Wikipedia

Paavi

Rooman piispa, katolisen kirkon johtaja ja Vatikaanivaltion päämies
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 26. heinäkuuta 2006 kello 19.37 käyttäjän Nitraus (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.

Paavi (lat. papa) on Rooman piispa, katolisen kirkon ylin hengellinen johtaja ja Vatikaanin päämies. Paavi valitaan virkaansa paavinvaalilla eli niin sanotulla konklaavilla. Nykyinen paavi on saksalaissyntyinen Benedictus XVI.

Innocentius X.

Paavi on merkittävä moraalinen johtaja yli miljardille katolilaiselle ja hänen mielipiteensä huomioidaan, vaikkei Vatikaanilla itsellään olekaan merkittävää sotilaallista tai poliittista valtaa. Paavia pidetään apostoli Pietarin seuraajana ja tämä antaa heille katolisessa kirkossa tiettyjä erikoisoikeuksia, joita perustellaan Raamatulla.

Paavi asuu Vatikaanissa Pietarinkirkon viereisessä Apostolisessa palatsissa, mutta matkustaa paljon. Nykyään paavin on täytynyt ennen valituksi tulemistaan toimia katolisen kirkon pappina, jonka jälkeen hänet on kohotettu piispaksi, mahdollisesti myös arkkipiispaksi. Tämän jälkeen silloinen paavi on kohottanut hänet kardinaaliksi, mikä on katolisen kirkon toisiksi korkein arvonimi heti paavin jälkeen. Kardinaaliksi kohoamisen jälkeen hänet on valittu paaviksi konklaavilla. Nykyisin vain kardinaali voidaan valita konklaavissa paaviksi.

Historia

Varhaiskirkko ja paavinvallan nousu

 
Symmachus (498-514)

Katolisen kirkon piirissä paavien erityisasemaa perustellaan ensimmäisenä Rooman piispana pidetyn apostoli Pietarin (kuollut vuonna 64 tai 67 Roomassa) kunnia-asemalla apostolien keskuudessa. Jo toisella vuosisadalla jaa. vakiintui kristinuskon piirissä käsitys, jonka mukaan Jerusalemin, Antiokian, Aleksandrian ja Rooman piispat ovat arvossa muita ylempiä, ja näiden keskuudessa Rooman piispalla on erityinen kunnia-asema Pietarin seuraajana. Itse nimitystä "papa" (kreikan sanasta p?p(p)a?, pap(p)as, "isä", vrt. suomen "pappi") saatettiin käyttää alkukirkon aikana kenestä tahansa paikalliskirkon johtajasta. Vasta 400-luvulla aikana se alkoi siirtymän vain suurimpien kaupunkien johtavien piispojen, metropoliittojen, käyttöön. Keskiajalla läntisessä kristikunnassa se lopulta jäi yksin Rooman piispan kunnianimeksi, mutta se on yhä esimerkiksi Aleksandrian patriarkan arvonimen osa.

Kunnia-asemasta huolimatta varsinaisesta paaviudesta ei voida vielä myöhäisantiikin alussa puhua. Esimerkiksi vielä 300-luvun lopulla läntisen kristikunnan vaikutusvaltaisin teologi ja kirkkopoliitikko oli Milanon piispa Ambrosius. 400-luvun aikana Rooman piispan asema kuitenkin vahvistui; erityisen merkittävä oli Leo I:n panos (paavina 440-461), jonka aikana Rooma oli selkeästi kristikunnan merkittävin piispanistuin. Leo myös kehitti voimakkaasti teologisia perusteluja paavinvallalle. Gregorius I (paavina 590-604) viimeistäänkin vakiinnutti Rooman aseman erityisesti läntisen kirkkokunnan keskuksena. Hän keskittyi voimakkaasti sekä kristinuskon levittämiseen pohjoiseen ja länteen, että Rooman kirkon vallan vakiinnuttamiseen. Maallisen vallan heikkous pakotti – tai toisesta näkökulmasta katsottuna mahdollisti – hänet ottamaan vastuuta myös maallisesta hallinnosta Rooman lähiseuduilla: näillä toimillaan hän aloitti Kirkkovaltion rakentamisen Keski-Italiaan, sekä verotusjärjestelyillään varmisti kirkon taloudellisen riippumattomuuden. Hän sai myös aikaan liturgisen yhtenäisyyden läntisessä kristikunnassa.

Läntisessä kritikunnassa paavius edusti pysyvyyttä ja jatkuvuutta yhä enemmän myös maallisessa hallitsemisessa. Tästä osoituksena paavi Leo III kruunasi frankkien kuninkaan Kaarlen, joka myöhemmin sai lisänimen Suuri, Rooman keisariksi vuonna 800: tällä teolla sekä paavi että Kaarle saivat laajennettua arvovaltaansa.

Sydänkeskiajan paavius

Paavin ja samalla katolisen kirkon keskushallinnon valta oli kuitenkin varsin rajoitettua aina 900-luvulle saakka. Tällöin luostarilaitoksen uudistusliikkeet, erityisesti niin sanottu Clunyn liike, alkoivat painottaa paavin asemaa kirkollisen ja hengellisen ykseyden takuumiehenä. 1000-luvun loppupuolen vahvojen paavien, erityisesti Gregorius VII:n ja Urbanus II:n, määrätietoinen politiikka pyrki aktiivisesti yhtenäistämään kirkkoa Rooman johdolla sekä nostamaan diplomatian keinoin paaviuden maallisen vallan yläpuolelle myös käytännössä (niin sanottu investituurariita). Paavit pystyivätkin vaikuttamaan keskiaikaisiin hallitsijoihin; konkreettinen esimerkki tästä ovat ristiretket vuodesta 1096 alkaen. Tärkeä sisäinen työkalu paaviuden ja kirkon keskusvallan kasvussa oli erityisesti 1100-luvulta lähtien kanonisen oikeuden kehitys.

