Suomen presidentinvaali 1950

Suomen presidentinvaalin 1950 voitti tasavallan presidenttinä toiminut kokoomuspuolueen J. K. Paasikivi, joka valittiin toiselle kaudelle. Paasikiven uudelleenvalintaa tukivat kokoomus, RKP, edistyspuolue sekä SDP, joka tosin ei asettanut häntä viralliseksi ehdokkaakseen. Maalaisliiton ehdokkaana oli eduskunnan puhemies Urho Kekkonen ja SKDL:n ehdokkaana entinen pääministeri Mauno Pekkala.

Suomen presidentinvaali 1950

15.–16. tammikuuta 1950 (valitsijamiesten vaalit) 15. helmikuuta 1950 (presidentinvaali)

Ehdokas Juho Kusti Paasikivi Mauno Pekkala Puolue Kokoomuspuolue SKDL Valitsijamiesäänet 171 67

Presidentti ennen vaaleja Juho Kusti Paasikivi Kokoomuspuolue Uusi presidentti Juho Kusti Paasikivi Kokoomuspuolue

Valitsijamiesten vaalit käytiin 15.–16. tammikuuta ja presidentti valittiin 15. helmikuuta. Edelliset normaalissa järjestyksessä pidetyt presidentinvaalit olivat olleet vuonna 1937. SKDL:n äänekästä kampanjaa Paasikiveä vastaan tuki aivan valitsijamiesvaalien alla myös Neuvostoliiton lehdistö, mutta Paasikivi valittiin silti uudelleen.

Tausta ja ehdokasasettelu

Paasikivi oli vuonna 1946 valittu poikkeusjärjestelyllä presidentiksi C. G. E. Mannerheimin presidenttikauden jäljellä olevaksi ajaksi eli vuoteen 1950 saakka. Kokoomuksen keskusliiton vuosikokous antoi huhtikuussa 1949 yksimielisen tukensa Paasikiven uudelleenvalinnalle. Myös RKP:n toukokuun 1949 puoluekokous kannatti sitä, samoin sosiaalidemokraattien lehdet. Paasikivi itse empi pitkään ehdolle asettumista, mutta antoi lopulta suostumuksensa. Ratkaisevaa lienee ollut, että entinen presidentti K. J. Ståhlberg kehotti häntä pyrkimään toiselle kaudelle.

Syksyllä 1949 kaavailtiin, että presidentinvaalit jätettäisiin kokonaan pitämättä ja sen sijaan Paasikiven toimikautta jatkettaisiin poikkeuslailla, mahdollisesti kahdella vuodella, mihin hän oli itsekin halukas. Hanketta ajoivat etenkin SDP ja kokoomus, ja myös RKP tuki sitä. Oppositiossa ollut Maalaisliitto halusi kytkeä asian uuden hallituksen muodostamiseen, mutta puolueen eduskuntaryhmä antoi lopulta hankkeelle tukensa. Poikkeuslain säätämiseen olisi kuitenkin tarvittu eduskunnassa viiden kuudesosan määräenemmistö, joten SKDL pystyi 38 kansanedustajallaan estämään sen yksinäänkin, ja näin ollen laki haudattiin SKDL:n ilmoitettua 11. lokakuuta kielteisen kantansa. Paasikivelle lähettämässään kirjeessä Ståhlberg tuomitsi koko hankkeen jyrkin sanoin: ”Jos Suomen kansa ei jaksa eikä viitsi kerran kuudessa vuodessa valita itselleen valtionpäämiestä, ei se toden totta ansaitse itsenäistä kansanvaltaista valtiota.”

Maalaisliitossa oli alkuaan kannatusta sekä Paasikiven tukemiselle että oman ehdokkaan asettamiselle. Urho Kekkosen ehdokkuuden puolesta työskenteli puolueen sisällä ryhmä, johon kuuluivat muun muassa järjestösihteeri Arvo Korsimo ja tohtori Kustaa Vilkuna. Maalaisliiton oikeistosiipi vastusti Kekkosta, mutta sillä ei ollut tarjolla omaa vaihtoehtoista ehdokasta. Puoluevaltuuskunta teki alustavan päätöksen Kekkosen ehdokkuudesta 20. syyskuuta, mutta se päätettiin julkistaa vasta myöhemmin. Tieto vuoti jo lokakuun alussa lehdistölle. Vielä tämän jälkeen Maalaisliiton eduskuntaryhmä oli valmis hylkäämään oman ehdokkaan ja kannattamaan Paasikiven kauden jatkamista poikkeuslailla, mutta kun poikkeuslaki ei toteutunut, palattiin Kekkosen ehdokkuuteen.

