Sivu-uoma

pääuomaan tai toiseen sivu-uomaan yhtyvä virtaveden haara
(Ohjattu sivulta Sivujoki)
Norjassa sijaitsevaan Glommaan yhtyy oikealta sivujoki Vorma.

Sivu-uoma on hydrologiassa nimitys valuma-alueen uomaverkostossa sijaitsevasta virtaveden uomasta, joka yhtyy toiseen virtaveden uomaan. Sivu-uoma voi yhtyä pääuomaan tai toiseen sivu-uomaan. Sivu-uoma ei koskaan laske järveen tai mereen niin kuin pääuomat tekevät. Joen tapauksessa uomaa kutsutaan sivujoeksi, puron tapauksessa sivupuroksi ja ojana sitä kutsutaan sivuojaksi.[1][2][3][4]

Ei ole sivu-uomaMuokkaa

Vastakohta sivu-uomalle on uoman haaroittuminen kahdeksi tai useammaksi uomaksi [5], jota voi kutsua bifurkaatioksi [6]. Joen suistossa pääuoma voi haaroittua useammaksi suuhaaraksi, joista osa voi laskea järveen tai mereen. Sivuhaarasta ei ole silloinkaan kyse, kun uomasta irtoaa uoma, joka palaa pian takaisin lähtöuomaan (pudas). Virtavesi voi myös palmikoitua tasaisessa jokilaaksossa, kun sen virtaus pienenee ja sen kuljettamat sedimentit laskeuvat uoman pohjalle. Silloin laaksossa virtaa useita rinnakkaisia uomia, jotka yhtyvät välillä toisiinsa.[7]

UomaverkostoMuokkaa

Pääartikkeli: Uomaverkosto

Maahan satavasta vedestä osa valuu maanpintaa pitkin tai maaperän sisällä noroihin tai puroihin, jotka yhtyvät toisiinsa suuremmiksi puroiksi ja joiksi. Aluetta, johon kaikki sadevesi osuu ja jonka vedet päättyvät samaan vesistöön, kutsutaan valuma-alueeksi. Suurin osa valuma-alueelle sataneesta vedestä valuu ensin sivu-uomiin, jotka yhtyvät alempana toisiin uomiin. Uomien yhtymistä toisiinsa toistuu niin monta kertaa, että lopuksi uoma yhtyy järveen tai mereen laskevaan uomaan eli pääuomaan. Uomaverkoston kaikki uomat, lukuunottamatta pääuomaa, ovat periaatteessa sivu-uomia. Uomaverkoston rakenne ja muoto riippuu valuma-alueen topografiasta, kallioperästä ja maaperästä. Erityisesti virtaavan veden eroosiosta, joka on kuluttanut maaperää ja kallioperää tietyn ajan, riippuu monet uomaverkoston ominaisuuksista.[2][3][8][9]

Sivu-uomien identifiointi ja luokitteluMuokkaa

Vasen- ja oikea sivu-uomaMuokkaa

Kun seurataan uomaa, johon yhtyy sivu-uomia, erotellaan ne tulosuuntansa mukaan: oikea sivu-uoma ja vasen sivu-uoma. Kun tarkastellaan uomaa myötävirtaan eli katsotaan suuntaan, minne vesi laskee, yhtyy oikea sivu-uoma uoman oikealta puolelta ja vasen sivu-uoma vasemmalta puolelta.[10]

Sivu-uomien identifiointiMuokkaa

Uomien sivu-uomaluetteloissa on ollut käytössä tapa luetella ne joensuusta alkaen. Lisäksi voidaan myös ilmoittaa sivu-uoman yhtymäkohdan etäisyys uoman joensuusta. Etäisyys on silloin mitattu uoman pituutena, joka saadaan seuraamalla sen mutkia tarkasti. Kun sivu-uomilla on omat sivu-uomansa, voidaan nekin luetteloida uomasijaintinsa perusteella. Tällaista sivu-uomien luettelointia on käytetty esimerkiksi Neuvostoliitossa, jonka vesistörekisteri on Venäjällä edelleen käytössä.[11]

Toinen, ja varsin yksinkertainen, tapa on muodostaa uomaverkoston uomista esimerkiksi binääripuu, joka käydään läpi siihen soveltuvalla algoritmilla. Uomaverkoston tietojen tallentamista varten kullekin uoman osuudelle annetaan luettelokoodi, jonka luomiseen voisi käyttää esimerkiksi seuraavaa tapaa. Algoritmi aloittaa pääuoman joensuusta, joka on solmu 1, ja etenee uomaa 1 ylävirtaan päin. Pääuoman ensimmäisen osuuden lopussa on yhtymäkohtana solmu 2, johon tulee yläjuoksulta päin kaksi uomaa 2v ja 2o (”v” on vasen ja ”o” oikea haara). Kullekin yhtymäkohdalle annetaan numeeriset nimet (solmut 1, 2, 3, 4, ...) siinä järjestyksessä kuin ne tulevat tarkastelussa vastaan. Sivu-uoman tietorakennenimeksi voi tulla esimerkiksi ”2v–4o–8v”. Koska todellisten uomaverkostojen rakenteet ovat paljon mutkikkaampia kuin yksinkertaiset binääripuut, on uomien ja niistä muodostuvien sivu-uomien merkintätavat erilaiset. Eri maiden vesistövirannomaiset käyttävätkin varsin kirjavia tapoja uomien merkitsemiseksi.[12]

Tietokoneelle soveltuva tapa ei käy ihmisille, joille kokonaisuuksien nimeäminen on tärkeää. Siksi sivu-uoman nimi, jollaisia ovat esimerkiksi ”Muonionjoki” tai ”Muonionjoen alajuoksu” ovat ihmisille havainnollisempia tapoja erotella uoman osat toistaan.