Eräs merkki paavin vallan kasvusta oli kirkon jakautuminen kahteen, itäiseen ordodoksiseen ja läntiseen katoliseen vuonna 1054. Teknisesti syynä oli kiista niin sanotusta filioque -lisäyksestä uskontunnustukseessa, mutta käytännössä suurempi ongelma oli nimenomaan paavin ja Konstantinopolin patriarkan keskinäisestä arvovallasta ja valtapiiristä käyty kiista.

Keskiajalla Paavin valtaa perusteltiin myös niin sanotun Konstantinuksen lahjakirjan avulla. Se kuitenkin 1400-luvulla osoitettiin Kirkkovaltion syntymisen aikoihin tehdyksi väärennökseksi. Kirkkovaltio sai loppunsa yhdistyneen Italian kuningaskunnan valloittaessa Rooman kaupungin vuonna 1870. Tällöin Pietarinkirkkoon sulkeutuneet paavit eivät tunnustaneet Kirkkovaltion loppua ennen vuotta 1929, jolloin Vatikaanivaltio syntyi Mussolinin kanssa solmitulla niin sanotulla Lateraanisopimuksella.

1000-luvulle asti paavien nimittämisestä vastasi Rooman provinssin vanhempi papisto, mutta valintaan vaikuttivat myös maalliset johtajat. Vuonna 1059 valitsijoiksi nimettiin kardinaalit, ja vuonna 1179 kardinaalien äänet määrättiin yhtä painaviksi vaalissa. Paaviksi voidaan periaatteessa valita kuka vain kastettu mies, mutta Paavi Urbanus VI:n vuonna 1378 tapahtuneen valinnan jälkeen paavi on aina valittu kardinaalien joukosta.

 
Jan van Eyckin vuonna 1432 valmistunut maalaus.

Paavien asema myös maallisena hallitsijana johti maallisen politiikan riskeihin osallistumiseen. Paavien valta oli keskiajalla hyvin haluttua. Paavi saattoi vaikuttaa uskonnollisen asemansa turvin kansaan ja hallitsijoihin, joten kuninkaat ja keisarit pyrkivät saamaan virkaan omia suosikkejaan. Ranskan kuninkaan onnistui pakottaa paavi muuttamaan Avignoniin, Ranskaan vuonna 1309. Siellä paavi oli aina vuoteen 1377 saakka; aikaa kutsutaan paaviuden Avignonin vankeudeksi. Luonnollisesti tänä aikana Ranskan kuninkaalla oli paljon vaikutusvaltaa paavien päätöksiin. Baabelin vankeuden aikana virassa oli yhteensä seitsemän paavia. Vankeuden loputtua paavi palasi taas Roomaan. Avignonin vankeus aiheutti myös yhden lukuisista niin sanotuista skismoista, jolloin katolinen kirkko on ollut jakautuneena useita eri paaveja tunnustaneisiin ryhmittymiin. Puhutaan niin sanotuista vastapaaveista. Vastapaavius kertoo siitä, että tehokas tapa saada paavin suosio puolelleen oli koota sotajoukot, syöstä vanha paavi vallasta ja valita mieluinen tilalle.

Vasta myöhäiskeskiajalla, Avignionin vankeuden ja suuren skisman jälkeen Rooman piispat saavuttivat kaikkialle ulottuvan kontrollin läntisen kirkon kirkollishallinnossa, vaikka ylin päätösvalta säilyikin periaatteessa paavien johdolla kokoontuneilla kirkolliskokouksilla.

Tämän paaville keskittyneen vallan ansiosta paavin päätösten seuraukset ovat joskus olleet arvaamattoman suuria. Yhtenä esimerkkinä tällaisesta päätöksestä on Paavi Innocentius VIII:n bulla Summis desiderantes affectibus vuodelta 1484. Bullassa hyväksytään noitien polttaminen, mikä johti tuhansien menehtymiseen rovioilla ja muilla teloituspaikoilla. Toinen, poliittisen päätöksenteon esimerkki on tapaus, joka sattui kun osmannit hyökkäsivät Konstantinopoliin vuonna 1453. Silloin paavi olisi voinut käyttää armeijaansa Konstantinopolin puolustamiseen ja tarjosikin apua patriarkalle. Paavi kuitenkin asetti ehdon, että patriarkan oli tunnustettava paavin määräysvalta ja täten alistuttava tämän hallintoon. Patriarkka kieltäytyi ja Konstantinopoli vallattiin. Samalla paavin ja patriarkan välit katkesivat lopullisesti, ja samalla ortodoksisen ja katolisen kirkon erosivat toisistaan lopullisesti.

Myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa paavin suuri maallinen valta ja rikkaus johti joihinkin väärinkäytöksiin. Paavit eivät aina käyttäytyneet virkansa edellyttämällä tavalla. Nämä paavit eivät eläneet selibaatissa, vaan heillä saattoi olla useita lapsia ja rakastajattaria. Jotkut myös myivät ja ostivat piispanvirkoja. Nämä osin todelliset ja osin kuvitellut väärinkäytökset olivat osittaisena syynä uskonpuhdistukseen ja täten myös protestanttisten kirkkojen syntyyn: Martti Luther suomi kiivaasti paaviuden alennustilaa ja vastusti vallan keskittymistä yhdelle henkilölle.

Paavius 1800-luvulta nykyaikaan

Keskiajan päätyttyä paavi alkoi menettää maallista vaikutusvaltaansa. Lopullinen kuolinisku paavien maalliselle vallalle oli Italian yhdistyminen, jolloin Kirkkovaltio liitettiin uuteen valtakuntaan. Paaville jäivät hallittavaksi vain kirkon omistamat lukuisat maat ja kiinteistöt, ja hän vetäytyi protestiksi Lateraaniin. Tämä tilanne muuttui vasta Mussolinin kanssa solmitun lateraanisopimuksen myötä 1920-luvulla, jolloin paavista tuli lilliputtikokoisen Vatikaanivaltion valtionpäämies.