SDP:n puoluetoimikunta päätti 18. lokakuuta ja puolueneuvosto vahvisti 4. marraskuuta, että puolue menisi vaaleihin ilman presidenttiehdokasta. Käytännössä SDP tuki Paasikiven valintaa, mutta ei halunnut virallisesti asettaa kokoomuslaista presidenttiä ehdokkaakseen. Oman ehdokkaan asettaminen taas ei tullut kysymykseen, koska Paasikivi saattaisi silloin kieltäytyä kokonaan ehdokkuudesta, sillä hän halusi varmistua jo etukäteen, että häntä kannattaisi melko selkeä enemmistö. SDP:n luontevimmat vaihtoehdot omaksi ehdokkaaksi olivat myös ongelmallisia: puolueen entinen johtohahmo Väinö Tanner oli sotasyyllisyystuomionsa vuoksi ulkopoliittisesti sopimaton, kun taas pääministeri K.-A. Fagerholmilla ei ollut puoluetta johtaneen asevelisiiven kannatusta, koska hän oli aiemmin kuulunut puolueen sisäiseen vasemmisto-oppositioon. Fagerholm oli myös luvannut Paasikivelle olla asettumatta ehdolle.

SKDL käynnisti kesällä 1949 Paasikiven vastaisen julkisen kampanjan, joka jatkui koko vaalitaistelun ajan. Erityisesti Paasikiveä arvosteltiin Risto Rytin ja muiden ”sotasyyllisten” armahtamisesta. Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) johdossa pohdittiin aluksi Hertta Kuusisen asettamista SKDL:n ehdokkaaksi, mutta ”takapajuisten joukkojen” pelättiin olevan haluttomia kannattamaan naista presidentiksi. SKP sai lopulta Neuvostoliitosta ohjeen tukea presidentiksi Mauno Pekkalaa, vaikka SKP:n johto piti häntä kelvottomana ja poliittisesti epäluotettavana. SKDL:n työvaliokunta hyväksyi Pekkalan ehdokkuuden 22. lokakuuta ja liittoneuvosto vahvisti sen 13. marraskuuta.

Edistyspuolue asettui kannattamaan Paasikiveä, vaikka myös oman ehdokkaan asettamista pohdittiin ja mahdollisina niminä mainittiin Ståhlberg tai Helsingin kaupunginjohtaja Eero Rydman. Ståhlberg kehotti puoluetta tukemaan Paasikiveä. Paasikiven kannattajiin liittyi myös äskettäin perustettu uusi pienpuolue Itsenäinen Keskiluokka, joka muodosti Uudenmaan läänin vaalipiirissä vaaliliiton edistyspuolueen kanssa. Oulun läänin vaalipiirissä edistyspuolueen vaaliliittoon yhtyi Pienviljelijäin puolue.

Vaalikampanjointi ja Neuvostoliiton kannanotot

1920- ja 1930-luvuilla pidetyissä presidentinvaaleissa oli ollut käytäntönä, että presidenttiehdokas ei itse avoimesti osallistunut vaalikamppailuun. Arvo Korsimo kuitenkin organisoi Kekkoselle Suomessa ennen näkemättömän amerikkalaistyylisen vaalikampanjan valtavine puhekiertueineen. Kampanja markkinoi kainostelematta Kekkosta tulevaisuuden miehenä ja Paasikiven työn jatkajana, mikä ärsytti ja suorastaan raivostutti Kekkosen vastustajia. Muun muassa kokoomuksen lehti Uusi Suomi kirjoitti marraskuussa 1949: ”Ei sitä tosin ole laissa kielletty, mutta ei lakeihin ole sisällytetty kaikkea muutakaan, minkä katsotaan kuuluvan ainakin näillä leveys- ja pituusasteilla hyviin tapoihin.”

Kekkosen kampanja oli suunnattu pikemminkin Fagerholmin johtamaa sosiaalidemokraattista vähemmistöhallitusta ja sen sisäpolitiikkaa kuin Paasikiveä vastaan. Paasikiveä arvosteltiin lähinnä korkeasta iästä ja siitä, että hän oli syrjäyttänyt Maalaisliiton hallituksesta vuonna 1948. Vastaavasti SDP kampanjoi enemmän Kekkosta ja Pekkalaa vastaan kuin Paasikiven puolesta. SKDL:n kampanja sitä vastoin hyökkäsi hyvinkin räikeästi Paasikiveä vastaan ja parjasi häntä ”taantumuksellisena”. Etenkin SKP:n päätavoitteena oli estää Paasikiven uudelleenvalinta. Koska Pekkalalla ei ollut mitään todellisia mahdollisuuksia, ainoa toivo oli, että SKDL:n valitsijamiehet pystyisivät auttamaan Kekkosen presidentiksi. SKDL:n kenttäväki ei pitänyt ajatuksena kenenkään porvarillisen ehdokkaan tukemisesta, joten Kekkosesta vakuuteltiin tulevan vain ”siirtymäkauden” presidentti.

