Sotilasliitokoneet

Liitokone on ilmaa raskaampi henkilöiden tai rahdin kuljetukseen suunniteltu moottoriton ilma-alus, joka hinataan ilmaan moottorilentokoneella. Liitokone vapautetaan hinauksesta ennalta valitun laskeutumispaikan lähellä, minne liitokoneen ohjaaja pyrkii laskeutumaan hallitusti. Purjekoneesta poiketen liitokone ei hyödynnä nousevia lämpimiä ilmavirtauksia eli termiikkejä, rinnetuulia tai aaltovirtauksia.

USAAF:n Waco CG-4A

Eri maiden armeijat ovat käyttäneet liitokoneita joukkojen ja raskaan kaluston kuljettamiseen taistelualueelle, pääasiassa toisessa maailmansodassa. Näitä moottorittomia lentokoneita hinattiin sotilaskuljetuskoneilla esim. Junkers Ju 52, Douglas DC-3 tai suurilla pommikoneilla kuten Short Stirling sekä Heinkel He 111.

Operaatioissa moottorikoneen hinaama liitokone vapautettiin hinauksesta lähellä kohdetta ja sen lentäjän piti laskeutua sopivaksi katsomaansa avoimeen paikkaan maastossa mahdollisimman turvallisesti. Aina tämä ei onnistunut varsinkin vihollisen tulittaessa.

Liitokone oli valmistettu tavallisista ja edullisista materiaaleista, kuten puusta. Operaation jälkeen ehjäksi jääneet tai korjauskelpoiset liitokoneet pyrittiin kunnostamaan uusia operaatioita varten.

Liitokoneilla operoivia joukkoja kutsuttiin maahanlaskujoukoiksi, Ne pyrittiin tuomaan yhtenäisenä taisteluosastona lähelle kohdetta kun taas laskuvarjojoukot lentokoneesta hypätessään hajaantuivat suuremmalle alueelle ja toisinaan eksyivät toisistaan. Liitokone oli myös äänetön ja vaikea tunnistaa. Raskaampaa kalustoa varten kehitettiin suurempia liitokoneita, jolla voitiin siirtää panssarintorjunta-aseita, ilmatorjuntatykkejä, ajoneuvoja ja jopa kevyita tankkeja.

Korean sodassa helikopterit olivat suurelta osin korvanneet liitokoneet. Helikoptereiden etuna on, että ne eivät tarvineet lentokenttää noustessaan ja pystyvät maahanlaskun jälkeen huoltamaan maahanlaskujoukkoja taistelualueella. Tutkien kehittyessä korkealla lentävät hinaus- ja liitokoneet havaittiin helposti toisin kuin matalalla lentävät helikopterit.

Kehitys

Nykyaikaisten moottorittomien liito- ja purjekoneiden kehitystä vauhditti ensimmäisen maailmansodan jälkeinen Versaillesin sopimus, jossa Saksan lentokonevalmistuksen rajoitukset eivät koskeneet liitokoneita. Tämän vuoksi saksalaiset lentokonesuunnittelijat alkoivat kehittää moottorittomia lentokoneita.

Purjelentokoneita hyödynnettiin Neuvostoliitossa ja Saksassa sotilasilmailussa esimerkiksi lentäjien koulutuksessa. Vuoteen 1934 mennessä Neuvostoliitossa oli kymmenen purjelentokoulutuskeskusta ja 57 000 purjelentokoneen lupakirjaa.

Vuonna 1932 Neuvostoliitossa kehitettiin G. F. Groševin suunnittelema nelipaikkainen TsK Komsula -liitokone, jota voitiin käyttää myös rahdin kuljettamiseen. Siitä kehitettiin suurempia liitokoneita kuten Leningradin sotilasinstituutin kehittämä 18-paikkainen liitokone 1935. Luftwaffen eversti Kurt Student vieraili Moskovassa osana sotilaallista yhteistyöohjelmaa Neuvostoliiton kanssa. Hän raportoi esimiehilleen Berliiniin yksityiskohtaisesti 1 500 laskuvarjosotilaan taisteluhypyistä ja osastoa tukeneista suurista rahdin kuljetukseen käytetyistä liitokoneista. Tämän seurauksena Luftwaffe avasi laskuvarjokoulun vuonna 1937. Suoritetut kenttätestit saivat Studentin vakuuttuneeksi siitä, että kevyesti aseistettujen laskuvarjojoukkojen raskaiden aseiden kuljettamiseen tarvittiin liitokone. Tätä lähdettiin toteuttamaan kun Student nimitettiin kenraalimajuriksi ja ilmavoimien tarkastajaksi 1938. Saksan purjelentokoneiden tutkimuslaitos Deutsche Forschungsanstalt für Segelflug DFS kehitti DFS 230 -liitokoneen, joka kuljetti 10 sotilasta varusteineen tai 1 200 kg rahtia.

