Wikipedia

Senegalin neljä vanhaa kuntaa

neljä ranskalaista siirtokuntaa Senegalissa

Senegalin neljä vanhaa kuntaa (ransk. les quatre communes tai quatre vieilles) ovat Saint-Louis, Gorée, Rufisque ja Dakar. Ne toimivat siirtomaa-aikana Senegalin taloudellisina ja poliittisina keskuksina ja niiden asukkailla oli Ranskan kansalaisoikeudet.

Goréen saari.
Saint-Louis 1900-luvun alussa.
Dakar vuonna 1888.
Maapähkinöitä Rufisquen asemalla.

Siirtokuntien historia

muokkaa

Ranskalaiset perustivat ensimmäisen kauppa-asemansa Saint-Louisin 1650-luvulla Senegaljoen suuhun. Portugalilaisten Goréen saarelle perustama orjakaupan keskus siirtyi Hollannilta Ranskalle vuonna 1677 ja pian sitä seurasivat myös Kap Verden niemellä sijainneet kauppa-asemat. Linnoituksilla varustetuista Saint-Louisista ja Goréesta kehittyi kukoistavia kaupunkeja, joita asuttivat ranskalaiset ja afrikkalaiset kauppiaat sekä heidän sekoittuneet jälkeläisensä. Välillä brittien haltuun joutuneet siirtokunnat palautuivat Ranskalle Versailles’n sopimuksella vuonna 1783, ja samalla niistä tuli virallisesti Ranskan siirtomaa.[1]

Siirtokuntien eurooppalaistuneet asukkaat saavuttivat etuoikeutetun aseman. He jakautuivat kristittyihin kreoleihin ja afrikkalaisiin sekä muslimeihin, jotka olivat pääosin wolofeja tai tukuloreja. Heidän alapuolellaan olivat orjat ja afrikkalainen palvelusväki, jotka olivat yleensä animisteja, mutta saattoivat kohota akkulturaation kautta kauppiaiksi tai liike-edustajiksi. Kreolit tavoittelivat täyttä tasa-arvoa ranskalaisten kanssa. Saint-Louisissa oli vuonna 1786 noin 7 000 asukasta, joista 660 oli eurooppalaisia, 2 400 kreoleja tai vapaita afrikkalaisia ja 3 000 orjia. Kreoli- ja afrikkalaisväestön taloudellinen ja poliittinen merkitys kasvoi 1800-luvun alun Napoleonin sotien ja brittiläismiehityksen jälkeen, ja he alkoivat lähettää lapsiaan ranskalaisiin kouluihin. Saint-Louis ja Gorée toimivat 1840-luvulta lähtien Afrikan rannikolle ja sisämaahan suuntautuneen siirtomaavalloituksen tukikohtina.[2]

Orjuuden lakkauttamisen jälkeen vuonna 1848 kaupankäynti keskittyi arabikumiin ja maapähkinään. Senegalin kuvernööri Louis Faidherbe ryhtyi laajentamaan Ranskan alueita niitä tuottavaan sisämaahan. Faidherbe perusti uusia kouluja, jotka olivat avoinna myös muslimeille, ja hänen aikanaan Saint-Louisista kehittyi eurooppalaistyylinen kaupunki. Ranska miehitti 1850-luvulla lebujen asuttaman Kap Verden niemimaan, jonne perustettiin Dakarin ja Rufisquen kaupungit.[3]

Rufisquesta tuli maapähkinäkaupan keskus ja Dakarista vuonna 1902 Ranskan Länsi-Afrikan pääkaupunki. Dakarista kasvoi hyvän satamansa ansiosta nopeasti Senegalin talouden keskus, jonne virtasi wolofeja, tukuloreja, ranskalaisia, syyrialaisia ja libanonilaisia. Gorée taantui Kap Verden asuttamisen jälkeen, ja se liitettiin Dakarin kuntaan vuonna 1929. Saint-Louis ja nopeasti kasvanut Rufisque jäivät Dakarin varjoon 1900-luvun alussa.[4]

Senegalin neljässä kunnassa asui 1800-luvun lopussa suurin osa maan ranskalaisista ja kreoleista. Kreolit olivat omaksuneet emämaan kulttuurin ja pitivät itseään ranskalaisina. Kaupunkilaistuneet afrikkalaiset poikkesivat maalaisserkuistaan, mutta säilyttivät identiteettinsä ja yhteyden kulttuuriinsa. Senegaliin syntyi myös muita kaupunkikeskuksia kuten rautatiekaupunki Thiès, mutta neljä vanhaa kuntaa hallitsivat maan poliittista ja taloudellista elämää. Jokainen niistä kehitti oman luonteensa, ja varsinkin Saint-Louisin asukkaista kasvoi itsetietoinen urbaani eliitti, joka toimi kauppiaina, opettajina ja hallintovirkailijoina eri puolilla maata.[5]