Vuoden 1949 lopulla Neuvostoliitto alkoi painostaa Fagerholmin hallitusta jäädyttämällä maiden väliset kauppaneuvottelut useiksi kuukausiksi. Vuoden viimeisenä päivänä Neuvostoliiton apulaisulkoministeri Andrei Gromyko jätti Suomen Moskovan-lähettiläälle Cay Sundströmille nootin, jossa väitettiin Suomen piilottelevan yli kolmeasataa sinne paennutta Neuvostoliiton kansalaista, pääosin virolaisia, inkeriläisiä ja itäkarjalaisia. Nimeltä mainittiin 56 ”vaarallista sotarikollista”, jotka tulisi viipymättä luovuttaa, mutta pääosa nimetyistä oli todellisuudessa joko poistunut Suomesta tai jo luovutettu Neuvostoliittoon. Tammikuussa 1950 Neuvostoliiton lehdistö alkoi parjata myös Paasikiveä nimeltä mainiten. Pravdassa selostettiin 9. tammikuuta SKP:n lehden Työkansan Sanomien neljä päivää aiemmin julkaisemaa Hertta Kuusisen kirjoitusta Paasikiven taantumuksellisuudesta. Neuvostoliiton kirjailijaliiton lehti Literaturnaja gazeta puolestaan väitti Paasikiven suuntautuvan Nato-maihin. Paasikiven, Fagerholmin ja Tannerin julistettiin pyrkivän demokratian tuhoamiseen, fasismin elvyttämiseen ja taisteluun Neuvostoliittoa vastaan ”angloamerikkalaisten sodanlietsojien” tuella.

Valitsijamiesvaalit pidettiin 16.–17. tammikuuta. Äänestysprosentti oli 63,8 eli siihenastisten presidentinvaalien korkein. Vuoden 1948 eduskuntavaaleihin verrattuna hyvän vaalituloksen saivat Paasikiveä avoimesti tukeneet kokoomus, RKP ja edistyspuolue sekä häntä vastaan kampanjoinut SKDL, kun taas SDP ja Maalaisliitto menestyivät heikommin. SDP:n huono tulos johtui luultavimmin oman ehdokkaan puuttumisesta, ja Maalaisliiton kannattajista osan on arveltu vastustaneen Kekkosen ehdokkuutta. SDP:n puoluetoimikunta ilmoitti 24. tammikuutta suosittelevansa puolueen valitsijamiehille Paasikiven äänestämistä lopullisessa vaalissa.

Tulokset

Valitsijamiesten vaalit

Äänestysaktiivisuus oli 63,8 prosenttia, 6 prosenttiyksikköä enemmän kuin edellisissä valitsijamiesten vaaleissa 1937.

Vaaliliitto	Puolue	Valitsija- miehet	Äänet
			Lukumäärä	Osuus
J. K. Paasikiven kannattajat	A+B+C+D+E+F	107	585 063	37,10 %
	A Kansallinen Kokoomuspuolue	68	360 789	22,88 %
	B Ruotsalainen kansanpuolue	23	137 209	8,70 %
	C Kansallinen Edistyspuolue	14	75 115	4,76 %
	D Itsenäinen Keskiluokka	1	9 152	0,58 %
	E Ruotsalainen vapaamielinen puolue	1	2 109	0,13 %
	F Pienviljelijäin puolue		689	0,04 %
Suomen Sosialidemokraattinen Puolue		64	343 828	21,80 %
Mauno Pekkalan kannattajat	Suomen Kansan Demokraattinen Liitto	67	338 035	21,43 %
Urho Kekkosen kannattajat	Maalaisliitto	62	309 060	19,60 %
Muut		--	1 057	0,07 %
Yhteensä		300	1 577 043	100 %
Lähde: Suomen virallinen tilasto

Valitsijamiehistä naisia oli 35.

Luettelo valitsijamiehistä

Pääartikkeli: Luettelo Suomen vuoden 1950 presidentinvaalin valitsijamiehistä

Valitsijamiesten suorittama vaali

Ehdokas	Puolue	Äänet
J. K. Paasikivi	Kokoomuspuolue, RKP, Edistyspuolue, IK, FP ja PP	171
Mauno Pekkala	SKDL	67
Urho Kekkonen	Maalaisliitto	62
Lähde: Tasavallan presidentin kanslia

Vaalitoimitus

Valitsijamiehet kokoontuivat 15. helmikuuta 1950 Eduskuntatalossa. Puheenjohtajana toimi pääministeri Fagerholm ja sihteerinä eduskunnan sihteeri E. H. I. Tammio. Kun SDP:n valitsijamiesryhmä päätti noudattaa puoluetoimikunnan suositusta, ratkesi vaali jo ensimmäisellä kierroksella. Paasikivi sai häntä avoimesti tukeneilta puolueilta ja sosiaalidemokraateilta 171 ääntä. Pekkala sai omien valitsijamiestensä 67 ja Kekkonen omiensa 62 ääntä.

Historioitsija Jukka Tarkan mukaan presidentinvaalin tulos oli kolmella tavalla merkittävä: suomalaiset eivät taipuneet Moskovan painostuksen edessä, Paasikivi jatkoi presidenttinä ja Kekkoselle vaali oli kenraaliharjoitus tosikoitosta eli seuraavaa presidentinvaalia varten.