolloin jäävuoren vedenalainen osa repi sen kylkeen jopa viisitoista aukkoa, joista vesi pääsi tulvimaan. Legendan mukaan myöhemmin alueella nähtiin jäävuori, jossa näkyi mahdollisesti punaista maalia.

Uppoamisesta on useita teorioita. Vanhimman mukaan jäävuori repi kylkeen aukkoja, mutta myöhemmin on esitetty, että jäävuori väänsi laivan metallilevyjä pitäviä niittejä irti. Kummassakin tapauksessa vesi olisi päässyt sisään laivan kyljestä ja upottanut sen.

Tutkimukset ovat myös paljastaneet, että laivaan käytetyt metallilevyt olivat heikkolaatuista ja helposti ruostuvaa terästä. Kylmä vesi saattoi hyvinkin haurastuttaa ne ja niitten kenties huono materiaali oli yksi osasyy laivan uppoamiseen.

Pohjavaurioteoria

Uusin teoria esittää, että historiankirjoituksessa perinteisesti esitetyt kylkivauriot — etenkin, jos teräs oli haurasta — olisivat kovin epätodennäköisiä. Vedenpinnan nousu laivan sisäosissa viittaisi pikemminkin siihen, että vauriot syntyivät sen pohjaan, ei kylkeen. Laiva oli kallellaan "väärälle" puolelle, mikäli kyljessä olisi ollut kuvatun kaltaisia aukkoja, eivätkä myöskään tiedot konehuoneiden vesitilanteesta tai matkustajien ja miehistön kuulema jatkuva raapiva ääni tue teoriaa. Kun suurella nopeudella vedessä liikkuva kappale törmää kyljittäin itseään painavampaan esineeseen, siirtyy se liike-energian vaikutuksesta ensimmäisen törmäyksen myötä poispäin siitä, eikä heilu edestakaisin sataa metriä.

Onkin todennäköisintä, että Titanic itse asiassa ajoi jäävuoren vedenalaisen "hyllyn" yli, jolloin laivan pohja sen keulaosassa sai vuotoja. Tämä selittää myös sen, että vuoresta putosi paljon jäätä laivan kansille - laivan massa (vaikka onkin mitätön verrattuna jäävuoren massaan) ja nopeus näet kallistivat vuorta, jolloin vuoren ylemmät osat pääsivät kosketukseen ylempien kansirakenteiden kanssa.

Useiden todistajalausuntojen mukaan laiva pysähtyi törmäyksen jälkeen hetkeksi ja jatkoi sitten matkaansa vain hieman hitaammalla nopeudella kuin ennen törmäystä. Kapteeni Smith oli saanut konemestarilta liian optimistisen raportin vaurioista, eikä odottanut lopullista tietoa alas tarkistuskierrokselle lähettämältään upseerilta. Titanicin liikkuessa eteenpäin veden paine mursi laipiot ja vesi pääsi tunkeutumaan täydellä voimalla laivaan, eikä sitä voitu enää pelastaa.

Todennäköisesti paikallaan pysyminen olisi pelastanut, jos ei itse laivaa, ainakin paljon suuremman osan sen matkustajista, koska pumppujen teho olisi riittänyt pitämään laivan pinnalla pidempään. Ehkä jopa niin pitkään, että muut laivat olisivat ehtineet paikalle. Eteenpäin höyryäminen nopeutti tuhoa merkittävästi ja ensimmäiset hätäsanomat lähetettiin vasta, kun tuho oli väistämätön.

Todellista uppoamissyytä ei voida täydellisesti todistaa, sillä laivan kylki on uponnut kauttaaltaan pohjamutaan, eikä mahdollisia aukkoja tai repeämiä voida nähdä.