Poliittinen elämä

muokkaa

Goréella ja Saint-Louisilla oli ollut kreolipormestarinsa ja kaupunginvaltuustonsa jo 1700-luvulla, vaikka asiaa koskevaa lainsäädäntöä ei ollut olemassa. Kaupunkien asukkaat saivat helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1848 oikeuden valita edustajansa Ranskan kansalliskokoukseen. Senegalin ensimmäinen kansanedustaja oli kreoli Barthélémy Durand Valantin. Ranskan kolmas tasavalta palautti Napoleon III:n lakkauttaman edustajanpaikan vuonna 1871, ja seuraavana vuonna Saint-Louis ja Gorée saivat oikeuden järjestää kunnallishallintonsa Ranskan lain mukaan. Rufisquesta tuli täysivaltainen kunta vuonna 1880 ja Goréen alaisena olleesta Dakarista vuonna 1887.[6]

Dakarin ja Rufisquen kunnallishallintoa dominoivat ranskalaiset kauppiaat ja Saint-Louisin ja Goréen kunnanvaltuustoja paikallinen kreolieliitti. Mustia afrikkalaisia alettiin valita Dakarin valtuustoon 1890-luvulla. Senegalin kansalliskokousedustajat olivat ranskalaisia vuoteen 1902 saakka, jolloin valituksi tuli kreoli François Carpot. Kolmas vaaleilla valittu elin oli vuonna 1879 perustettu Senegalin suuri neuvosto, joka toimi kuvernöörin neuvonantajana ja hyväksyi siirtomaan budjetin. Sitä hallitsivat etupäässä kreolit.[7]

Äänioikeus oli vuodesta 1848 lähtien kaikilla neljän kunnan vakituisilla asukkailla heidän alkuperästään riippumatta. Rekisteröityneet äänestäjät, joita oli vuonna 1906 yli 10 000, oli perinteisesti katsottu Ranskan kansalaisiksi. Muualla Senegalissa asuvat olivat sen sijaan alkuasukaslainsäädännön piiriin kuuluvia Ranskan alamaisia, joilla ei ollut poliittisia oikeuksia. Neljässä kunnassa asuvien, etupäässä šariatuomioistuinten alaisten afrikkalaisten asema kansalaisina oli kuitenkin kyseenalainen, ja 1900-luvun alussa heidän oikeuksiaan ryhdyttiin rajoittamaan.[8]

Neljän kunnan afrikkalaiset, jotka muodostivat suurimman osan äänestäjistä, aktivoituivat poliittisesti 1900-luvun alussa. He muodostivat yhdistävän lenkin maan oikeudettomaan valtaväestöön. Ensimmäinen merkittävä afrikkalaisjohtaja oli Galandou Diouf, joka valittiin Rufisquen kunnanvaltuustoon vuonna 1909.[9] Hänen vuoden 1912 tienoilla perustamansa Jeunes sénégalais oli ranskankielisen Afrikan ensimmäinen poliittinen ryhmä. Ranskalaisen koulutuksen leviäminen ja islamin nousu auttoivat myös maaseutua heräämään.[10]

Vuonna 1914 Ranskan kansalliskokoukseen valittiin Senegalista ensimmäinen musta afrikkalainen edustaja Blaise Diagne. Hän ajoi läpi kaksi lakia, jotka turvasivat neljän kunnan afrikkalaisväestön kansalaisoikeudet. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen afrikkalaiset ottivat haltuunsa myös kunnanvaltuustot ja suuren neuvoston, jonka vuonna 1921 korvasi uusi siirtomaaneuvosto.[11]

Senegalin neljän vanhan kunnan afrikkalaisten poliittinen menestys oli yksi ensimmäisistä askelista koko maanosan tiellä kohti itsenäisyyttä. Ne olivat kolonialismin vastaisen toiminnan keskuksia, jotka näyttivät esimerkkiä Senegalin maaseudulle ja muulle ranskankieliselle Afrikalle. Toisen maailmansodan jälkeen myös muut siirtomaat saivat edustajansa Ranskan kansalliskokoukseen, ja niihin perustettiin kunnallishallintoja ja alueneuvostoja.[12] Neljän kunnan etuoikeudet lakkasivat vuonna 1946, jolloin Ranskan siirtomaiden asukkaista tuli Ranskan unionin kansalaisia[13].

Lähteet

muokkaa
  • Johnson, G. Wesley Jr: The Emergence of Black Politics in Senegal: The Struggle for Power in the Four Communes, 1900–1920. Stanford: Stanford University Press, 1971. ISBN 0-8047-0783-9

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Johnson, s. 19–22.
  2. ↑ Johnson, s. 22–26.
  3. ↑ Johnson, s. 26–32.
  4. ↑ Johnson, s. 32–34.
  5. ↑ Johnson, s. 34–36.
  6. ↑ Johnson, s. 39–45, 49.
  7. ↑ Johnson, s. 45–62.
  8. ↑ Johnson, s. 79–84.
  9. ↑ Johnson, s. 84–89.
  10. ↑ Johnson, s. 123–153.
  11. ↑ Johnson, s. 154–212.
  12. ↑ Johnson, s. 218–219.
  13. ↑ Clark, A. Francis & Phillips, Lucie Colvin: Historical Dictionary of Senegal, s. 87–88, 92. Metuchen & London: Scarecrow Press, 1994. ISBN 0-8108-2747-6
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Senegalin_neljä_vanhaa_kuntaa&oldid=22809641”