Hengellisenä ja moraalisena kirkonjohtajana paavin valta nousi kuitenkin keskiajan jälkeen 1800-luvulla uudelleen; tästä osoituksena muun muassa oppi paavin erehtymättömyydestä, joka julistettiin vuonna 1870-luvulla. Sopimus Mussolinin kanssa ja toisen maailmansodan tapahtumat alensivat paavin arvovaltaa maailmalla: Sodanaikaista paavia Pius XII:tä jopa syytettiin aikanaan natsiksi [1] ja tämän epäiltiin suojelevan natsirikollisia. [2] Joka tapauksessa paavi ei toiminut aktiivisesti saksalaisia vastaan, vaikka katolinen kirkko pysyikin oppositiossa suhteessa kansallissosialismiin.

1960-luvulla paavin arvovalta alkoi jälleen kohota, kun Vatikaanin toinen konsiili onnistui uudistamaan kirkon rakenteita ja ajattelumaailmaa. Konsiilin koolle kutsunutta paavi Johannes XXIII:a on pidetty kirkon uudistajana yli tunnustuskuntarajojen. Vaikka konsiilin uudistukset kohtasivat paljon vastarintaa kirkon sisällä, häntä on kutsuttu Gregorius Suuren jälkeisen ajan tärkeimmäksi paaviksi. Myös Johannes Paavali II:n pitkä pontifikaatti eli virassaoloaika ja aktiivinen toiminta maailmanpolitiikassa (muun muassa kommunismia vastustava ja kolmannen maailman köyhyysongelmaaa esillä pitänyt toiminta) ovat edelleen lisänneet paavin arvovaltaa myös katolisen kirkon ulkopuolella.

Nykyään paavi johtaa Vatikaanivaltiota Rooman keskustassa ja toimii hengellisenä ja moraalisena johtajana maailman reilulle miljardille katolilaiselle. Suoraa maallista valtaa nykyajan paaveilla on kuitenkin vähän verrattuna erityisesti keskiajan suuriin paaveihin.

 
Benedictus XVI.

Paavien pontifikaatit

Nykyinen paavi, Benedictus XVI, on järjestysnumeroltaan 265. Tämä on virallinen luku, jälkikäteen arvottomina pidettyjen paavien poistamiset, vastapaavit ja alkuvuosisatojen historiallisuudeltaan epävarmat henkilöt vaikeuttavat todellisen lukumäärän tarkkaa selvittämistä. Keskimäärin paavin virkakausi on kestänyt noin seitsemän ja puoli vuotta, mutta virkakauden pituus saattaa vaihdella suuresti. Esimerkiksi Johannes Paavali I kuoli 34. hallituspäivänään, ja legendan mukaan Pyhä Pietari oli paavina lähes 35 vuotta. Benedictus IX puolestaan oli 1000-luvulla paavina kolmeen otteeseen. Suurin ongelma paavien listaamisessa tulee kuitenkin eteen keskiajalla, jolloin vallassa oli useita paaveja yhtä aikaa. Ei ole yksiselitteisiä kriteerejä, joiden mukaan voi selvittää yksiseliteisesti ketkä on laskettava paaveiksi, ketkä vastapaaveiksi.

Paavi on yleensä sangen vanha noustessaan virkaan. Esimerkiksi Johannes Paavali II oli 58-vuotiaana nuorimpana tehtäväänsä valittu paavi sitten Pius IX:n, joka valittiin paaviksi 54-vuotiaana 1846. Nykyinen paavi Benedictus XVI oli valintansa tapahtuessa 78-vuotias. Silti nuorinpana paaviksi tullut oli vasta noin 22-vuotias nimityshetkellään hänen poikkeuksellista nuoruuttaan kuvaa perimätieto, jonka mukaan hän olisi ollut vain 12-vuotias.

Pisin pontifikaatti on Pyhän Pietarin (Simon Kyreneläinen) paaviuskausi. Tosin tämä on kyseenalaista, sillä Pyhän Pietarin johtoaseman sekä alkumis- että päättymisvuodet ovat pikemminkin legendaarisia kuin historiallisia. Vatikaanin virallisen listan mukaan pisimpään hallineita paaveja ovat:

  1. Pyhä Pietari (noin 33–68)
  2. Pius IX (1846–1878)
  3. Leo XIII (1878–1903)
  4. Johannes Paavali II (1978–2005)

Lyhimmät pontifikaatit on hiukan hankalampi ilmoittaa, sillä joitain hyvin vähän aikaa hallinneita paaveja saatettiin aikanaan pitää vastapaaveina, eikä heidän nimiään löydy paavien luettelosta. Esimerkiksi Dioscorus kuoli 22 päivää valintansa jälkeen. Lyhyisiin pontifikaatteihin lukeutuu myös Johannes Paavali I:n pontifikaatti. Hän kuoli oltuaan virassa 33 päivää, eli 34. hallituspäivänään (valinta on myös yksi hallituspäivä). Virallisesti kaikkein lyhimpään vallassa ollut paavi oli Urbanus VII, joka ehti olla virassa 13 päivää.

1900-luvulla ehkäpä siirryttiin uuteen aikaan paavien valinnoissa, sillä ennen Johannes Paavali II:n valintaa paaviksi, olivat kaikki paavit yli 450:n vuoden ajalta italialaisia. Edellinen ei-italialainen paavi oli hollantilainen Hadrianus VI. Myöskään Benedictus XVI ei ole italialainen vaan saksalainen.

