Avaa päävalikko

Perttu Näsänen (24. lokakuuta 1940 Helsinki22. joulukuuta 2012 Helsinki)[1] oli suomalainen taidemaalari. Näsänen oli suomalaisen konstruktivismin näkyvimpiä hahmoja, mutta hän oli myös graafikko, kriitikko ja taidekirjoittaja sekä aktiivinen toimija taiteilijajärjestöissä.[2]

Sisällysluettelo

Taiteellinen toimintaMuokkaa

Perttu Näsänen opiskeli Vapaassa taidekoulussa 1959–60 ja Taideteollisessa oppilaitoksessa1960–64. Taideteollisessa oppilaitoksessa/Taideteollisessa korkeakoulussa hän toimi myös opettajana 1972–74.[3] Näsäselle myönnettiin valtion taiteilijaeläke vuonna 1996.[4]

Näsänen debytoi Nuorten näyttelyssä vuonna 1966. Hän osallistui lukuisiin suomalaisiin yhteisnäyttelyihin 1960-luvulta 1980-luvulle sekä suomalaisen taiteen esittelyihin ulkomailla (esim. Italia 1968, Saksa 1969, Tšekkoslovakia 1979) ja kansainvälisiin näyttelyihin Suomessa (esim. Pohjoismainen nuorisobiennale 1968, kansainvälinen realistisen taiteen näyttely Realisti 78) ja ulkomailla (esim. Sao Paulon biennale 1969, Pariisin biennale 1971). Näsäsen teoksia on 1990-luvulta alkaen ollut esillä useissa retrospektiivisissä näyttelyissä (esim. Pohjolan 60-luku Reykjavikissa 1990, Harkonmäki-kokoelman 70- ja 80-lukujen taiteen esittely 1991, suomalaisen 1960–1970-lukujen taiteen esittely Hämeenlinnan taidemuseossa 2018).[5]

Näsänen sai vuonna 1988 tunnustuspalkinnon ehdotuksestaan teokseksi presidentin virka-asunnon Mäntyniemen sisääntuloaulaan.[6] Näsäsen teoksia on Kansallisgallerian kokoelmissa[7] ja useissa suomalaisissa museokokoelmissa (esimerkiksi Helsingin, Turun ja Hämeenlinnan taidemuseot, Amos Andersonin taidemuseo, Kuntsin modernin taiteen museo).[5]

KonstruktivismiMuokkaa

Näsäsen työt asettuivat 60-luvulla osaksi puhtaisiin väreihin ja selkeään muotoon nojaavaa konstruktivismia. Näsäsen konstruktivismi oli vähäeleistä ja analyyttista muutamien peruselementtien muuntelua, jolla oli yhtymäkohtia op-taiteeseen ja kineettiseen taiteeseen.[1][3]Hänen töitään oli esillä vuonna 1970 Suomen taideakatemian kiertonäyttelyssä ”Kineettisiä kuvia” (1970) ja kokeilevan taiteen Dimensio-ryhmän ensimmäisessä näyttelyssä vuonna 1972.[5]

Näsäsen varhempaa tuotantoa on luonnehdittu ”kineettiseksi konkretismiksi”.[8] Toistamalla muunnellen samaa geometrista peruskuviota Näsänen loi akryylimaalauksiensa pintaan illuusion liikkeestä. Peruskuvioita olivat mustavalkoiset ”kinetikut”, siksak-kuviot ja sisäkkäisistä ympyröistä koostuva ”pingpong”-kuvio.[9][10] Näsäsen ensi kertaa vuonna 1967 esittämästä siksak-teoksesta kehittyi ”systemaattinen sarja, jossa eri teosten näköelementtien koko ja luku sekä parivärit (usein vastakkaisvärit) vaihtelivat, kun taas neliöelementin ohutpaksu siksak-muoto pysyi vakiona kuitenkin vaihdellen suorakulmaisesti paikkaa puolelta toiselle ja luoden teoksiin sähäkän liikkeen.”[8]

Leena Ahtola-Moorhouse[8] kirjoittaa Perttu Näsäsestä:

”Näsäsen yksinkertaistavissa kuvallisissa toteutuksissa kuultavat mm. kineettinen kovareuna, minimaalinen taide, Pop-taiteesta sovellettu sarjallisuus ja ehkä juuri Vasarelyltä opittu yksinkertaisten kontrastivärien vastakkaisuus.”

