Severin Løvenskiold
Severin Løvenskiold (7. helmikuuta 1777 Porsgrunn – 15. syyskuuta 1856 Gjerpen) oli norjalainen kamariherra, Eidsvollin kansalliskokousedustaja, Norjan pääministeri Tukholmassa ja viimeinen Norjan käskynhaltija.
| Severin Løvenskiold | |
|---|---|
.jpg) Severin Løvenskiold, Knud Bergslienin maalaama muotokuva vuodelta 1854. |
|
| Norjan pääministeri Tukholmassa | |
| Edeltäjä | Mathias Sommerhielm |
| Seuraaja | Frederik Due |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 7. helmikuuta 1777 Porsgrunn, Norja |
| Kuollut | 15. syyskuuta 1856 Gjerpen, Norja |
| Tiedot | |
| Puolue | unionipuolue |
 Nimikirjoitus |
|
Tausta muokkaa
Løvenskioldin suku oli eräs Norjan rikkaimpia aatelissukuja[1]. Severin syntyi kartanonherra Søfren (Severin) von Løvenskioldin (1743–1818) ja Benedicte Henrika Aallin (1756–1813) perheeseen. Hän kävi lukion Eutinissa Holsteinissa ja opiskeli kaivostoimintaa Saksissa ja Sleesiassa. Hän suoritti oikeustieteellisen tutkinnon (cand. jur.) Kööpenhaminan yliopistossa vuonna 1796.[2]
Ura muokkaa
Løvenskiold työskenteli joitakin vuosia Tanska-Norjan keskushallinnossa Kööpenhaminassa kamarijunkkarin virassa. Hän toimi muun muassa talousministeri, kreivi Schimmelmannin sihteerinä. Aika vaikutti hänen yhteiskuntakäsitykseensä ja hän itse kuvasi itseään konservatiivisena monarkistina.[2]
Vuonna 1802 Løvenskiold peri Fossumin rautaruukin isältään ja vuosina 1803–1813 hän oli Bratsbergin lääninherrana nykyisessä Telemarkissa. Hän johti myös Larvikin kreivikuntaa 1805–1811. Hänelle myönnettiin kamariherran arvonimi 1804.[2]
Vuonna 1814 Løvenskiold valittiin Eidsvollin kansalliskokousedustajaksi Bratsbergin vaalipiiristä. Kokouksessa hän kuului yhdessä kreivi Herman Wedel-Jarlsbergin kanssa unionipuolueeseen, joka kannatti unionia Ruotsin kanssa. Vastakohtana Wedel-Jarlsbergille Løvenskiold ei ollut liberaali, vaan hän vastusti suvereenia kansanvaltaa ja jäi usein vähemmistöön äänestyksissä.[2]
Ruotsi-Norja-unionin tultua voimaan 4. marraskuuta 1814 Løvenskiold nimitettiin Norjan ministerineuvottelijaksi Tanskan velkakysymyksessä 28. marraskuuta. Ministerinvirkaa hän piti hallussaan vuoteen 1817 saakka. Hän oli muutamia vuosia poissa politiikasta, lukuun ottamatta aatelin lakkauttamista Norjassa vuonna 1821, mitä hän vastusti.[2]
Pääministeri Matthias Sommerhielmin kuoltua 1827 kuningas Kaarle XIV Juhana nimitti unionimielisenä ja monarkistina tunnetun Løvenskioldin pääministeriksi 10. heinäkuuta 1828. Kreivi Wedel-Jarlsbergin kuoltua 1840 kuningas nimitti Løvenskioldin Norjan käskynhaltijaksi 27. helmikuuta 1841, ja hän matkusti toukokuussa Tukholmasta Kristianiaan ottamaan tehtävän vastaan. Hän toimi käskynhaltijan 17. kesäkuuta 1856 saakka. Hänen jälkeensä käskynhaltijan virka oli täyttämättä, kunnes se 1. heinäkuuta 1873 korvattiin uudella pääministerin viralla.[2]
Løvenskiold oli jatkuvasti riidoissa Stortingetin talonpoikaisopposition kanssa ja vastusti liberaaleja lakiehdotuksia. Hän tuki kuningasta täysin hajottamalla talonpoikaisradikaalin Stortingetin 1835. Tästä hänet haastettiin valtakunnanoikeuteen, missä hänet tuomittiin tuhannen spesidalerin sakkoihin. Kuningas kuitenkin kieltäytyi vapauttamasta häntä pääministerin tehtävistä. Unionipolitiikassa hän sai aikaan kuninkaallisen päätöksen vapaasta Norjan kauppalipun käytöstä laivastossa ja oli keskeinen hahmo Kaarle Juhanan unionikomitean asettamispäätöksen taustalla 1839.[2]
Käskynhaltijana Løvenskiold vastusti nuorta ministeri Frederik Stangia, joka kannatti liberaaleja reformeja ja yhteistyömuotoja hallituksen ja Stortingin välillä. Løvenskiold oli myös erittäin epäluuloinen Marcus Thranen johdolla nousevaa työväenliikettä kohtaan. Vuoden 1851 vaalien jälkeen ristiriidat Stortingetin kanssa kärjistyivät entisestään, koska uusi Storting oli entistä radikaalimpi. Løvenskiold suositteli, että kuningas ei hyväksyisi Stortingetin päätöstä hyväksyä juutalaisten pääsy Norjaan eikä uusia päätöksiä rautateistä ja hypoteekkipankista. Kuningas ei noudattanut Løvenskioldin neuvoa, ja hänestä tuli yksinäinen hahmo Norjan julkisuudessa. Hän vastusti viimeiseen saakka laajaa äänioikeutta, perimysoikeutta, liberaalimpaa tuomioistuinlainsäädäntöä ja käskynhaltijan viran lakkauttamista. Perustuslakiasioissa hän kannatti kuninkaan ehdotonta veto-oikeutta.[2]