Asema ja sen perusteet

Katolinen kirkko perustelee paaviutta Raamatulla. Se lainaa kantansa tueksi useita Raamatun jakeita, tärkeimpänä Matteuksen evankeliumin kohta, jossa Jeesus sanoo Pietarille: "Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni", (Matt. 16:18). Pietarin nimi (kr. Petros) tarkoittaa kalliota. Muita kohtia, ks. Luukas 22:31-32 ja Johannes 21: 15-17.

Joidenkin historioitsijoiden mielestä ensimmäiset varsinaiset paavit olivat vasta Gregorius I:n seuraajia, sillä Pyhän Pietarin jälkeen virkaansa hoitaneillä paaveilla ei ollut minkäänlaista poikkeavaa valtaa, eli alkuseurakunnilla ei ollut mitään selvää, yhteistä johtajaa (ks. tarkemmin yllä historiaosuudesta).

Paavin asema on dogmaattinen. Se on määritelty pitkän ajan kuluessa. Paaviin liitetään seuraavia ominaisuuksia:

Oikeudet

Paavi on Vatikaanivaltion suvereeni valtionpäämies, ja täten hänella on kaikki tähän liityvät oikeudet valtansa alueella.

Paavilla on oikeus nimittää piispat ja kardinaalit, mutta tavallisesti hän vain hyväksyy nimitykset.

Paavi voi julistaa henkilön tai asian pannaan, eli kirkonkiroukseen. Tällöin henkilö ei katsota kuuluvan kirkon yhteyteen, eikä hän voi osallistua ehtoollisenviettoon (ekskommunikaatio).

Paavi voi myös antaa lausunnon "ex cathedra". Lausuntoa antaessaan paavi on uskonnollisissa asioissa erehtymätön. Ensimmäinen Vatikaanin ekumeeninen konsiili päätti paavi Pius IX:n johdolla vuonna 1870, että paavi on erehtymätön niissä asioissa, mitkä hän on lausunut ex cathedra (suomeksi piispanistuimelta, merkityksessä "virallisesti"). Tämä perustuu kolmeen pyhän Pietarin asemaa määrittävään Raamatun kohtaan (Matt. 16:18-19, Luukas 22:31-32 ja Johannes 21: 15-17). Ex cathedra -tilanteessa paavin täytyy olla määrittämässä uskon tai moraalin kysymystä virallisessa asemassaan universaalin kirkon johtajana, ei pelkästään oman, yksityisen teologin asemassaan. Kirkon mukaan paavi on tässä tilanteessa Pyhän Hengen suojaama tekemästä virheitä.

Käytännössä monet paavit ovat oikeudestaan huolimatta välttäneet antamasta lausuntoja ex cathedra, koska tämä sitoisi myös heidän seuraajiaan teologisesti tai seuraajien olisi joko uudelleen tulkittava edeltäjiensä päätöksiä tai mahdollisesti jopa tehtävä vastakkaisia päätöksiä, mikä heikentäisi katolisen kirkon perinteen uskottavuutta raamatuntulkinnan rinnalla. On erilaisia näkemyksiä siitä, mitkä paavin tekemistä päätöksistä kuuluvat erehtymättömyyden piiriin. On kuitenkin yleisesti hyväksyttyä, että paavi Pius IX:n vuonna 1854 julistama dogmi Neitsyt Marian perisynnittömästä sikiämisestä ja paavi Pius XII:n vuonna 1950 julistama dogmi Neitsyt Marian ottamisesta taivaaseen olivat erehtymättömiä lausuntoja. Monet pitävät paavin erehtymättömyyden tapauksina esimerkiksi aiempia kristologisia lausuntoja, itse vuoden 1870 dogmaattista määrittelyä erehtymättömyydestä, paavi Leo XIII:n julistusta anglikaanisen kirkkokunnan pappisvihkimyksen mitättömyydestä vuodelta 1896 ja paavi Johannes Paavali II:n julistusta naispappeuden mahdottomuudesta vuodelta 1994.

Paavi ja poliittinen valta

Paavin kirkollinen hallinto, Pyhä istuin (latinaksi Sancta Sedes) on oikeudellinen entiteetti, joka hallitsee Vatikaanivaltiota ja on mukana kansainvälisissä sopimuksissa. Pyhällä istuimella on myös tarkkailijan asema YK:ssa. [3] Paavi on Vatikaanivaltion päämies. Vatikaanivaltio itsessään on merkityksetön, sillä ei ole lähettiläitä, eikä kuulu se EU:hun tai Yhdistyneisiin kansakuntiin, vaan politiikasta vastaa Pyhä istuin.

Edellinen paavi Johannes Paavali II otti kaudellaan kantaa politiikkaan. Hän teki useita matkoja eri maihin ja tapasi maailman poliittista johtoa, muun muassa USA:n presidentti George W. Bushin. Paavi esiintyikin paljon mediassa verrattuna edeltäjiinsä. Hän muun muassa arvosteli Irakin sotaa, kritisoi kommunististista yhteiskuntajärjestystä ja pyrki vaikuttamaan Lähi-Idän kriisin rauhanomaiseen ratkaisuun. Matkoillaan hän tapasi ja keskustelu jatkuvasti useiden valtionpäämiesten kanssa. Paavi vieraili yhteensä 129 maassa.

Myös Benedictus XVI on alkanut tehdä vierailuja eri valtioissa. Toukokuussa 2006 hän esimerkiksi vieraili Puolassa ja samalla myös entisellä Auschwitzin keskitysleirillä. Vierailujen aikana paavi liikkuu autolla, jossa on luodinkestävät lasit. Ennen paavi saattoi hyvin kävellä siunaamassa ihmisiä, mutta Johannes Paavali II:n salamurhayritykset vuosina 1981 ja 1982 muuttivat tätä käytäntöä.

