Siirtokirjaimet

Siirtokirjaimet ovat itse­kiinnittyviä kirjain­merkkejä, jotka siirretään omalta aakkostetulta arkiltaan yksitellen haluttuun paikkaan hieromalla niitä kiinnitys­pintaa vasten. Siirto­kirjaimet keksittiin 1960-luvun alussa, ja ne olivat suosittu tapa otsikoiden, kylttien ja muiden lyhyiden tekstien latomiseen aina 1990-luvulla yleis­tyneeseen digitaaliseen tekstin­valmistukseen asti. Nykyisin siirto­kirjaimia käytetään enää lähinnä askartelussa, kuten pienoismallien koristelussa ja skräppäyksessä.

Osittain käytettyjä siirtokirjainarkkeja.

Huolellisesti välistettyinä siirto­kirjaimilla saadaan aikaan täysin ammattimaisen näköistä ladottua tekstiä jopa kolmi­ulotteisten esineiden pintaan. Siirto­kirjainten käyttö on kuitenkin hyvin hidasta jopa verrattuna perinteiseen käsin­ladontaan, puhumattakaan tieto­kone­pohjaisista menetelmistä. Kirjaimet ovat myös hyvin ohuita ja hauraita, joten kylteissä ja muissa kulutukselle alttiissa kohteissa ne tulee päällys­tää esimerkiksi kirkkaalla lakalla tai kontaktimuovilla. Mekaanisesti kestävämpiä ovat tarrakirjaimet, jotka eivät välttämättä vaadi pinnoitusta edes ulkokäytössä.

Siirto­kirjain­arkit on valmistettu läpikuultavasta jäykähköstä muovista, ja hyvin ohuesta mustasta muovi­kalvosta leikatut kirjain­kuviot on kiinnitetty arkin alapintaan. Kun arkin yläpintaa varovasti hierotaan kirjaimen kohdalta, kirjain näyttää muuttuvan harmaaksi merkkinä siitä, että se on irronnut arkista ja kiinnittynyt sen alla olevaan materiaaliin. Kirjainten keskinäisen välistyksen ja oikealle korkeudelle sijoittamisen avuksi siirto­kirjain­arkeissa voi olla pieniä apu­viivoja ja -⁠merkkejä. Paino­aineistoa laadittaessa teksti muodostetaan usein haalean sini­ruutuiselle ”millimetri­paperille” ja kopioidaan sitten haluttuun kokoon repro­kameran ortokromaattiselle materiaalille, joka jättää ruudutuksen pois näkyvistä. Kirjainten hieromiseen arkin ala­pinnasta haluttuun pintaan on kehitetty erilaisia työ­kaluja, mutta siihen soveltuvat myös tylsä lyijykynä, kuula­kärki­kynä, virkkuu­koukku tai muu puikko.

Kutakin kirjain­merkkiä on siirto­kirjain­arkilla niin monta kuin sitä keski­määrin tarvitaan englannin kielessä tai muiden suurten markkina-alueiden kielissä. Niinpä esimerkiksi suomen kieltä kirjoitettaessa siirto­kirjain­arkin vähät K-kirjaimet tahtovat loppua kesken.

Asetaattikirjaimet

Hankaamalla siirrettävien kirjaimien lisäksi saatavilla on ollut asetaatista valmistettuja kirjain­arkkeja, joista merkit leikataan irti saksilla ja kiinnitetään puristamalla haluttuun pintaan. Niiden etuna on mahdollisuus irrottaa kirjain ja kiinnittää uudelleen, jos kohdistus ei ensi kerralla onnistu. Hangattava siirtokirjain rikkoutuu, jos sitä yrittää poistaa paikoiltaan.

Historiaa ja käyttötapoja

Siirtokirjaimet toi markkinoille brittiläinen Letraset-yhtiö vuonna 1961. Keksintö liittyi aiemmin kehitettyyn kirjapaino­aineistojen laatimiseen niin sanottuna saksitaittona: siirto­kirjaimet tarjosivat kätevän tavan tuottaa lyhyitä otsikko­tekstejä muun muassa lehtimainoksiin. Kirjain­merkkien lisäksi tuotiin markkinoille erikois­merkki­arkkeja muun muassa teknisen piirustuksen tarpeisiin sekä rasteri­arkkeja, joilla sanoma­lehtien pila­piirtäjät ja sarja­kuvan­tekijät voivat helposti luoda piirroksiinsa paino­kelpoisia, pienistä pisteistä muodostuvia harmaa­sävyjä. Pitkien leipätekstipalstojen ilmentämiseen esimerkiksi mainosluonnoksissa oli olemassa eri kirjaintyypeillä ja -⁠ko’oilla ladottua lorem ipsum -⁠markkeeraustekstiä sisältäviä siirtoarkkeja. Siirto­kirjainten tavoin hierottavia kuvia tuotiin markkinoille myös lasten askartelu­käyttöön.

Siirtokirjaimista tuli Letraset-yhtiön päätuote, joka saavutti suosiota graafisten suunnittelijoiden, mainostoimistojen ja arkkitehtien käytössä 1960-luvulta 1980-luvulle saakka. Myös tavallisille harrastajille siirto­kirjaimet tarjosivat tavan luoda painetun ja ammattimaisen näköistä tekstiä. Kerho­lehdet ja muut harrastelijoiden pien­painatteet valmistettiin 1990-luvulle asti usein niin, että otsikot ladottiin siirto­kirjaimista ja juttujen leipä­tekstit ladottiin teräväreunaisia mustia merkkejä tuottavalla sähkö­kirjoitus­koneella. Tekstit ja kuvat yhdistettiin sivupohjille saksitaiton avulla, ja näin saadut sivu­originaalit monistettiin valo­kopioimalla tai valotettiin paino­pelleiksi offset­paino­konetta varten.

Siirtokirjaimia valmisti 1980-luvun alussa Suomessa Nurmi­järven Klaukkalassa toiminut silkkipaino Finnletter Oy.

1990-luvulla henkilökohtaisten tieto­koneiden aloittama digitaalinen tekstin­valmistus ja edulliset tulostimet alkoivat nopeasti syrjäyttää siirto­kirjaimia ja muita siihenastisia analogisia tekstin­valmistus­menetelmiä, kuten valoladontaa. Letraset-yhtiö ja sen kilpailija, ranskalainen Mecanorma, olivat kehittäneet siirto­kirjaimia varten satoja uusia kirjain­tyyppejä, joiden oikeuksia ne alkoivat nyt myydä digitaalisten PostScript- ja TrueType-fonttien valmistajille.