Valoladonta

Valoladonta on 1960-luvulta 1980-luvulle yleisesti käytetty kirjapainojen tekstin­valmistus- eli ladontamenetelmä. Siinä paino­tuotteeseen tarvittava teksti valotettiin kirjain kerrallaan valo­herkälle paperille tai filmille erityisellä valo­latoma­koneella. Näin aikaan­saadut ladelmat asemoitiin kuvien ja muiden elementtien kanssa saksitaiton keinoin – leikkaamalla ja liimaamalla – painettavan sivun aihioon eli peistiin (engl. paste up).

Linotype CRTronic 360 -valolatomakone 1980-luvun alusta.

Bertholdin ensimmäinen valolatomakone Diatype 1960-luvun alusta.

Berthold Diatronic -valolatomakoneen sisällä liikkuva negatiivilevy, jonka läpi valottamalla voi latoa lihavaa Futura-tekstiä.

Bertholdin otsikkoladontalaite Staromat 1960-luvun puolivälistä muistuttaa valokuvien suurennuskonetta.

Valo­ladonta syrjäytti Linotype-tyyppisten latoma­koneiden avulla aikaan­saadun metalli­ladonnan, kun valtaosa painatus­töistä siirtyi kohopaino­tekniikasta offset- tai syväpaino­tekniikkaan 1950-luvulta alkaen. 1990-luvulta alkanut tieto­koneiden ja niiden julkaisu­ohjelmien käyttö syrjäytti puolestaan valo­ladonnan, ja siirryttiin nykyiseen digitaalisen tekstin­valmistuksen aikaan.

Historiaa

Ensimmäinen valolatomakone oli vuonna 1929 esitelty Uhertype. Sen kehitti unkarilainen Edmund Uher ja siinä käytettävät kirjasimet suunnitteli Jan Tschichold. Metalliladontalaitteita valmistavat yritykset kuitenkin ostivat laitteen patentit itselleen estääkseen uuden menetelmän leviämisen. Vuonna 1946 ranskalaiset René Higonnet (1902–1983) ja Louis Moyroud (1914–2010) kehittivät Lumitype-valo­latoma­koneen, joka tuli tunnetuksi tuotemerkillä Photon. Ensimmäinen valoladottu kirja maailmassa oli Photonilla ladottu The Wonderful World of Insects (1953).

Vuonna 1950 amerikkalainen metalli­latoma­koneiden valmistaja Intertype julkisti Fotosetter-valo­latoma­koneen, joka valotti rivin tekstiä kerrallaan aivan kuten Linotype-rivi­latoma­kone valoi rivin kerrallaan metallista. Vuonna 1954 Linotypen valmistaja Mergen­thaler julkaisi ensimmäisen valo­ladonta­koneensa nimeltä Linofilm. Vuonna 1955 Monotype-yhtiö luopui metalli­ladonta­koneiden kehittämi­sestä ja keskittyi Monophoto-valo­ladonta­koneisiin. Saksalainen kirjasinvalimo Berthold esitteli ensimmäisen valolatomakoneensa Diatypen 1960-luvun alussa.

1960-luvun puolivälissä tulivat toisen sukupolven valo­latoma­koneet Linofilm Quick ja Photon 713, jotka olivat merkittävästi edullisempia ja yhä nopeampia. Kuvaputkitekniikkaa hyödyntävä, vuonna 1966 saksalaisen Hell-yhtiön esittelemä Digiset (myöhemmin RCA Videocomp) ja amerikkalainen Linotron kykenivät latomaan jo tuhat merkkiä sekunnissa etukäteen kirjoitetun reikänauhan ohjaamana. Valoladonnan kanssa kilpaili 1980-luvulle saakka vuonna 1966 esitelty, IBM Selectric -sähkökirjoituskoneesta kehitetty IBM Composer, joka löi paperille tasavälisen kirjoituskone­tekstin sijasta suhteutettua tekstiä 12 perinteisellä fontilla ja teräväreunaista täysmustaa jälkeä tuottavalla värinauhalla. Composer ei kuitenkaan yltänyt kuumaladonnan eikä valoladonnan laatuun, koska sen tarjoamat välistys- ja kokovaihtoehdot ja muut typografiset säätömahdollisuudet olivat niukat.