Pyhän istuimen ja Kiinan suhteet ovat viimeaikoina viilentyneet. Syynä on kiista oikeudesta nimittää piispoja. Vatikaanivaltio ja paavi pitävät oikeutenaan nimittää tai vähintäänkin hyväksyä uusien piispojen nimitykset, mutta Kiinan hallitus pitää tätä sen sisäisiin asioihin puuttumisena. Viimeaikoina Kiina onkin nimittänyt muutaman piispan ilman paavin hyväksyntää. Kiinan ja Vatikaanin välejä on myös hiertänyt kysymys Taiwanista. [4]

Nykyinen paavi Benedictus XVI vastusti kardinaalina ollessaan Turkin ottamista EU:n jäsenmaaksi. Vatikaani on Benedictus XVI:n kaudella myös viilentänyt suhteitaan Espanjaan. Espanjan pääministeri José Luis Rodríguez Zapatero ilmoitti nimittäin kannattavansa ehkäisyä ja ilmaisi halunsa tehdä Espanjasta maallistuneempi valtio.

Paavit ja moraalinen valta

 
Paavi Johannes Paavali II Brasiliassa 1997

Paavi on moraalinen ja hengellinen johtaja maailman noin miljardille katolilaiselle, joten hänen mielipiteensä otetaan vakavasti. Vaikka paaveilla ei ole suoranaista poliittista tai sotilaallista valtaa, he voivat silti vaikutaa moneen tärkeään poliittiseen kysymyskeen. Johannes Paavali II vaikutti ratkaisevasti kommunismin syrjäytymiseen Puolasta. Josif Stalin tiedusteli kerran: ”Montako divisioonaa paavilla on?” [5] Kysymys liittyy tilanteeseen, jossa Stalinia varoitettiin paavin kommunisminvastaisista mielipiteistä. Paavia pidettiin jopa niin suurena uhkana, että Italian poliisin selvityksen mukaan KGB hankki turkkilaisen Mehmet Ali Ağcan ampumaan Johannes Paavali II:ta pari vuosikymmentä sitten.[6]

Monien mielestä hiljattain hallinneet paavit ovat olleet liian konservatiivisia. Esimerkiksi Johannes Paavali II vastusti muun muassa naispappeutta ja ehkäisyä. Nykyinen paavi jatkaa edeltäjänsä linjaa. Jotkut arvostelijat vastustavat Johannes Paavali II:n uutta lisänimeä, Johannes Paavali II Suuri, mitä Vatikaani on käyttänyt hänestä viimeaikoina, sillä heidän mielestään paavin konservatiivinen kanta hidasti muun muassa taistelua AIDSia vastaan sekä taistelua köyhyyttä vastaan liikakansoitusta edistäessään.

Myös nykyistä paavia Benedictus XVI pidetään konservatiivisena ja uudistushaluttomana. Paavi jatkaa samalla linjalla kuin edeltäjänsä Johannes Paavali II suhteessa ehkäisyyn ja naispappeuteen. Joidenkin asiantuntijoiden mielestä paavin olisi kannattanut valita nimekseen Pius [7], sillä tämä osoittaisi paavin konservatiivista kantaa. Nimi Benedictus tulee todennäköisesti sitä, että Benedictus XV oli yksi 1900-luvun lyhimmän aikaa hallinneista paaveista.

Kuolema, virasta eroaminen ja uuden paavin valinta

Virasta eroaminen

 
Urbanus II 1300-luvulta peräisin olevassa kuvassa.

Paavi voi erota virastaan, mutta tätä tapahtuu erittäin harvoin. Edellinen eroaja oli Gregorius XII vuonna 1409. Gregorius XII:n eroaminen oli kuitenkin todella vastahakoinen ja suuren skisman painostama Pisan/Konstanzin kirkolliskokouksen eli konsiilien myötä vuonna 1409. Viimeinen virastaan vapaaehtoisesti eronnut paavi oli Celestinus V vuonna 1294. Tiettyjen katolilaisten näkemysten mukaan eroaminen on vaarallista, koska se mahdollistaa vastapaavien nousun.

Kuolema

 
Autuas Johannes XXIII:n ruumis lasisessa sarkofagissa Pietarinkirkossa (2004)

Yleensä paavi vaihtuu vain edellisen paavin kuoltua. Paavin kuolemaa koskevat määräykset ovat tarkat ja muotoutuneet vuosisatojen saatossa.

Kun paavi kuolee, kokoontuvat hänen lähimmät avustajansa paavin huoneeseen. Eräs korkea virkamies, camerlengo, kopauttaa pienellä hopeavasaralla paavia otsaan ja kutsuu häntä kolmesti kastenimellä. Mikäli paavi ei reagoi, camerlengo kirjoittaa kuolintodistuksen. Paavin sormus, Pietariin viittaava kalastajan sormus, poistetaan hänen sormestaan. Seuraavaksi paavin asunto tyhjennetään ja sinetöidään. Tällä keskiaikaan johtavalla perinteellä pyritään estämään ketään muuta esittämästä paavia. Kenelläkään ei ole asiaa asuntoon ennen uuden paavin valintaa. Rooman kirkonkellot soivat kuoleman merkiksi ja Pietarinkirkon edessä luetaan rukouksia. Vatikaaniin johtavat pronssiovet suljetaan, eikä niitä avata ennen uuden paavin valintaa.

Viime aikoina hallinneet paavit ovat kuolleet Apostolisessa palatsissa Pietarinkirkon vierellä.

Perinteisesti kuolleeksi julistaminen on tapahtunut sen suuremmitta seremonioitta, esimerkiksi Johannes Paavali I:n kuoleman jälkeen Vatikaani lähetti selkeän ja yksinkertaisen lehdistötiedotteen: "Pope dead" (paavi kuollut). Johannes Paavali II:n kuolemasta kerrottiin toimittajille lähetetyllä tekstiviestillä ja sähköpostilla.

