Radikaali sukupuolieron teoria
Radikaali sukupuolieron teoria (ransk. différence sexuelle) pohjautuu ranskalaiseen poststrukturalistiseen ajatteluperinteeseen ja toisaalta ranskalaiseen ja etelä-eurooppalaiseen feministiseen liikkeeseen. Radikaalin sukupuolieron teoreetikot korostavat sitä, että ongelmana ei niinkään ole miesten ja naisten toteutumaton tasa-arvo kuin se, että sukupuolten todellista eroa ei tunnusteta ja tehdä näkyväksi. Puhutaan positiivisesta sukupuolierosta, jolla tarkoitetaan sitä, että naisen ero miehestä määritellään myönteisenä asiana ja voimavarana.
Merkittävimpänä radikaalin sukupuolieron teoreetikoita ovat muun muassa Luce Irigaray, Rosi Braidotti ja Elizabeth Grosz. Suhtautuminen radikaaliin sukupuolieron teoriaan on ehkä merkittävin vedenjakaja sekä feministisessä teoriakeskustelussa, naistutkimuksessa että feministisen liikkeen sisällä.
Radikaaleja sukupuolieron teoreetikkoja on arvosteltu sukupuolen essentialisoimisesta: he ottavat sukupuolieron annettuna. Se on heille joko biologinen tosiasia tai sen olemassaolo on tietyn poliittisen strategian lähtökohta. He eivät kysy kuinka naisiksi tai miehiksi tullaan, vaan olettavat jonkin luonnollisen ja yhteisen naiseuden kokemuksen olevan olemassa sinänsä. Radikaalia sukupuolieron teoriaa on arvosteltu myös heteronormatiivisuudesta.
Radikaalin sukupuolieron teoria rantautui Yhdysvaltoihin 1980-luvulla haastaen aikaisemmin tehdyn jaottelun sosiaalisen (engl. gender) ja biologiseen (engl. sex) sukupuoleen. Se on siten vaihtoehtoinen tapa käsitteellistää sukupuoli.