Tapakomedia

Tapakomedia on tapakulttuurin kustannuksella pilaileva nokkela komedian laji teatterissa, kirjallisuudessa ja elokuvassa. Se tutkii koomisessa valossa ihmisten käyttäytymistä yllättävissä sosiaalisissa tilanteissa. Tapakomediat sijoittuvat yleensä yläluokan tai ylemmän keskiluokan piireihin, ja niiden katsojatkin ovat yleensä hyvin koulutettua ja kokenutta teatteri- tai elokuvayleisöä.

Molièrea pidetään tapakomedian mestarina.

Nykyajan ”luovan luokan” elämää karrikoiva tapakomedia on Todella upeeta.

Varhaisimmaksi tapakomediaksi luetaan kreikkalaisen Menandroksen sekä roomalaisten Plautuksen ja Terentiuksen näytelmät. Tapakomedioita ovat myös William Shakespearen näytelmt Turhaa lemmen touhua (1594–1595) ja Paljon melua tyhjästä (1598–1600). Restauraation ajan Englannissa tapakomediasta tuli suosittua ajanvietettä, keskeisinä tekijöinä George Etherege (1635–1692), William Wycherley (1640–1716), John Vanbrugh (1664–1726), William Congreve (1670–1729) ja George Farquhar (1678–1707).

Tapakomedian mestarina pidetään Molièreä (1622–1673), esimerkkinä teeskentelyä karrikoiva näytelmä Sievistelevät hupsut. Myöhempiä tapakomedioiden kirjoittajia ovat muiden muassa Richard Brinsley Sheridan (1751–1816), Jane Austen (1775–1817), Oscar Wilde (1854–1900), George Bernard Shaw (1856–1950), W. Somerset Maugham (1874–1965) ja Noël Coward (1899–1973). 1900-luvun tapakomedioiksi luetaan myös muun muassa P. G. Wodehousen Jeeves-tarinat, Harold Pinterin Kotiinpaluu, E. M. Forsterin Hotelli Firenzessä, David Mametin Boston Marriage (1999) sekä Kazuo Ishiguron romaani Pitkän päivän ilta (1989), josta on tehty myös samanniminen elokuva (1993).

Nykyisin tapakomedia on laajentunut teatterista myös televisioon ja elokuvaan. Suosittuja tapakomediaan perustuvia, siis päähahmojensa elämäntapaa ja sosiaalisia käytöstapoja ivailevia televisiosarjoja ovat muun muassa yhdysvaltalainen Frasier sekä brittiläiset Pokka pitää ja Todella upeeta. Tapakomediaa suosivia elokuvaohjaajia ovat esimerkiksi Woody Allen ja Whit Stillman.