Suvisaaristo
Suvisaaristo (ruots. Sommaröarna) on Espoon merellinen kaupunginosa (alueet 451 ja 452), saaristo Suomenlahteen pistävän Soukan niemen edessä, Espoon lounaiskolkassa. Alueella on noin 600 ympärivuotista asukasta, mutta pääosan alueen rakennuskannasta muodostavat kesämökit.
| Suvisaaristo | |
|---|---|
| Sommaröarna | |
 Kaupungin kartta, jossa Suvisaaristo korostettuna. Espoon kaupunginosat |
|
| Kaupunki | Espoo |
| Suuralue | Suur-Espoonlahti |
| Kaupunginosa nro | 32[1] |
| Pinta-ala | 899 ha / 8,99 km² [2] |
| Väkiluku | 627[3] (31.12.2023) |
| Väestötiheys | ~68,5 as./km² |
| Osa-alueet | Suvisaaret, Ulkosaaret |
| Postinumero(t) | 02380 |
| Lähialueet | Soukka |
Suvisaaristossa toimii yhdeksän rekisteröityä yhdistystä; jäsenluvuista suurimmat ovat pursiseura ESF, melontaseura Canoa, nuorisoseura SViE, VPK ja asukasyhdistys Sommarö-seura, jonka työn tuloksena Suvisaaristoon perustettiin oma vesiosuuskunta vuonna 1999, sen jälkeen kun Espoon kaupunki ei suostunut vesijohtoverkoston maksumieheksi haja-asutusalueen kalleuteen vedoten. Verkosto toteutettiin uudella tekniikalla, paineistetulla viemärillä, joka on perinteistä huomattavasti hellävaraisempi ympäristölle.
Uudenmaan liiton maakuntahallitus valitsi Suvisaariston Vuoden uusmaalaiseksi kyläksi 2007.[4]
HSL:n bussilla 163 pääsee arkisin Suvisaaristontien loppuun asti kaksi kertaa tunnissa. Elintarvikemyymälä sijaitsee muutama sata metriä Suvisaariston sillasta itään, ja väylän varrella Skatanissa toimii kesäisin polttoaineasema veneilijöille.
Suvisaariston ja mantereen välisessä Suinonsalmessa (ruots. Svinösund) pysähtyvät kesäisin Espoon saaristoveneet.
Nimi
muokkaaSuvisaariston ruotsinkielinen nimi Sommarö ja Sommaröarna on tunnettu tilannimenä jo 1800-luvulla. Nimelle syntyi suomenkielisten käytössä käännösvastine, joka esiintyi muodoissa Suvisaaristo ja Suvisaari. Ei ole varmasti tiedossa, onko Sommarö alkujaan kansanomainen saarennimi vai vasta tilannimeksi annettu. Kylän nimeksi Sommarö tuli vuonna 1920 kun Svinön ja Moisön kylät yhdistettiin Suomenkielinen vastine vahvistettin vuonna 1965. Kaupunginosan nimeksi nimipari Suvisaaristo – Sommaröarna tuli vuonna 1976.[5]
Historia
muokkaaSuvisaaristo koostui alun perin kolmesta tilasta, Stor-Svinö, Lill-Svinö ja Moisö.[6] Ajoittain historiassa ne ovat olleet hylättynä köyhyyden tai rauhattomien aikojen takia, mutta välillä myös suhteellisen vauraita. Vuoden 1571 veronkantorekisterissä Svinön tiloilla oli kummassakin kuusi lehmää ja kaksi hevosta. Moisöllä oli viisi lehmää, yksi vasikka ja yksi hevonen. Nämä lukumäärät ylittivät esimerkiksi kaikkien Matinkylän talonpoikien omistukset. Vauraus selittynee sillä, että Suvisaariston tilat olivat vanhastaan saaneet maksaa veronsa hylkeenrasvana ja maavuokransa kuninkaankartanolle suolasilakoina.