Sarjallisuus oli osa 60-luvun konkretismiin liittyvää pyrkimystä häivyttää nimetyn taiteilijan osuus ja viedä taide osaksi arkea.[11] Monistetusta taideteoksesta, multippelista haaveiltiin keinoa poistaa kynnys kansan ja taiteen väliltä.[9] Perttu Näsänen kirjoitti Näkökulma 68 -näyttelyn esitteessä:

”Taulua arvostetaan käsintehtynä, ainutkertaisena keräilykohteena. Keräilyesineen merkityksen ”tuhoamiseksi” olisi ryhdyttävä tekemään suuria sarjoja, monistamaan tiettyä ideaa, joka näin tulisi mahdollisimman monien omaksi.”[8]

TeoksiaMuokkaa

RealismiMuokkaa

Näsäsen myöhempää tuotantoa, 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun tummasävyisiä arkkitehtonisista aineksista koostuvia tehdas- ja kaupunkikuvia on luonnehdittu ”modernistiseksi konstruktivismiksi”[12], joka ”suorakulmioiden ja diagonaalien rytmisillä ja tilallisilla jännitteillä viittaa todellisuuteen, nähtyyn, koettuun ja elettyyn maisemaan”[13]. Töissä on nähty myös kytkentöjä kubismiin – etenkin Fernand Légerin perinteeseen[14] – ja futurismiin[12].

Näsäsen myöhempi tuotanto asettuu osaksi 1970-luvun kuvataiteessa vahvan aseman saanutta yhteiskunnallista realismia.[15][16] Realismin ja modernismin välinen suhde oli 1970-luvun taidekeskustelun keskeisiä aiheita. Näsänen osallistui keskusteluun Taide ja Kulttuurivihkot -lehdissä julkaistuissa kirjoituksissa, joissa hän kartoitti realismin historiallista kehitystä ja puolusti realismia luovana metodina ja ahtaan esittävyyden normin ylittävänä taidemuotona.[12]

Kuvataiteen rajapintojaMuokkaa

Suomessa 1960-luvulla yleistynyt silkkipainotekniikka (serigrafia) antoi mahdollisuuden taiteen tekemiseen sarjatuotantona. Konkreettisena eleenä taiteen viemiseksi arkeen Perttu Näsänen, Jorma Hautala ja Kari Juhani Tolonen kiinnittivät vuonna 1967 Jyväskylän kesän yhteydessä omia serigrafioitaan eri puolille kaupunkia näyttelyjulisteiden joukkoon.[11]

Korkeakulttuurisen taiteen aseman horjuttamiseen liittyi myös Helsingin taidehallissa vuonna 1971 pidetty Pahvisti-näyttely, jonka työryhmään Näsänen kuului yhdessä neljän muun kuvataiteilijan kanssa.[11] Ryhmä kritisoi ja ironisoi julkisia monumentteja esittämällä niiden vastapainoksi tilapäisiä, helposti liikuteltavia pahvimoduleista koottavia veistoksia.[17] Pahvirakennelmien on nähty osoittavan, kuinka lähelle toisiaan arkkitehtuuri ja kuvanveisto voivat tulla, mutta myös ilmentävän sarjallisuuden ideaa.[9]