Saksan armeijan liitokoneet

Saksalainen DFS 230 Operaatio Tammen aikana 12. syyskuuta 1943

Saksalaiset käyttivät ensimmäisinä liitokoneita sotilasoperaatiossa. Tämä hyökkäys kohdistui Eben Emaelin linnoitukseen ja Albertin kanavan siltojen valloittamisen Belgiassa 10. toukokuuta 1940. Saksalaiset maahanlaskujoukoilla oli käytössä 41 kpl DFS 230 liitokonetta, joissa oli kymmenen sotilasta kussakin. Näitä hinasi Junkers Ju 52 -kuljetuskoneet. Kymmenen purjelentokonetta laskeutui linnoituksen nurmikolle. Vain 20 minuuttia laskeutumisen jälkeen saksalaiset maahanlaskujoukot olivat saaneet linnoituksen haltuunsa. Hitler halusi saada mahdollisimman paljon julkisuutta hyökkäykselle ja useille ulkomaisille järjestettiin opastettuja kierroksia linnoituksessa. Tämän vuoksi britit, amerikkalaiset ja japanilaiset tiedostivat nopeasti uuden aselajin mahdollisuudet. Vuoden 1940 puoliväliin mennessä sekä Japanissa että Britanniassa oli jo muodostettu liitokoneita käyttäviä maahanlaskujoukkoja.

Menestyksen myötä saksalaiset suunnittelivat suuremmat liitokoneet Gotha Go 242 (23 sotilasta) ja Messerschmitt Me 321 (130 sotilasta), joita oli tarkoitus käyttää hyökkäyksessa Englantiin. Näitä liitokoneita varustettiin myös omilla moottoreilla. Moottoroitua Messerschmitt Me 323 -kuljetuskonetta valmistettiin 198 kappaletta.

Saksa käytti liitokoneita hyökkäyksessä Kreikkaan vuonna 1941. Huhtikuun 26. päivänä 1941 kuuden DFS 230 -liitokoneen kuljettamat joukot valloittivat Korintin kanavan ylittävän sillan saksalaisten laskuvarjojoukkojen kanssa.

Menestyksen myötä kenraali Student vakuutti Hitlerille, että Kreeta voidaan valloittaa käyttämällä vain maahanlasku- sekä laskuvarjojoukkoja ja ilmavoimia. Tämän seurauksena 20. toukokuuta 1941 500 saksalaista kuljetuslentokonetta, joissa oli laskuvarjojoukkoja ja 74 DFS 230 liitokonetta, nousi lentoon Kreikan mantereelta. Saaren valloittamisen aikana 13 000:sta saksalaissotilaasta kuoli tai haavoittui 5 140. Operaatiossa tuhoutuneista 350 saksalaisesta koneesta puolet oli Ju 52 -kuljetuskoneita, mikä heikensi vakavasti ilmakuljetuskykyä Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon 22. keskuuta 1941. Tämän seurauksena Hitler ilmoitti, ettei hän enää koskaan käytä ilmavoimiaan niin suuria määriä hyökkäyksessä.

Saksalaiset liitokoneoperaatiot jatkuivat myöhemmin sodan aikana, joista esimerkkinä olivat Benito Mussolinin pelastusoperaatio Tammi Gran Sassossa ja useat improvisoidut huoltokuljetuset Neuvostoliitossa, Pohjois-Afrikassa ja Itä-Euroopassa. Saksalainen Junkers Ju 322 Mammut oli suurin koskaan rakennettu liitokone, mutta sitä ei käytetty operatiivisesti. Saksa suunnitteli myös yhden hengen Blohm & Voss BV 40 liitokoneen, joka oli suunniteltu hyökkäämään pommikoneita vastaan kuten hävittäjät. Sitä ei kuitenkaan koskaan käytetty operatiivisesti.

