Valoladonta
Valoladonta on 1960-luvulta 1980-luvulle yleisesti käytetty kirjapainojen tekstinvalmistus- eli ladontamenetelmä. Siinä painotuotteeseen tarvittava teksti valotettiin kirjain kerrallaan valoherkälle paperille tai filmille erityisellä valolatomakoneella. Näin aikaansaadut ladelmat asemoitiin kuvien ja muiden elementtien kanssa saksitaiton keinoin – leikkaamalla ja liimaamalla – painettavan sivun aihioon eli peistiin (engl. paste up).
Valoladonta syrjäytti Linotype-tyyppisten latomakoneiden avulla aikaansaadun metalliladonnan, kun valtaosa painatustöistä siirtyi kohopainotekniikasta offset- tai syväpainotekniikkaan 1950-luvulta alkaen. 1990-luvulta alkanut tietokoneiden ja niiden julkaisuohjelmien käyttö syrjäytti puolestaan valoladonnan, ja siirryttiin nykyiseen digitaalisen tekstinvalmistuksen aikaan.[1]
Historiaa
muokkaaEnsimmäinen valolatomakone oli vuonna 1929 esitelty Uhertype. Sen kehitti unkarilainen Edmund Uher ja siinä käytettävät kirjasimet suunnitteli Jan Tschichold. Metalliladontalaitteita valmistavat yritykset kuitenkin ostivat laitteen patentit itselleen estääkseen uuden menetelmän leviämisen.[2] Vuonna 1946 ranskalaiset René Higonnet (1902–1983)[3] ja Louis Moyroud (1914–2010)[4] kehittivät Lumitype-valolatomakoneen, joka tuli tunnetuksi tuotemerkillä Photon. Ensimmäinen valoladottu kirja maailmassa oli Photonilla ladottu The Wonderful World of Insects (1953)[5].
Vuonna 1950 amerikkalainen metallilatomakoneiden valmistaja Intertype julkisti Fotosetter-valolatomakoneen, joka valotti rivin tekstiä kerrallaan aivan kuten Linotype-rivilatomakone valoi rivin kerrallaan metallista. Vuonna 1954 Linotypen valmistaja Mergenthaler julkaisi ensimmäisen valoladontakoneensa nimeltä Linofilm. Vuonna 1955 Monotype-yhtiö luopui metalliladontakoneiden kehittämisestä ja keskittyi Monophoto-valoladontakoneisiin. Saksalainen kirjasinvalimo Berthold esitteli ensimmäisen valolatomakoneensa Diatypen 1960-luvun alussa.
1960-luvun puolivälissä tulivat toisen sukupolven valolatomakoneet Linofilm Quick ja Photon 713, jotka olivat merkittävästi edullisempia ja yhä nopeampia. Kuvaputkitekniikkaa hyödyntävä, vuonna 1966 saksalaisen Hell-yhtiön esittelemä Digiset (myöhemmin RCA Videocomp) ja amerikkalainen Linotron kykenivät latomaan jo tuhat merkkiä sekunnissa etukäteen kirjoitetun reikänauhan ohjaamana.[1][6] Valoladonnan kanssa kilpaili 1980-luvulle saakka vuonna 1966 esitelty, IBM Selectric -sähkökirjoituskoneesta kehitetty IBM Composer, joka löi paperille tasavälisen kirjoituskonetekstin sijasta suhteutettua tekstiä 12 perinteisellä fontilla ja teräväreunaista täysmustaa jälkeä tuottavalla värinauhalla. Composer ei kuitenkaan yltänyt kuumaladonnan eikä valoladonnan laatuun, koska sen tarjoamat välistys- ja kokovaihtoehdot ja muut typografiset säätömahdollisuudet olivat niukat.[7]
Eniten valoladonnan yleistymistä vauhditti vuonna 1968 esitelty Compugraphic-yhtiön malli 2900/4900, joka maksoi enää alle 10 000 dollaria. Markkinoille tuli myös uusia kilpailijoita, kuten ATF, AM Varityper, Star Parts ja Harris. Vuonna 1971 Compugraphicin esittelemä CompuWriter maksoi alle seitsemän tuhatta dollaria ja toi markkinoille parikymmentä jäljittelijää lisää. 1970-luvun alussa tulivat valolatomakoneisiin ensimmäiset videonäytöt ja niiden mahdollistamat korjausominaisuudet: jos reikänauhalla oli ladontavirheitä, ne voitiin korjata videonäytön avulla ja tulostaa sitten uusi, virheetön reikänauha.[1][6]
Suomessa valoladontaan siirtymisen edelläkävijöitä oli Turun Sanomat, joka otti tietotekniikkaa käyttöön tekstintuotannossa ensimmäisenä Euroopassa jo vuonna 1965. Ensimmäinen kokonaan valoladottu suomenkielinen kirja oli Otavan laakapainossa vuonna 1969 painettu, USA:n avaruusohjelmasta kertova Pasi Rutasen Loistava Apollo. Pian tuon jälkeen Otava lopetti metalliladonnan kokonaan.[8] Helsingin Sanomat siirtyi valoladontaan 1970-luvun alkupuolella[9].