Paavin kuollessa katolinen kirkko siirtyy sedisvakanssiin (lat. sede vacante, vapaa istuin), jota usein sanotaan hieman epätarkasti interregnumiksi (latinaa: kuninkaiden välissä). Pyhän istuimen ollessa tyhjillään useat Vatikaanin korkea-arvoiset virkamiehet menettävät virkansa automaattisesti. Valta siirtyy muodollisesti kardinaalikollegiolle, ja uuden paavin valintaa aletaan valmistella.

Paavin kuoltua camerlengo murtaa paavillisen lyijysinetin ja hävittää kultaisen kalastajansormuksen todistajien läsnä ollessa. Johannes Paavali II:n kuoltua tämä rituaali tapahtui reilun viikon kuluttua hautajaisista.

Paavin ruumis viedään näytille Pietarinkirkkoon. Hautajaiset pidetään yleensä 4–6 päivän kuluttua. Virallinen suruaika kestää yhdeksän päivää. Suruaika päättyy messuun.

Valinta

Vuodesta 1059 lähtien, investituurariidan seurauksena, paavin valinnan ovat suorittaneet kardinaalikollegion kardinaalit. Nykyään 80 vuotta täyttäneillä kardinaaleilla ei ole äänioikeutta paavinvaalissa. Paaviksi voidaan teoriassa valita kuka tahansa kastettu katolinen mies, mutta käytännössä valinta on suoritettu kardinaalikollegion keskuudesta. Vaali on täysin salainen. Alun alkaen tarkoituksena oli pakottaa kardinaalit tekemään päätöksensä nopeasti, mutta myöhemmin havaittiin, että tämä käytäntö toisaalta myös vähensi ulkopuolista painostusta ja siten hidasti äänestystä. Salainen ja suljettu konklaavi vahvistettiin vuonna 1274.

Paavinvaali on usein arvaamaton ja lopputulosta voi olla vaikea ennustaa. Ennakkosuosikin asema ei ole vaalissa aina helppo. Esimerkiksi Johannes Paavali II oli kompromissiehdokas, joka valittiin, kun muista ehdokkaista ei päästy yksimielisyyteen. Vatikaanissa on uuden paavin ennustamisesta kaksi sanontaa: "Se, joka menee konklaaviin paavina, tulee ulos kardinaalina." ja "Lihavan paavin jälkeen tulee aina laiha paavi.".

Esivalmistelut

Uuden paavin valinta aloitetaan 15–20 päivää edellisen kuoleman jälkeen Sikstuksen kappelissa. Viiveen tarkoitus on ollut antaa kardinaaleille aikaa matkustaa Roomaan. Ennen varsinaista vaalia pidetään valmistelevia kokouksia. Kirkon mukaan kardinaaleja ohjaa valinnassa Pyhä Henki ja kaikenlainen kampanjointi onkin periaatteessa kielletty. Valinta on kuitenkin luonteeltaan poliittinen, ja ehdokkaiden kannattajat yrittävät parhaansa oman suosikkinsa aseman parantamiseksi.

Camerlengo on monilta osin vastuussa vaalin käytännön järjestelyistä.

Vaali

 
Sikstuksen kappelin kattoa. Kappelin ilmapiirin toivotaan tuovan kollegion lähemmäs Jumalaa vaalin aikana.

Valinnan suorittaa konklaaviksi nimetty kardinaalien kokous. Konklaavi tulee latinan sanoista cum clavi, joka tarkoittaa "avaimen kanssa" (edelleen conclave: huone, kamari), ja se viittaa siihen, että kardinaalit eristetään vaalin ajaksi. Vaali voi periaatteessa kestää miten kauan tahansa. 1900-luvulla vaalit ovat kestäneet alle kuusi päivää ja näistä vaaleista kaksi on saatu päätökseen jo toisena päivänä, kuten vuoden 2005 konklaavi. Pisin tunnettu vaali kesti lähes kolme vuotta. Rooma on kesäaikaan kuuma, ja usein vanhemmat kardinaalit ovat kuolleet kesken prosessin. Saatavilla saakin olla kardinaalien lisäksi kaksi lääkäriä. Tämän lisäksi on myös joukko pappeja, jotka voivat antaa kardinaaleille ripin ja taloudenhoidosta vastaavia henkilöitä. Kardinaalit majoittuvat erilliseen rakennukseen Vatikaanissa.

Ensimmäinen päivä aloitetaan messulla, jonka jälkeen kardinaalit siirtyvät Sikstuksen kappeliin. Nykyään kappeli jopa tarkastetaan vakoilulaitteiden varalta. Vuonna 2005 kappeliin oli rakennettu kaksoislattia, joka kätki alleen vakoilua estävää tekniikkaa.

Annetaan komento "Extra omnes!" ("Kaikki ulos!"), ja vain kardinaalit jäävät kappeliin. Konklaavin jäsenet vannovat valalla pitävänsä tapahtumat salassa. Valan rikkoneita uhkaa erottaminen kirkosta. Äänestys voi alkaa. Ensimmäisenä päivänä voidaan pitää yksi äänestys iltapäivällä. Tämän jälkeen äänestyksiä on kaksi päivässä, aamulla ja iltapäivällä. Jokaisena kertana äänestetään kahdesti, joten äänestyksiä on neljä päivässä.

Äänestyspaperi on nelikulmion muotoinen. Siinä lukee "Eligio in Summum Pontificem" ("Valitsen ylimmäksi pontifexiksi"). Kardinaalit kirjoittavat paperiin ehdokkaansa nimen. Nimi tulee kirjoittaa niin, ettei äänen antajaa voi tunnistaa. Paperi taitetaan kahdesti. Kardinaalit kantavat äänensä, pitäen paperia selvästi näkyvillä, alttarilla olevaan uurnaan, joka on peitetty hopealautasella. Antaessaan äänensä he kutsuvat Kristusta todistamaan toimitusta. Ääni laitetaan aluksi lautaselle, josta se tiputetaan uurnaan. Kun äänet on annettu, ne sekoitetaan ja lasketaan. Laskettaessa huudetaan jokaisen ääniä saaneen nimi. Äänestyspaperit lävistetään eligio-sanan kohdalta ja sijoitetaan naruun.