Hylyn löytyminen

Tiedosto:Titanice-model-wreckage.jpg

Malli Titanicin hylystä

Tiedosto:Titanic-bow seen from MIR I submersible.jpeg

Ruosteen synnyttämä Titanicin "keulakuva" melkein neljän kilometrin syvyydessä

Yhdysvaltalainen meritutkija Robert Ballard paikallisti hylyn 26. heinäkuuta 1985, kun vedenalainen kamera Argo löysi tiensä merenpohjassa makaavan jättiläislaivan konehuoneen kattilaan. 73 vuotta aiemmin uponneen loistoristeilijän löytyminen herätti paljon huomiota. Hylyn sijainnista oli ollut liikkeellä virheellisiä tietoja, mikä vaikutti osaltaan siihen, ettei sitä löydetty ennen vuotta 1985.

Titanicin hylky makaa 560 kilometriä Newfoundlandin rannikolta Pohjois-Atlantin pohjassa 3 798 metrin syvyydessä. Laivan savupiiput irtosivat laivan upotessa, paapuurin puoleinen potkuri puolestaan aluksen tömähdettyä merenpohjaan. Vedenpaine on murskannut lasikupolin ja muut ikkunat pirstaleiksi, keulamasto on kaatunut ja voimistelusalin katto romahtanut. Ruoste on peittänyt Titanicin nimikyltin ja muodostanut keulaan keulakuvan kaltaisen muodostelman, vaikka Titanicissa ei ollut keulakuvaa. Hylyn lähistöllä on paljon irtotavaraa.

RMS Titanic -yhtiö sai vuonna 1994 tuomioistuimen päätöksellä yksinoikeuden nostaa esineitä Titanicin hylystä. Vuoteen 2002 mennessä niitä oli nostettu pintaan jo noin 5 000 kappaletta.

Titanicin hylky on pahoin rapistunut ja vaurioitunut. Rautaa syövien bakteerien on laskettu hävittävän hylystä yli 45 kiloa rautaa joka päivä. Myös lukuisat sukellukset hylkyyn ovat vaurioittaneet sitä. Erityisesti laivan etukansi on kärsinyt pienoissukellusveneiden käsittelyssä. Titanic ei ole hautautunut meren pohjaan, joten se on täysin suojaton bakteerien aiheuttamaa hajoamista vastaan. Laivan pienet osat ovat jo tuhoutuneet tai tuhoutumassa. Laivan keula on vielä kokonainen ja suhteellisen hyvässä kunnossa, mutta noin sadan vuoden kuluttua siitäkin on jäljellä luultavasti vain pieniä osia. Maailman kuuluisin hylky ruostuu hiljalleen olemattomiin Atlantin pohjassa.

Titanicin suomalaiset matkustajat

Pääartikkeli: Luettelo Titanicin suomalaisista matkustajista

Titanicin onnettomuus oli suuri uutinen myös Suomessa, sillä laivassa matkasi virallisten asiakirjojen mukaan 63 suomalaista, jotka olivat pääasiassa siirtolaismatkustajia. Heistä vain 20 pääsi turvaan pelastusveneisiin.

Uhreista tunnetaan varmuudella vain viisi, joista kahden kohdalla tunnistaminen on tapahtunut vasta äskettäin. Vendla Heinisen tapauksessa Claes Göran Wetterholmin tutkimukset johtivat vuonna 1991 uhrin numero 8 tunnistamiseen ja Vendla Heinisen nimi on kaiverrettu hautapaateen.

Vieläkin merkittävämpi tapahtuma koettiin marraskuussa 2002, jolloin tuntemattomana haudattu pienokainen tunnistettiin kolmesta hampaasta ja kuparimedaljongin suojaamasta ranneluusta suomalaiseksi Eino Panulaksi. Hänet oli aikoinaan haudattu "Tuntemattomana Lapsena", jonka hauta on ollut kaikkien lapsiuhrien symboli jo yli 90 vuoden ajan.

Legendoja, myyttejä ja ristiriitaisuuksia

Vaikka Titanicin peräsin olikin kooltaan määräysten rajoissa, sitä ei kuitenkaan voi pitää erityisen ajanmukaisena. Titanic Historical Societyn tutkijoiden mukaan: "Titanicin korkea ja kapea peräsin oli perua 1800-luvun purjelaivoista, verrattuna esimerkiksi Cunard-linjan Mauretanian tai Lusistanian peräsimiin se oli vain murto-osa niitten koosta. Ilmeisesti suunnittelijat eivät olleet juurikaan miettineet, miten 269 metriä pitkä laiva pystyisi tekemään hätäkäännöksiä törmäysten välttämiseksi. Peräsintä voikin pitää Titanicin akilleen kantapäänä.