Eniten valoladonnan yleistymistä vauhditti vuonna 1968 esitelty Compugraphic-yhtiön malli 2900/4900, joka maksoi enää alle 10 000 dollaria. Markkinoille tuli myös uusia kilpailijoita, kuten ATF, AM Varityper, Star Parts ja Harris. Vuonna 1971 Compugraphicin esittelemä CompuWriter maksoi alle seitsemän tuhatta dollaria ja toi markkinoille parikymmentä jäljittelijää lisää. 1970-luvun alussa tulivat valo­latoma­koneisiin ensimmäiset video­näytöt ja niiden mahdollistamat korjaus­ominaisuudet: jos reikänauhalla oli ladonta­virheitä, ne voitiin korjata videonäytön avulla ja tulostaa sitten uusi, virheetön reikänauha.

Suomessa valoladontaan siirtymisen edelläkävijöitä oli Turun Sanomat, joka otti tietotekniikkaa käyttöön tekstintuotannossa ensimmäisenä Euroopassa jo vuonna 1965. Ensimmäinen kokonaan valoladottu suomenkielinen kirja oli Otavan laakapainossa vuonna 1969 painettu, USA:n avaruus­ohjelmasta kertova Pasi Rutasen Loistava Apollo. Pian tuon jälkeen Otava lopetti metalli­ladonnan kokonaan. Helsingin Sanomat siirtyi valoladontaan 1970-luvun alkupuolella.

Valoladonnan kehityksen aikakausi jatkui 1980-luvun puoleenväliin, uusina valmistaja­niminä Alphatype, Autologic, Hendrix, Itek ja Tal-Star. Vuonna 1985 Adoben esittelemä PostScript-sivunkuvauskieli aloitti digitaalisen aikakauden, ja tekstintuotantokin alkoi nopeasti muuttua analogisesta vektorigrafiikkaan perustuvaksi.

Britanniassa kirjapainoalan ammattiliitot onnistuivat vastustamaan valoladonnan yleistymistä ja kohopainosta offsetiin siirtymistä 1980-luvun puoliväliin asti niin, että muun muassa The Guardian -⁠sanomalehti käytti metalliladontaa vuoteen 1987 saakka. Rupert Murdochin onnistui uudistaa omien brittilehtiensä (The Times, The Sunday Times, The Sun ja News of the World) tekniikka uuden, salaisuuden verhossa rakennetun Wappingin painotalon myötä 1986 niin, ettei metalli- tai edes valolatojia enää tarvittu lainkaan vaan toimittajien teksti siirtyi tietokoneen muistista suoraan painoaineistoon. Tämä kuitenkin onnistui vain käyttämällä liittoon kuulumatonta työvoimaa, mistä seurasi ay-liikkeen vuoden kestänyt tulokseton työtaistelu. Se oli suuren kaivoslakon 1984–1985 ohella yksi Britannian ammattiyhdistysliikkeen suurista tappioista Margaret Thatcherin pääministerikaudella.

Vaikutuksia typografiaan

Valoladonta vapautti typografian metallisten kirjasimien rajoituksista ja mahdollisti muun muassa tiheän välistyksen – jopa päällekkäin menevät kirjaimet – ja monien erikoismerkkien kuten ligatuurien helpon mukaanoton kirjaimistoon. Uusien kirjaintyyppien esittely oli myös entistä nopeampaa ja edullisempaa, kun merkkejä ei enää tarvinnut työstää metalliin monessa koossa, vaan yksi viivapiirros kustakin merkistä riitti.

Aiheesta muualla

• Esittely Berthold Diatype -koneesta ja valoladonnasta yleisemminkin (englanniksi)
• Pajatti, Armas: Valoladonnan tekniikka, omakustanne, 1975.