Näsäsen on nähty vaikuttaneen myös mediataiteen avantgardessa. Vuonna 1969 tuotettu Jorma Hautalan ja Perttu Näsäsen agit prop -henkinen multimediaesitys ”Imperiumin nousu ja tuho I” hyödynsi live-esiintyjiä ja neljällä projektorilla valtavalle valkokankaalle heijastettuja diakuvia. Diamultivisiosta vastasi Perttu Näsänen ja tekstistä Marja-Leena Mikkola ja Jyrki Näsänen. Pariisin biennalessa vuonna 1971 Hautala ja Näsänen esittivät yhteisen multimediatyön ”I am a system”, joka valotti ylikansallisten yhtiöiden roolia kansainvälisissä kriiseissä.[18] Multimediatyöt asettuvat osaksi 1960-luvun lopun kantaa ottavaa taidetta, jossa taiteilijat kommentoivat maailman tapahtumia töidensä kautta.[15][19]

Taidegrafiikan rajamaastoon sijoittuvan uuden tekniikan mahdollisuudet olivat aiheena Heta Norroksen, Perttu Näsäsen ja Jarmo Sarlinin yhteisnäyttelyssä Elektrografiaa vuonna 1986: näyttely koostui valokopiokoneella tuotetuista teoksista.[5][20]

Taidepoliittinen toimintaMuokkaa

Perttu Näsäsellä oli luottamustehtäviä Suomen Taiteilijaseurassa, Helsingin Taiteilijaseurassa (puheenjohtaja 1973–76) ja Taidemaalariliitossa. Suomen taiteilijaseuran toimintaan hän osallistui 2000-luvulla Kuvataiteilijain huoltosäätiön puheenjohtajana ja Taide-lehteä julkaisevan Kustannus Oy Taiteen hallituksen puheenjohtajana (2002-2008). Näsänen vaikutti myös kirjailija- ja taiteilijayhdistys Kiilassa ja Kulttuurityöntekijäin liitossa.[1][2][3]

Näsänen kuului 1970-luvun keskeisisiin taidepoliittisiin vaikuttajiin.[1] Helsingin taiteilijaseurassa hän osallistui taidepoliittisen toimintasuunnitelman laatimiseen vuonna 1972.[21] Lehtikirjoituksissaan hän käsitteli kuvataiteilijoiden roolia yhteiskunnallisessa muutoksessa, kuvataiteen ammattikoulutusta ja kuvataiteilijoiden toimeentulon kysymyksiä.[5] Yhä avoimessa taiteilijapalkkakysymyksessä Näsänen peräänkuulutti taiteen ”tukemisen” sijaan taiteen ”rahoittamista” rinnastaen taiteen koululaitokseen:

”Eihän peruskoulun opettajiakaan tueta. Ei koululaitosta yhteiskunnan toimesta tueta vaan sitä rahoitetaan. Myös taidetta on rahoitettava. […] taiteilijalle on maksettava siitä, että hän tuottaa taiteellisia ideoita, henkisiä arvoja.”[22]

Näsänen oli keskeisiä toimijoita Helsingin taiteilijaseurassa virinneen ateljeetalohankkeen toteuttamisessa. Helsingin ateljeetalosäätiön hallinnoimaan Myllypuron taiteilijakylään rakennettiin työ- ja asuintiloja kuvataiteilijoille. Näsänen perheineen oli vuonna 1974 käyttöön vihityn taiteilijakylän ensimmäisiä asukkaita.[23]

Perttu Näsänen oli naimisissa kuvataiteilija Hertta Helander-Näsäsen kanssa, ja videotaiteilija Elena Näsänen on heidän tyttärensä. Kuvanveistäjä Johanna Rytkölä on Perttu Näsäsen sisar. Heidän isänsä oli professori Reino Näsänen.