Brittiläiset liitokoneet sotilaskäytössä

Airspeed Horsa -liitokoneen hinausköyttä kiinnitetään Handley Page Halifax -pommikoneen hinauskoukkuun valmistautuessaan operaatio Fustianin,Tunisiassa heinäkuussa 1943

Brittiläisten liitokoneiden kehitys alkoi vuoden 1940 puolivälissä Saksan Eben Emaeliin onnistuneet hyökkäyksen johdosta. Kehitettyjen tyyppien joukossa olivat 28 sotilaalle suunniteltu Airspeed Horsa ja General Aircraft Hamilcar -rahtiliitokone. Hamilcar pystyi kuljettamaan seitsemän tonnia ajoneuvoja, panssarintorjuntatykkejä ja kevyitä panssareita. General Aircraft Hotspuria, joka alun perin suunniteltiin kahdeksan sotilaan ja heidän varusteiden kuljettamiseen, käytettiin lentäjien koulutukseen.

Tunnetuimpia brittiläisiä operaatioita ovat epäonnistunut operaatio Freshman saksalaista raskasvesilaitosta vastaan Norjassa vuonna 1942 sekä Caen-kanavan ja Orne-joen siltojen valloitus Normandian mainnousun yhteydessa. Muita liitokoneoperaatioita olivat Etelä-Ranskaan kohdistunut Operaatio Dragoon, Operaatio Market Garden (lasku Arnheimiin Hollannissa) ja Rein -joen ylittäntyt Operaatio Varsity.

Yhdysvaltojen liitokoneet

Yhdysvaltojen armeija

Yhdysvaltojen ilmavoimien apulasiesikuntapäällikkö kenraalimajuri Henry "Hap" Arnold alotti tutkia liitokoneita sotilaskäytössä. Tutkimuksen pohjalta kehitettiin ja lopulta valtuutettiin 2-, 8- ja 15-paikkaisten liitokoneiden ja varusteiden hankinta. Neuvottelut aloitettiin yhdentoista yritysten kanssa, mutta vain neljä Frankfort Sailplane Company (XCG-1, XCG-2), Waco Aircraft Company (XCG-3, XCG-4), St. Louis Aircraft Corp. (XCG-5, XCG-6) ja Bowlus Sailplanes (XCG-7, XCG-8) antoivat tarjouksen. Näistä vain Waco Aircraft Company pystyi toimittamaan liitokoneen prototyypit, jotka täyttivät tekniset vaatimukset. Nämä olivat kahdeksanpaikkainen Waco CG-3 ja 15-paikkaisen Waco CG-4. Lokakuussa 1941 Lewin B. Barringer asetettiin liitokoneohjelman johtajaksi.

Japanin Pearl Harboriin 7. joulukuuta 1941 tehdyn hyökkäyksen järkytys sai Yhdysvallat hankkimaan 1 000 kpl kahdeksanpaikkaista, 500 kpl viisitoistapaikkaista liitokonetta ja kouluttamaan niille 6 000 lentäjää kesäkuuhun 1942 mennessä. Kun Barringeria kuljettanut lentokone katosi merellä lennollaan Afrikkaan tammikuussa 1943, liitokoneohjelmaa jatkoi Richard C. du Pont.

1943 otettiin käyttöön 30 sotilaalle tarkoitettu Waco CG-13A ja 42 sotilaalle tarkoitettu Laister-Kauffman CG-10 liitokoneet. Yleisimmin käytetty tyyppi oli Waco CG-4A, jota käytettiin ensimmäisen kerran Operaatio Huskyssä Sisiliaan 9.–10. heinäkuuta 1943 ja joka osallistui Operaatio Neptunukseen Normandiassa 6. kesäkuuta 1944 sekä muihin tärkeisiin maahanlaskuoperaatioihin Euroopassa kuten Market Garden syyskuussa 1944 ja Reinin ylitys maaliskuussa 1945 sekä Kauko-Idässä. CG-4A:ssa oli kahden hengen miehistö ja kankaalla päällystetty metalli- ja puurunko. Sen maksimikuorma oli 1 900 kg ja rahtitilaan mahtui 13 sotilasta varusteineen, jeeppi tai kevyt tykki. Suurempaan CG-10 liitokoneesssa voitiin kuljettaa 5 tonnin kuorma kuten kuten kaksi tykkiä kerrallaan.

Sodan viimeinen liitokoneilla suoritettu maahanlaskupoeraatio suoritettiin Luzonissa 23. kesäkuuta 1945. Sodan loppuun mennessä Yhdysvallat oli rakentanut yhteensä 14 612 liitokonetta ja kouluttanut niille yli 6 000 lentäjää. Waco Aircraft Companyn suunnitelmia liitokoneita valmistivat myös monet muut yritykset kuten Ford Motor Company, Cessna Aircraft Company sekä lukuisat pienemmät valmistajat.

Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloissa oli vain yksi liitokonein varustettu maahanlaskuyksikkö. Liitokoneita käytettiin vielä sotaharjoituksissa vuonna 1949, mutta niiden käyttö lopetettiin virallisesti Yhdysvaltain armeijassa 1. tammikuuta 1953.

Yhdysvaltain laivasto ja merijalkaväki

Huhtikuussa 1941 Yhdysvaltain laivaston kapteeni Marc Mitscher ehdotti, että laivasto kehittäisi veteen laskeutuvia amfibioliitokoneita, joissa on lentoveneen runko. Ehdotuksen tavoitteena oli kuljettaa nopeasti amfibioliitokoneilla Yhdysvaltain merijalkaväen 715 miehisen prikaatin maihinnousukohteeseen. Hinaamiseen käytettäisiin Consolidated PBY-5A Catalina lentoveneitä. Merivoimat määritti teknisen suorituskyvyn kahdelle amfibioliitokonetyypille; yksirunkoiselle, joka voisi kuljettaa 12 matkustajaa, ja 24 matkustajan liitokoneelle kaksoisrungolla. Kaksi yritystä, Allied Aviation Corporation ja Bristol Aeronautical Corporation, saivat sopimukset 100 amfibioliitokoneen valmistamisesta. Lisäksi edellytettiin 12 000 amfibioliitokoneen valmistusta, jos konsepti osoittautuu onnistuneeksi.

Kaksirunkoista amfibioliitokonetta ei rakennettu, mutta kumpikin valmistaja rakensi prototyypin yksirunkoisesta amfibioliitokoneesta, Nämä prototyypit olivat Allied Aviationin XLRA -1 ja Bristol Aeronauticalin XLRQ-1, jotka tekivät ensimmäiset lentonsa vuoden 1943 alussa. Kuitenkin laivasto ja merijalkaväki olivat jo päätyneet siihen, että liitokoneiden käyttö merijalkaväen maihinnousuissa oli epäkäytännöllistä. Muita ambibioliitokoneita ei rakennettu ja laivasto lopetti virallisesti amfibioliitokoneohjelman 27. syyskuuta 1943. Molempien prototyyppien testaus kuitenkin jatkui joulukuuhun 1943 liitopommin kehittämisen yhteydessä.

Merijalkaväki perusti liitokoneiden koulutusyksikön vuoden 1942 alussa Etelä-Carolinaan, jossa käytettiin Pratt-Read LNE-1- ja Schweizer LNS-1 -liitokoneita. Lisäksi laivasto testasi Waco CG-4A liitokoneiden käyttöä. Kumpikaan näistä kokeiluista ei johtanut siihen, että Yhdysvaltain laivasto tai merijalkaväki olisivat käyttäneet liitokoneita operaatioissaan.

Neuvostoliiton armeijan liitokoneita

Neuvostoliitto rakensi maailman ensimmäisiä sotilaskäyttöön tarkoitettuja liitokoneita pieniä määriä vuodesta 1932 alkaen kuten 16-paikkaista Grohovski G63a. Sodan aikana rakennettiin noin tuhat kevyttä Antonov A-7 ja Gribovski G-11 -liitokonetta. Keskiraskasta KTs-20 -liitokonetta rakennettiin pieniä määriä ja sitä käytettiin enimmäkseen Valko-Venäjän partisaanien varustetoimituksiin vuosina 1942–1943. Syyskuun 21. päivänä 1943 Dneprin ylityksessä käytettiin 35 liitokonetta. Myöhemmin rakennettiin suurempia liitokoneita: Tsybin Ts-25 (25 sotilasta) vuonna 1944, Jakovlev Jak-14 (35 sotilasta) vuonna 1948 ja Iljušin Il-32 (60 sotilasta) myös vuonna 1948. Vuonna 1950 Jak-14 oli ensimmäinen liitokone, joka lensi pohjoisnavan yli.

Neuvostoliiton armeija ylläpiti kolmea liitokoneilla varustettuja maahanlaskurykmenttiä vuoteen 1965 asti. Neuvostoliiton ilmavoimien kuljetuksiin tarkoitetut liitokoneet poistettiin käytöstä 1950-luvun lopulla, kun ne korvattiin Antonov An-12 ja Antonov An-24 -potkuriturbiinikoneilla.