Äänestys vaati perinteisesti kahdenkolmasosan määräenemmistön – vuoden 1996 muutoksen (Universi Domini Gregis) jälkeen yksinkertainen enemmistö riittää, mikäli 12 päivän kuluessa ei ole muuten onnistuttu valinnassa.

Camerlengo kutsuu tällöin kardinaalit luokseen ja kysyy miten he haluavat edetä. Jos yli puolet kardinaaleista niin haluaa, kahden kolmasosan vaatimuksesta luovutaan. Kardinaalit voivat myös rajoittaa ehdokkaiden määrän kahteen suosituimpaan. Tämä mahdollistaa tilanteen, jossa enemmistön saaneen ehdokkaan kannattajat voivat viivytystaktiikalla varmistaa ehdokkaansa valinnan.

Äänestystä rytmitetään rukoustauoilla ja keskusteluilla. Ensimmäinen äänestyssessio kestää kolme päivää ja sitä seuraava tauko maksimissaan päivän.

1900-luvun konklaavit
  • 1903 – 7 äänestystä, kesto 4 päivää, paaviksi Pius X
  • 1914 – 10 äänestystä, kesto 3 päivää, paaviksi Benedictus XV
  • 1922 – 14 äänestystä, kesto 5 päivää, paaviksi Pius XI
  • 1939 – 3 äänestystä, kesto 2 päivää, paaviksi Pius XII
  • 1958 – 11 äänestystä, kesto 4 päivää, paaviksi Johannes XXIII
  • 1963 – 6 äänestystä, kesto 3 päivää, paaviksi Paavali VI
  • 1978 – 4 äänestystä, kesto 2 päivää, paaviksi Johannes Paavali I
  • 1978 – 8 äänestystä, kesto 3 päivää, paaviksi Johannes Paavali II
2000-luvun konklaavit

Habemus papam!

Tiedosto:Jacques-louis-david--pius-vii-1805.jpg
Konklaavissa (21. maaliskuuta 1800) oli kolme pääehdokasta ja Chiaramonti (Pius VII) tuli valituksi usean kuukauden pattitilanteen jälkeen kompromissina.

Kun äänestystulos on tarkistettu, äänestysliput poltetaan, jolloin valkoinen savu (fumata bianca) merkitsee uuden paavin valintaa. Uuden paavin valinnasta kerrottiin vuonna 2005 ensimmäisen kerran myös Rooman kirkkojen kelloja soittamalla. Jos äänestys ei tuottanut tulosta, lippujen sekaan lisättiin aiemmin märkää heinää, jolloin musta savu (fumata nera) kertoo valinnan toistaiseksi epäonnistuneen. Vuodesta 1958 on oikeanvärisen savun saavuttamiseksi käytetty kemikaaleja. Tosin vuoden 1978 molempien paavinvaalien yhteydessä savu oli lähinnä harmaata, kun kemikaalien lisäämisessä oli tehty virhe, eikä kukaan osannut oikein sanoa mitä se tarkoitti. Sama ongelma toistui osittain myös 2005.

Kun päätös on tehty, valitulta kysytään suostumus paavin tehtävään. Paavin seuraajan ensimmäisiin tehtäviin kuuluu uuden nimensä valitseminen. Nimen valinnalla uusi paavi voi esimerkiksi osoittaa kunnioitustaan aikaisemmille paaveille. Paavi voi valita kutsumanimekseen myös ristimänimensä latinankielisen version tai jonkun pyhimysnimen. Uskonnollisista nimistä sellaisia, joita Paavi ei voi itselleen valita, on oikeastaan vain Pietari, sillä Pietari oli "ensimmäinen paavi" ja hänen pyhyyttään halutaan kunnioittaa. Nimen valinnan jälkeen uutta paavia pyydetään ilmoittamaan uusi nimensä. Muut kardinaalit osoittavat alamaisuutensa uudelle paaville. Paavi puetaan paavinviittoihin, joita on etukäteen valmisteltu eri kokoisia.

Seuraavaksi valinta ilmoitetaan Pietarinkirkon parvekkeelta odottavalle väkijoukolle. Ilmoitus tehdään latinaksi perinteisin sanoin.

Annuntio vobis gaudium magnum. Habemus Papam:
Eminentissimum ac Reverendissimum Dominum, Dominum (latinankielinen etunimi),
Sanctae Romanae Ecclesiae Cardinalem (sukunimi),
qui sibi nomen imposuit (valittu nimi ja järjestysluku).

eli suomeksi

Ilmoitan teille suuren ilon. Meillä on paavi:
Mitä korkea-arvoisin ja kunnioitetuin herra, herra (latinankielinen etunimi),
Pyhän roomalaisen kirkon kardinaali (sukunimi),
joka ottaa nimen (valittu nimi ja järjestysluku).

Paavi saapuu nyt ensi kerran tervehtimään uskovia. Paavi on pukeutunut asuun, jota hän käyttää vain tämän ainoan kerran. Asu on hankala ja sen pukemiseen menee aikaa. Koska ei pukua valmistaessa ei tiedetä kenestä tulee seuraava paavi, tehdään pukuja useita eri kokoisia kappaleita. Parvekkeelta paavi antaa tässä yhteydessä perinteisen "Urbi et orbi" ("Kaupungille ja maailmalle") -siunauksen.

