Tableau vivant

Tableau vivant (ransk. elävä taulu, monikko tableaux vivants) on yhden tai useamman esiintyjän muodostama liikkumaton kuvaelma. Tableau vivantin voi muodostaa yksi tai useampi henkilö, jotka tyypillisesti asettuvat tiettyä taideteosta tai fiktiivistä tai historiallista tapahtumaa jäljitteleviin asentoihin ja pysyvät äänettöminä paikoillaan yleensä noin 20–30 sekunnin ajan. Usein esiintyjät myös pukeutuvat aiheen mukaisiin rooliasuihin. Tableau vivantia voidaan pitää pysäytyskuvan teatterivastineena.[1]

Kuningatar Vilhelmiinan valtaannousua esittävä tableau vivant. (Hollannin Itä-Intia, n. 1898.)

Tableau vivant kehittyi keskiajan kirkollisista toimituksista. Messulla oli tapana päättyä lyhyeen draamalliseen kuvaelmien sarjaan (tableaux).[1] Denis Diderot (1713–1784) suosi tableauta tunteiden ja ideoiden havainnollistajana. Myöhemmin ne yleistyivät näytelmien loppuhuipennuksena, jolloin staattista tilannekuvaa seurasi esiripun laskeutuminen. Näin esimerkiksi Nikolai Gogolin näytelmässä Reviisori (1836), jonka kliimaksissa hahmot jähmettyvät paikoilleen saatuaan tietää olleensa tekemisissä huijarin kanssa. Tableau oli suosittu tehokeino varsinkin melodraamoissa ja farsseissa.[2] 1800-luvun alussa menetelmä omaksuttiin myös Yhdysvaltoihin, missä siitä tuli äärimmäisen suosittu viihdemuoto.[1] 1900-luvun alussa sitä hyödynnettiin Yhdysvalloissa laajalti Ziegfeld Folliesin (1907–1931) kaltaisissa revyissä. Moderni tableau nähdään esimerkiksi Stephen Sondheimin musikaalissa Sunday in the Park with George (1983), jossa Georges Seurat’n maalaus herää eloon.[2]

Itsenäiseksi taiteenlajiksi tableau vivant kehittyi 1700-luvun Euroopassa.[1] Seuraavalla vuosisadalla siitä tuli suosittu seuraleikki, jossa osallistujat jäljittelivät kuuluisia patsaita, maalauksia, historian tapahtumia tai Raamatun kohtauksia.[2] Yhdysvaltalainen Godey's Magazine and Lady's Book kuvaili sitä jopa erääksi aikansa suosituimmista ajanvietteistä. Viihdyttämisen ohella tableau vivantia käytettiin historian ja taiteen opetusmenetelmänä.[1] Seuraleikkiä harrastettiin myös 1800-luvun lopun Suomessa.[2] Samankaltainen taidemuoto oli pose plastique (ransk. joustava asento),[1] jossa vähäpukeiset tai alastomat naisesiintyjät jäljittelivät patsaita. Myös tämä viihdemuoto oli suosituimmillaan 1800-luvulla.[3]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f Paz, Danielle: tableau vivant The Chicago School of Media Theory. The University of Chicago (Division of the Humanities). Viitattu 26.4.2020. (englanniksi)
  2. a b c d tableau Tieteen termipankki. 25.10.2016. Viitattu 26.4.2020.
  3. Kukkonen, Aino: pose plastique Tieteen termipankki. 5.3.2019. Viitattu 26.4.2020.
Tämä taiteeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.