Ehkä vieläkin kohtalokkaampi suunnitteluvirhe oli Titanicin kolmipotkurirakenne, jossa kummankin laitimmaisen potkurin voimanlähteenä oli peruutusvaihteella varustettu höyrymäntämoottori, keskipotkurin moottorina taas oli höyryturbiini ilman peruutusvaihdetta. Kun ensimmäinen perämies määräsi moottorit peruuttamaan jäävuoren välttämiseksi, hän samalla tietämättään vei laivalta kääntymiskyvyn; koska peräsimen edessä olleen potkurin moottorissa ei ollut peruutusvaihdetta, se pysäytettiin, mikä taas vähensi huomattavasti peräsimen ohjauskykyä. Jos ensimmäinen perämies olisi pelkästään kääntänyt laivaa nopeutta vähentämättä, Titanic olisi saattanut pystyä ohittamaan jäävuoren.

SOS

Vastoin yleistä uskomusta Titanicin uppoaminen ei ollut ensimmäinen kerta kun Morsen koodin "SOS"-signaalia käytettiin. SOS-signaalin käyttöä ehdotettiin International Conference on Wireless Communication at Sea -konferenssissa Berliinissä jo vuonna 1906. Se ratifioitiin 1908 ja on ollut käytössä siitä lähtien. SOS-signaalin sijasta brittisähköttäjät käyttivät yleensä vanhempaa CQD-hätäsanomakoodia. Pääsähköttäjä Jack Phillips käytti CQD:tä, kunnes apusähköttäjä Harold Bride sanoi hänelle: "Send SOS; it's the new call, and this may be your last chance to send it." (Lähetä SOS, se on uusi tunnus ja tämä saattaa olla viimeinen tilaisuutesi käyttää sitä). Onnettomuudessa menehtynyt Phillips vaihtoi kehotuksen jälkeen CQD:n SOS-tunnukseen.

Vaihtoehtoisia teorioita ja kirouksia

Kuten monien suurta julkisuutta saaneitten tapahtumien kohdalla, Titanicinkin uppoamisesta on vuosien mittaan esitetty useita vaihtoehtoisia teorioita. Väitteet siitä, ettei uppoamista aiheuttanutkaan jäävuori ovat olleet useitten lehtikirjoitusten ja kirjojen aiheina. Useimmat näistä teorioista ovat olleet helppoja osoittaa paikkansapitämättömiksi ja ne ovat perustuneet epätarkkoihin tai puutteellisiin tietoihin.

Titanicin uppoamisen syyksi on myös ehdotettu jonkinlaista kirousta. On esimerkiksi väitetty, että Titanicin uppoaminen liittyi Hope-timantin kiroukseen, Hope-timantti ei kuitenkaan ole koskaan ollut Titanicissa. Kirouksen aiheuttajaksi on esitetty myös Amon-Ran temppelin papittaren (1050 eaa) 1890-luvulla Egyptistä löydettyä muumiota, jonka sen omistaja, lehtimies William Thomas Stead olisi kätkenyt Titanicin lastina olleeseen autoonsa. Hänen väitetään ostaneen muumion British Museumilta, ja että muumio olisi ilmestynyt uppoavan laivan kannelle. Todellisuudessa British Museum ei ole koskaan omistanut muuta kuin muumion sarkofagin kannen, joka on edelleen näytteillä museossa.

Titanic kirjallisuudessa ja elokuvissa

Titanicin haaksirikosta on kirjoitettu monta kirjaa ja tehty useita elokuvia. Elokuvista tunnetuin on James Cameronin ohjaama Titanic vuodelta 1997, joka voitti 11 Oscar-palkintoa.