LähteetMuokkaa

  1. a b c d Kantokorpi, Otso: Perttu Näsänen (Muistokirjoitus) Helsingin Sanomat. Viitattu 20.1.2013.
  2. a b Kantokorpi, Otso: Taidemaalari Perttu Näsänen on kuollut. Alaston kriitikko. 27.12.2012.
  3. a b c Näsänen, Perttu.” Uppslagsverket Finland. Viitattu 30.5.2018.
  4. Ylimääräistä eläkettä ehdotetaan 50:lle taiteilijalle. Helsingin Sanomat, 17.2.1996.
  5. a b c d e Näsänen, Perttu”. Taiteilijat. Suomalaisen kuvatataiteen bibliografia. Viitattu 30.5.2018.
  6. Presidentin virka-asunnon taidekilpa ratkesi. Helsingin Sanomat, 27.5.1988.
  7. Näsänen, Perttu”. Valtion taideteostoimikunnan kokoelma. Kansallisgalleria. Viitattu 30.5.2018.
  8. a b c d Ahtola-Moorhouse, Leena: Kokeilevat konkretistit ja kineetikot 60-luvun virrassa. Teoksessa: Kokeileva 60-luku. Helsinki: Suomen Taideakatemia, 1980, s. 28-30.
  9. a b c Valkonen, Markku ja Valkonen, Olli. Suomen taide. Nykyaika. (Suomen ja maailman taide, 6.) Helsinki: WSOY, 1986, s. 27-28. ISBN 951-0-10626-7.
  10. Vuorikoski, Timo: Epäkritiikkiä. Helsingin Sanomat, 16.2.1969.
  11. a b c Donner, Julia: Centtu, Aloha ja Pahvisti sekä Dimensio. Sininen laulu: Suomen taiteiden tarina. YLE Teema, 2003-2007. Viitattu 30.5.2018.
  12. a b c Lammi, Tom: Tehtaan jyly ammensi futurismista. Kulttuurivihkot, 2017, 1, 45. vsk, s. 30-33.
  13. Siltavuori, Eeva: Urbaanin kuvan synkkää runoa. Helsingin Sanomat, 5.12.1979.
  14. Kivirinta, Marja-Terttu: Tehtaan ja kaupungin uudet kuvat. Helsingin Sanomat, 1.3.1980.
  15. a b Donner, Julia: Maalaustaiteen 1970-1980-lukujen murros. Sininen laulu: Suomen taiteiden tarina. YLE Teema, 2003-2007. Viitattu 30.5.2018.
  16. Hellman, Heikki: Taiteen pitkä marssi 1970-luvulta 1980-luvulle. Helsingin Sanomat, 13.4.1991.
  17. Lähdesmäki, Tuuli: Kuohahdus Suomen kansan sydämestä.  (Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 94.) Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 2007, s. 519, loppuviite 507. ISBN 978-951-39-4237-3.
  18. Yli-Annala, Kari: Muutosten mestareita – mediataiteen avantgardea Suomessa 1930–1970-luvuilla. Suomalaisen mediataiteen historia. 30.8.2009. Viitattu 30.5.2018.
  19. Heinänen, Seija: Kuvataide Suomessa 1950- ja 1960-luvuilla. Ehtiihän sinne Pariisiin myöhemminkin, Artikkelit, 2014. Viitattu 30.5.2018.
  20. Miettinen, Heikki: Heta Norros on muuttanut valokopioinnin taiteeksi. Helsingin Sanomat, 17.7.1986.
  21. Paunu, Henna: Helsingin taiteilijaseura 1967-1997. Taidehistorian pro gradu -työ. Helsingin yliopisto, 1998.
  22. Kuuskoski, Martti-Tapio: Taiteilijapalkkakysymys. Viitattu 30.5.2018.
  23. Kantokorpi, Otso: Myllypuron taiteilijakylä. Alaston kriitikko. Viitattu 30.5.2018.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Ahtola-Moorhouse, Leena: Kokeilevat konkretistit ja kineetikot 60-luvun virrassa. Teoksessa: Kokeileva 60-luku. Helsinki: Suomen Taideakatemia, 1980, s. 28-30.
  • Lammi, Tom: Tehtaan jyly ammensi futurismista. Kulttuurivihkot, 2017, 1, 45. vsk, s. 30-33.

Aiheesta muuallaMuokkaa