Valoladonnan kehityksen aikakausi jatkui 1980-luvun puoleenväliin, uusina valmistajaniminä Alphatype, Autologic, Hendrix, Itek ja Tal-Star. Vuonna 1985 Adoben esittelemä PostScript-sivunkuvauskieli aloitti digitaalisen aikakauden, ja tekstintuotantokin alkoi nopeasti muuttua analogisesta vektorigrafiikkaan perustuvaksi.[1]
Britanniassa kirjapainoalan ammattiliitot onnistuivat vastustamaan valoladonnan yleistymistä ja kohopainosta offsetiin siirtymistä 1980-luvun puoliväliin asti niin, että muun muassa The Guardian -sanomalehti käytti metalliladontaa vuoteen 1987 saakka. Rupert Murdochin onnistui uudistaa omien brittilehtiensä (The Times, The Sunday Times, The Sun ja News of the World) tekniikka uuden, salaisuuden verhossa rakennetun Wappingin painotalon myötä 1986 niin, ettei metalli- tai edes valolatojia enää tarvittu lainkaan vaan toimittajien teksti siirtyi tietokoneen muistista suoraan painoaineistoon. Tämä kuitenkin onnistui vain käyttämällä liittoon kuulumatonta työvoimaa, mistä seurasi ay-liikkeen vuoden kestänyt tulokseton työtaistelu. Se oli suuren kaivoslakon 1984–1985 ohella yksi Britannian ammattiyhdistysliikkeen suurista tappioista Margaret Thatcherin pääministerikaudella.[10][11][12]
Vaikutuksia typografiaan
muokkaaValoladonta vapautti typografian metallisten kirjasimien rajoituksista ja mahdollisti muun muassa tiheän välistyksen – jopa päällekkäin menevät kirjaimet – ja monien erikoismerkkien kuten ligatuurien helpon mukaanoton kirjaimistoon. Uusien kirjaintyyppien esittely oli myös entistä nopeampaa ja edullisempaa, kun merkkejä ei enää tarvinnut työstää metalliin monessa koossa, vaan yksi viivapiirros kustakin merkistä riitti.[13]
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c d ”Familiar forces drive prepress: then and now, the demand for faster, cheaper, and higher-quality product advances an industry.” Graphic Arts Monthly, toukokuu 2003. Haettu 8.8.2016 palvelusta HighBeam Research (vaatii tilauksen): https://www.highbeam.com/doc/1G1-102342772.html (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Tschichold, MyFonts.com. Viitattu 8.8.2016.
- ↑ René Alphonse Higonnet. Science and Its Times: Understanding the Social Significance of Scientific Discovery. Web Archive 2016. Viitattu 13.9.2021.
- ↑ Phototypesetting co-inventor dies in Florida. AP Worldstream. Press Association, Inc. 2010. Web Archive 2016. Viitattu 13.9.2021.
- ↑ Louis Marius Moyroud. Science and Its Times: Understanding the Social Significance of Scientific Discovery. Gale 2000, Web Archive 2016. Viitattu 13.9.2021.
- ↑ a b ”1960–1969: Printing undergoes a rapid changeover.” Graphic Arts Monthly, joulukuu 1999. Haettu 8.8.2016 palvelusta HighBeam Research (vaatii tilauksen): https://www.highbeam.com/doc/1G1-59135328.html (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Osterer, Heidrun ym.: Adrian Frutiger – Typefaces: The Complete Works, s. 189. Walter de Gruyter, 2012. ISBN 9783034609906 Google Books.
- ↑ Kautto, Hannu: Latominen eli tekstinvalmistus 1918-2009, Hakan mediakronikkaa -blogi 2.2.2012. Viitattu 8.8.2016.
- ↑ Miettinen, Jouko: Tietokone mullistaa painotalot. Ladonta nopeutuu monisatakertaiseksi. Helsingin Sanomat, 23.5.1972, s. 18. Näköislehden aukeama (tilaajille).
- ↑ The end of hot metal printing: GNM Archive teaching resource March 2015, The Guardian, maaliskuu 2015. Viitattu 10.8.2016.
- ↑ News Corp. rakentaa jättipainon Englantiin, Digitoday 18.5.2004. Viitattu 10.8.2016.
- ↑ Macintyre, Donald: Wapping dispute 30 years on: How Rupert Murdoch changed labour relations - and newspapers - forever, The Independent 21.1.2016. Viitattu 10.8.2016.
- ↑ Shaw, Paul; Abby Goldstein: ”The Line of Beauty.” Eye : The International Review of Graphic Design, tammikuu 2012. Haettu 8.8.2016 palvelusta HighBeam Research (vaatii tilauksen): https://www.highbeam.com/doc/1P3-2742137041.html (Arkistoitu – Internet Archive)
Aiheesta muualla
muokkaa- Esittely Berthold Diatype -koneesta ja valoladonnasta yleisemminkin (englanniksi)
- Pajatti, Armas: Valoladonnan tekniikka, omakustanne, 1975.