Saarien talonpojat lunastivat tilojaan omiksi 1825. Vuonna 1920 saariston kolme tilaa myytiin Juselius-suvun omistamalle Aktiebolaget Sommaröarna -osakeyhtiölle ja ne yhdistettiin samana vuonna yhdeksi Sommaröarna-nimiseksi tilaksi.[6] Yhtiön puheenjohtaja oli Alfons Juselius, varapuheenjohtajiin kuului muun muassa arkkitehti Karl Lindahl. Yhtiön toiminta loppui 1930-luvun alkupuolella.[7]
1920-luvun loppuun mennessä Aktiebolag Sommaröarna oli myynyt Svinöstä ja Moisöstä noin 120 huvilapalstaa. Ab Sommaröarna markkinoi Suvisaaristoa helsinkiläisille 1911 muun muassa korostamalla "maaseutumaista vapautta ja riippumattomuutta". Markkinoinnissa painotettiin niin ikään, että Suvisaaristosta ei kehitetä huvilakaupunkia. Tosin jonkilaisen "elävämmän keskuksen" tarve tuotiin esiin etenkin niitä ajatellen, jotka toisinaan kaipaavat sosiaalista elämänmenoa. Liikenne Helsinkiin tapahtui pääosin vesiteitse. Ab Sommaröarnalla oli yksi höyrylaiva; lisäksi oli kahden höyrylaivayhtiön tarjoama liikenne. Moisö oli yhdistetty Ramsöhön sillalla ja Bosundin yli oli rakennettu silta, joka yhdisti Ramsön Svinöhön.[7] Maantieyhteys eteläisen manner-Espoon kautta Helsinkiin oli varsin heikko ennen Jorvaksentien valmistumista 1938. "Elävämpää keskusta", jota kaavailtiin 1910-luvulla ei Suvisaaristoon saatu aikaiseksi.
Väestö
muokkaaVäkiluvun kehitys
muokkaaHuvilat
muokkaaHuvilat eli villat ovat osa Suvisaariston historiaa. Varhaisin varsinainen kesähuvila on Villa Tallholmen Tallholmin saarella, se rakennettiin 1860-luvulla.[9] Muita villoja ovat esimerkiksi Villa Stakeudd, Klampen ja Villa Bergvik.
Svinön Skatantien varrella on merkittävä huviloiden keskittymä, johon kuuluvat muun muassa rautatietarkastaja Alexander Feodoroffin rakennuttama pietarilaisempirevaikutteinen Villa Björkstrand (K. F. Andersson, 1915), terijokelaiseen tyyliin rakennettu Villa Bromsnäs (1912) sekä erittäin jyrkkäkattoinen ja korkea Villa Olgino (1921), jonka nimi tulee huvilan rakennuttaneen kauppaneuvos Hardénin puolisolta Olgalta. Skatan kärjessä sijaitsee norjalaistyylinen huvila Sjötorp, jonka Norjan konsuli Robert Pehrson rakennutti 1910-luvulla.[10]
Saarilla joihin ei ole tieyhteyttä, on useita historiallisia huviloita, kuten Villa Munkholmen Munkholmarnan saarella Moisöfjärdenin merialueella ja Villa Zilliacus Pienellä Lehtisaarella. Träskkoplanilla on arkkitehti Valter Jungin itselleen suunnittelema kulttuurihistoriallisesti arvokas huvila.[11]
Elinkeinot
muokkaa
Suvisaariston elinkeinot ovat olleet perinteiset saaristoaskareet, kalastus, metsästys, pienimuotoinen maanviljely, ja saarilla toimi monta hyvämaineista puunveistäjää, kivityöstäjää ja timpuria. Stor-Svinön isäntä 1880-luvulla oli myös jaalakippari. Aikaisemmin tiloilla oli luotsausvelvollisuus tarpeen tullen, ja asukkaita velvoitettiin myös ylläpitämään muutamia reimareita ja väylämerkkejä. 1950-luvulla Suvisaaristossa oli kuusi veneveistämöä, joissa kolmessa rakennettiin veneitä, ja kaikissa huollettiin veneitä ja moottoreita. Silloin oli vielä sillattomissa saarissa kuusi perhettä pääelinkeinonaan kalastus ja siltojen ulottuvissa kolme, joille kaikille venehuolto oli tärkeä.
Viimeinen ammattikalastaja vetäytyi eläkkeelle 1980-luvulla, mutta veneveistämöjä on edelleen kaksi toiminnassa, toinen niistä alueen syntyperäisen asukkaan hallussa. Yhden veneveistämön rakennuksessa toimi 1950-luvulta 1970-luvulle muovitehdas. Moisön viimeistä hevosta, Frelinde, saatettiin tuonpuoleisille laitumille 1952, ja lehmät, Utta ja Popsi, saivat vielä 5-10 vuotta armonaikaa. 1960-luvulle asti toimi Lill-Svinön rakennuksissa vuokraviljelijä, jolla oli muutama lehmä. Muutamalla timpurilla oli oma hevonen auttamassa kuljetuksissa. Muutamana kesänä Svinössä pidettiin lampaita osakastoiminnan muodossa, ja Moisössä toimi kanala 1970-luvun loppuun saakka. Kauppoja oli enimmillään kolme ja postikonttorikin tuli 1970-luvulla, mutta se toimi vain muutaman vuoden.