Arvonimet

Nimitystä paavi käytetään täydellisen arvonimen sijaan, joka kuuluu: Rooman piispa, Jeesuksen Kristuksen sijainen, apostolien ruhtinaan seuraaja, yleismaailmallisen kirkon pää ja ylin paimen, lännen patriarkka, Italian priimas, Rooman kirkkoprovinssin arkkipiispa ja metropoliitta, Vatikaanivaltion hallitsija, Jumalan palvelijoiden palvelija. Latinaksi nämä arvonimet ovat: Episcopus Romanus, Vicarius Christi, Successor principis apostolorum, Caput universalis ecclesiae, Pontifex Maximus, Patriarcha Occidentis, Primatus Italiae, Archiepiscopus ac metropolitanus provinciae ecclesiasticae Romanae, Princeps sui iuris civitatis Vaticanae, Servus Servorum Dei.

Sana paavi perustuu alun perin kreikan sanaan πάπ(π)ας, "pappas" (isä), josta syntyi latinankielinen muoto "papa". Sana on tullut suomeen ruotsin kautta ("påve"). Kreikassa ja Venäjällä pappeja kutsutaan edelleen sanalla "pappas", ja sana on sukua myös suomen sanalle "pappi". Paavi (papa) on yhä eräiden toistenkin kirkkojen kuin katolisen kirkon päämiehen yksi arvonimistä, erityisesti niin sanottujen orientaalisten kirkkojen piirissä (katso esimerkiksi Aleksandrian koptilais-ortodoksinen kirkko).

Arvomerkit ja tunnukset

 
Klemens VIII päässään paavin kolmikerroksinen tiara.
  • Triregnum, paavillinen kolmikerroksinen tiara. Hiljattain hallinneet paavit eivät ole käyttäneet tätä.
  • Paavinsauva. Sauva, jonka päässä on krusifiksi.
  • Pallium. Kangasnauha.
  • Taivaan valtakunnan avaimet. Kultaisen ja hopeisen avaimen kuva.
  • Anulus piscatoris eli kalastajansormus. Kultainen sormus, johon on kaiverrettu paavin nimi. Kuva Pietarista veneessä heittämässä verkkojaan veteen.
  • Umbracullum. Kulta-punaraitainen päivänsuoja.
  • Sedia gestatoria. Kahdentoista miehen (palafrenieri) kantama kantotuoli. Perässä kaksi avustajaa, jotka kantoivat strutsinsulista tehtyjä huiskuja (flabella). Ei enää käytössä, paavi liikkuu nykyisin autolla.
  • Vatikaanin vaakuna. Vaakunassa mainitut avaimet, niitä sitova nauha, triregnum ja kangastupsut.
  • Vatikaanivaltion lippu. Virallisesti ei paavin vaan valtion.

Paaviuteen liittyviä myyttejä ja legendoja

Paavin asemaan ja eri paaveihin liittyy lukuisia myyttejä ja legendoja.

Vicarius Filii Dei

Suositun myytin mukaan paavin tiarassa lukee Vicarius Filii Dei ("Jumalan pojan sijainen"), josta numeroarvoiksi muuttamalla saadaan Ilmestyskirjan pedon luku 666. Tällaista tiaraa ei kuitenkaan ole olemassa eikä paavin arvonimiin kuulu Vicarius Filii Dei, lähin niistä on Vicarius Christi ("Kristuksen sijainen"). Lisäksi tekstin numeroarvoiksi muuttaminen on lähes mielivaltainen prosessi.

Paavi Johanna

Väitetään, että eräs paaveista olisi valintansa jälkeen paljastunut naiseksi. Paavi Johannan valtakausi sijoitetaan useimmissa tarinoissa välille 855–858. Tarina on mahdollisesti ollut satiiri, josta tuli myöhemmin legenda ja joidenkin mielestä totta. Historiantutkijat yleisesti eivät usko paavi Johannan olleen historiallinen henkilö. Ensimmäiset maininnat Johannasta ovat peräisin vasta 1200-luvulta.

Autuas Johannes XXIII ja vapaamuurarit

Paavi Autuas Johannes XXIII:n (1958-1963) väitetään liittyneen vapaamuurareihin ja samalla hylänneen katolilaisen uskonsa. Tämän väitteen turvin jotkut ovat julistautuneet vastapaaveiksi.

Johannes Paavali I:n murha

Joidenkin mielestä Vatikaani murhasi paavi Johannes Paavali I:n (paavina 1978), koska se piti häntä liian uudistusmielisenä.

Virallisen selityksen mukaan paavin lääkkeistä ei ollut huolehdittu. Johannes Paavali I:n kuolema hyvin pian valintansa jälkeen (34. hallituspäivänään) on tietysti herättänyt paljon spekulaatiota paavia vastaan muodostetusta salaliitosta.

Muita paaveja

Vastapaavi on paaviksi julistautunut, mutta ei virallisesti tunnustettu paavi. Jesuiittojen johtajaa sanotaan "mustaksi paaviksi", koska jesuiittojen asu on musta kaapu.

Koska alkukirkon aikana arvonimeä "papa" käytettiin myös muista kirkollisista johtajista kuin Rooman piispasta, nykyisinkin Aleksandrian ortodoksisen kirkon patriarkan arvonimenä on myös "koko Afrikan paavi". Vastaavasti myös Aleksandrian monofysiittikirkon eli koptilaisen kirkon patriarkan arvonimenä on paavi.

Lähteet

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Paavi.
  1. ↑ Tieteen Kuvalehden numero 15/2002 s. 22-29
  2. ↑ Tieteen Kuvalehden numero 15/2002 s. 22-29
  3. ↑ Permanent Observer Mission of the Holy See to the United Nations
  4. ↑ Kiina estää paavin vierailun Hongkongissa (STT-IA, 13.8.1999)
  5. ↑ [1]
  6. ↑ Italialaisraportti syyttää Kremliä Johannes Paavalin ampumisesta (Helsingin Sanomat 3.3.2006)
  7. ↑ Konservatiivi otti neutraalin nimen (Helsingin Sanomat 20.4.2005)

Kirjallisuutta

Katso myös

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Paavi&oldid=1419011”