UomaluokitteluaMuokkaa

Pääartikkeli: Uomaluokittelu

Uomaluokittelulla tarkoitetaan menetelmää, jolla sivu-uoma luokitellaan käyttäen erilaisia luonnossa todettuja tai mittattuja uomien ominaisuuksia. Virtavesien tutkimuksella (potamologia) pyritään selvittämään joen morfologisia ominauuksia ja sen ekologista tilaa uomaverkoston eri osissa. Koska sivu-uomat ovat yhteydessä yläpuolella ja alapuolella sijaitseviin uomiin, voivat eliöt siirtyä olosuhteiden sallisessa uoman paikasta toiseen ja uomien välillä. Se, millainen morfologien tilanne vallitsee uomassa, riippuu veden määrästä, virtausnopeudesta, virtaamien muutoksista, maaperän- ja kallioperän laadusta ja ylempien uomien tilasta. Se, millainen ekologinen tila uomassa on ja millaisen luontotyypin se mahdollistaa, riippuu paitsi morfologisesta tilanteesta niin myös ilmastovyöhykkestä, jossa virtavesi on. Monipuolisin eliöiden diversiteetti tavataan yleensä erikokoisten uomien yhtymäkohdissa. Uomien luokittelussa pyritään luomaan pienellä vaivalla nopea yleiskatsaus uomaverkoston tilaan ja johtamaan sivu-uomassa vallitseva tila siitä.[13][14]

EsimerkkejäMuokkaa

Oikealla puolella sijaitsee kartta Etelä-Amerikan Amazonista, joka laskee oikealle päin itään Atlantin valtamereen. Amazonin pääuoma mutkittelee vaakasuorassa lähes mantereen länsipuolelle asti ja siihen yhtyy pohjoisesta ja etelästä päin virtaavia sivu-uomia. Pääuoman pääasialliseksi tehtäväksi näyttäisi jäävän sivu-uomien tuoman veden poiskuljettaminen valtamereen. Lähes kaikki Amazonin vesistöalueen valuma-alueet laskevat sen sivu-uomiin ja vain pieni osuus vesistöalueesta kuuluu pääuoman omaan valuma-alueeseen. Amazonin merkittävimmät sivu-uomat ovat seuraavat:

  • Jari, Paru, Trombetas, Negro, Japurá, Putumayo, Napo, Tigre ja Pastaza (vasemman puoleiset sivujoet)
  • Xingu, Tapajós, Madeira, Purus, Juruá, Javary, Ucayali ja Huallaga (oikeanpuoleiset sivujoet)

LähteetMuokkaa

  • Kontula, Tytti & Raunio, Anne (toim.): Suomen luontotyyppien uhanalaisuus. Luontotyyppien punainen kirja, osa I ja II. Helsinki: Suomen ympäristökeskus ja Ympäristöministeriö, 2018. ISBN 978-952-11-4821-7. OSAT I & II (PDF).

ViitteetMuokkaa

  1. Eklund, Anna: Sveriges vattendrag (PDF), Faktablad nr 44, 2010, SMHI, viitattu 29.1.2020 (ruotsiksi)
  2. a b Kärnä, Olli-Matti: Spatiaalisen sijainnin, ympäristötekijöiden ja lajien levittäytymiskyvyn vaikutukset pohjaeläinyhteisöjen rakenteeseen subarktisissa virtavesissä, s. 9–10. Pro gradu -tutkielma. Oulu: Oulun yliopisto, 2014. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 29.1.2020).
  3. a b Ritter, Michael E.: The Physical Environment: an Introduction to Physical Geography (HTML) (-> Luku 18: Fluvial Systems) earthonlinemedia.com. 2006. Viitattu 29.1.2020. (englanniksi)
  4. Tributary, physicalgeography.net, viitattu 29.1.2020 (englanniksi)
  5. Distributary, physicalgeography.net, viitattu 29.1.2020 (englanniksi)
  6. Andersson, Jenny: Huvudavrinningsområden på gränsen mellan Sverige, Norge och Finland (PDF) (Faktablad nr 20) 2004. Norrköping: Sveriges Meteorologiska och Hydrologiska Institut. Viitattu 29.1.2020. (ruotsiksi)
  7. Olariu, Cornel & Bhattacharya, Janok P.: Terminal Distributary Channels and Delta Front Architecture of River-Dominated Delta Systems. Journal of Sedimentary Research, 2006, 76. vsk, s. 212–233. Society for Sedimentary Geology. doi:doi:10.2110/jsr.2006.026. arkistoitu linkki (PDF) Viitattu 29.1.2020. (englanniksi)
  8. Kakko, Kenno, Tyrväinen & Fabritius: Lukion maantiede 1-2, s. 48–53. Otava, 2010.
  9. Pidwirny, M.: Fundamentals of Physical Geography, 2. painos. The Drainage Basin Concept. , 2006. Teoksen verkkoversio (viitattu 29.1.2020). (englanniksi)
  10. Bisson, Peter A. ja Wondzell, Steven M.: Olympic Experimental State Forest Synthesis of Riparian Research and Monitoring (pdf) 1.12.2009. USDA Forest Service. Viitattu 29.1.2020.
  11. Reka Ural (Venäjän vesistörekisterin tietoja kohteesta) textual.ru. Viitattu 29.1.2020. (venäjäksi)
  12. Parcours d'arbres, viitattu 29.1.2020 (ranskaksi)
  13. Kontula & Raunio: Suomen luontotyyppien uhanalaisuus – osa I, s.96–98
  14. Kontula & Raunio: Suomen luontotyyppien uhanalaisuus – osa I, s.244–246

Aiheesta muuallaMuokkaa