Väestö, rakennuskanta ja infrastruktuuri
muokkaaYmpärivuotista asutusta oli 1950-luvulla viitisenkymmentä taloutta ja väestö oli kahta lukuun ottamatta ruotsinkielistä. Vuoden 2018 lopussa Suvisaariston asukasluku oli 640, joista ruotsinkielisiä 218 (34 %).[12] Alue oli 1970-luvulta 1990-luvulle saakka kaavoituksen keskeneräisyyden vuoksi rakennuskiellossa, eikä sitä myöhemminkään ole rakennettu kovin tiheästi. 1800-luvulla rakennettuja taloja on enää harvoja, muun muassa Pentalan kalastajatilan ranta-aitta, Munkholmenin huvila ja Moisön navetta. 1990-luvulla tonttihinnat kipusivat korkeahkoiksi, ja uudisrakennukset ovat tasokkaita. Pääsaarilla kesäasutusta on enää nimeksi, mutta ulkosaarilla mökkejä on vielä joitakin. Vuonna 2008 enää yksi perhe asui ympäri vuoden saaressa, johon ei ole tieyhteyttä.
Saaria
muokkaa
Saaret joihin tieyhteys
muokkaa- Bergö
- Furuholm
- Moisö
- Ramsö
- Skataholmen
- Svartholmen
- Svinö
Muut saaret
muokkaaLisäksi Suvisaaristoon kuuluu nelisenkymmentä saarta ilman siltayhteyttä, suurin niistä Pentala. Muita ovat esimerkiksi Alskär, Kopplorna, Lehtisaaret, Stora Bodö ja Kytön linnoitussaaret. Pääsaarten lounaispuolella sijaitsee Aisarn-saariryhmä, jonka saaret ovat Storaisarn, Lillaisarn ja Torraisarn. Suvisaariston eteläisin saari on avomeren äärellä sijaitseva lintuluoto Stenskär.
Suvisaariston merialueella on niin ikään kaksi Träskholm-nimistä saarta, joista eteläisempi tunnetaan myös nimellä Herrön Träskholm. Pohjoisempi tunnetaan ainoastaan nimellä Träskholm. Suvisaariston pääsaarten itäpuolisia saaria ovat Träskholmin ohella muun muassa Kutukari, Lilla Hallonkobben ja Stora Hallonkobben.
Luonnonsuojelualueet
muokkaaSuvisaaristossa on useita luonnonsuojelualueita, kuten Bergö–Ramsön metsäalue, Bullen, Getholm, Metarklippan, Ramsösundin maaduntalahtikorpi ja Vargen. Pentalan saaresta suuri osa on suojeltua.[13]
Lähteet
muokkaa- Härö, Erkki: Espoon rakennuskulttuuri ja kulttuurimaisemat : Byggnadskulturen och kulturlandskapet i Esbo. (Toinen, tarkistettu painos) Helsinki: Espoon kaupunginmuseo/Esbo stadsmuseum, 1991. ISBN 951-857-182-1
- ↑ Espoon viralliset kaupunginosat (PDF) 12.12.2012. Espoon Kaupunki. Arkistoitu 28.7.2014. Viitattu 23.10.2014.
- ↑ Espoon kaupunginosien pinta-alat hri.fi. 24.10.2014. HRI. Viitattu 24.10.2014.
- ↑ Espoon väestö osa-alueittain 31.12.2023 (PDF) (Sivu 3) Espoon Kaupunki. Viitattu 1.10.2024.
- ↑ Uudenmaan liitto (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Koistinen, Ulla: Suvisaariston nimistö Espoon kaupunki. 2007. Viitattu 1.10.2024.
- ↑ a b Kytöstä muodostetaan uusi tila - Toimitusmiesten mielestä Edelmannit omistajia, Espoon kaupunki eri mieltä[vanhentunut linkki] – Maanmittauslaitos tiedottaa
- ↑ a b Härö, s. 185
- ↑ Espoon väestö iän mukaan 31.12.2023 Helsingin seudun avoimet tilastotietokannat. Viitattu 3.10.2024.
- ↑ Härö, s. 179
- ↑ Härö, s. 196–197
- ↑ Härö, s. 191
- ↑ Helsingin seudun aluesarjat (Tilasto: Espoon väestö äidinkielen mukaan 1.1.) aluesarjat.fi. Arkistoitu 21.4.2020. Viitattu 15.5.2012.
- ↑ Espoon arvokkaat luontokohteet 2012 : Getholmin luonnonsuojelualue, s. 29 Espoon arvokkaat luontokohteet 2012 : Espoon ympäristölautakunnan julkaisusarja 2/2013. Espoon ympäristölautakunta. Viitattu 28.3.2019.
Aiheesta muualla
muokkaa- Uudenmaan liiton uutinen Suvisaaristo on Vuoden uusmaalainen kylä 2007 (Arkistoitu – Internet Archive)
- Laivayhtiö Sommaröarnas Trafik Ab (Pörssitiedon esitys)
- O. T. Mäkikossa : Siltojen ja suven saarilta, Helsingin Sanomat, 14.11.1937, nro 308, s. 33, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot