Avaa päävalikko
”Iltasoiton jälkeen rykmentit kokoontuivat yksiköittäin iltahartauteen Pyhälle tielle, joka oli viisi metriä leveä valkoisiksi kalkittujen nupukivien reunustama hiekkakäytävä. Tiellä ei saanut kävellä muulloin kuin iltahartaudessa tai muissa juhlatilaisuuksissa.”[1] Kenttätykistörykmentti 2:n iltahartaus Perkjärvellä 3.7.1936. Kuva on otettu todennäköisesti pääleirillä. Vasemmalla miehistöparakit, oikealla tykkipiha.

Perkjärven ampuma-alue sijaitsi ennen toista maailmansotaa Karjalankannaksella Suomelle kuuluneen Uudenkirkon kunnan Kaukjärvellä. Vanhat, viralliset asiakirjat eivät tunne Kaukjärvi-nimistä kylää, mutta paikka oli olemassa ja hyvin tunnettu lähes kaikille Länsi-Kannaksen asukkaille.[2]

Ampuma-alue oli lähellä Muolaan kunnan puolella sijainnutta Perkjärven asemakylää. Perkjärven ampuma-alueella oli pysyvän ampuma-alueen lisäksi ennen talvisotaa Suomen puolustusvoimien kenttätykistön säännöllinen sotaharjoitusleiri eli Perkjärven tykistöleiri.

Suomen itsenäiseksi julistautumisen ja sitä seuranneen Suomen sisällissodan jälkeen alueesta tuli suomalaisen tykistön harjoituspaikka. Leiri sijaitsi Kaukjärvellä (nyk. Каменка), Perkjärven rautatieasemalta länteen, josta johti pistoraide leirialueelle.

Vuosina 1918–1939 Perkjärven ampumaleirillä luotiin kenttätykistön korkea ampumatekninen ja osin myös teknillinen taito. Se ei käsittänyt yksinomaan ammuntoja, vaan myös tykistön kokonaistoimintaan liittyviä tukitoimintoja. Näitä olivat mittaus- ja säätiedustelu, tiedusteluilmakuvaus, kartoitus ja asetekniset kokeet. Leirikesinä hiottiin myös yhteistoimintaa eri aselajien kesken.[3]

Perkjärvellä oli toiminnassa myös ilmavoimien (vuoteen 1928 ilmailuvoimat) tukikohta lentokoneineen. Lentokenttä ja ilmavoimat liittyivät kiinteästi tykistön toimintaan.[4]

Seudulta oli pakkolunastettu 4 600 hehtaaria metsämaata harjoitusalueeksi. Venäjän vallan aikana siitä käytettiin nimeä Nikolain tykistön ampuma-alue. Alue rajoittui koillissuunnassa Viipuri–Terijoki-rautatiehen, etelässä Perkjärven asemalta Kaukjärvelle johtaneeseen kylätiehen ja lounaassa Viipurista Uudenkirkon kirkonkylän kautta Terijoelle kulkeneeseen maantiehen. Kaukjärvi oli suhteellisen kapea, vain noin kilometrin verran leveimmältä kohdaltaan. Pituutta järvellä oli kymmenisen kilometriä. Maasto oli melko tasaista hiekkakangasta, joka kasvoi matalahkoa männikköä. Siellä oli myös laajahkoja suoalueita, joista muutamien poikki oli rakennettu kapulateitä. Ampuma-alueen keskikorkeus merenpinnasta oli 50–65 metriä ja korkein maastonkohta oli 88 metrin korkeudelle merenpinnasta ulottunut Raskaanharju. Alueen halki virtasi Säiniönjoki melko syvässä uomassa.[5][6]

Toiminta alueella alkoi uudelleen vuonna 1920 Vilho Nenosen tultua tykistön tarkastajaksi. Joulukuussa 1919 eversti Nenonen kävi ennen tykistön tarkastajaksi tuloaan Perkjärvellä selvittämässä alueen soveltuvuutta tykistön yhteisten leirien pitopaikaksi. Nenonen esitti tiedustelumatkansa jälkeen, että jo kesällä 1920 olisi pidettävä kenttätykistön yhteinen leiri Perkjärvellä. Esitys hyväksyttiin ja niin alkoivat kenttätykistön leiriharjoitukset. Tarkasti ottaen kyseessä oli Kaukjärven ampumaleiri, mutta lähinnä edellä mainitun rautatieyhteyden perusteella Perkjärven leiri vakiintui niin puolustusvoimien kirjeenvaihtoon kuin tykkimiesten puhekieleen.[7] Ampumaleirit kestivät kerrallaan useita viikkoja.

Periaatteena leirikokousten järjestelyissä oli se, että kukin rykmentti toi leirille sen tykkikaluston, jolla kotivaruskunnissa annettiin koulutusta. Menettely säilyi vuodesta toiseen. Alkuvuosina ammuttiin ahkeraan. 1920-luvun alussa kesäleirin ammuskulutuksen huippu saattoi olla yli 8000 laukausta. Pitkän aikavälin keskiarvo 1920-luvulla oli noin 6000 laukausta.[8]

22. kesäkuuta 1928 neljä KTR 3:n tykkimiestä sai surmansa ja kolme sotilasta loukkaantui kun kaksi tykkiä räjähti Perkjärvellä harjoitusammunnassa. Vuonna 1918 räjähti Perkjärvellä silloin majailleen saksalaisen kenttäpatterin tykki surmaten kolme tykkimiestä.[9]

Perkjärvellä määrättiin jokaiselle kenttätykistöjoukolle oma majoitusalueensa. Venäläiset olivat aikanaan rakentaneet erillisiä ala-alueita, joiden luku täsmäsi hyvin suomalaisen tykistön rykmenttijaotukseen. Telttamaiset majoitustilat vaihtuivat muutaman vuoden kuluessa lauta- ja hirsirakenteisiin parakkeihin ja taloihin. Tykistön tarkastaja majoittui alueen kaksikerroksiseen taloon eli Mustankorven hoviin, josta tuli kenttätykistön kehittämisen sydän useassakin merkityksessä.[10]

Joukko-osastojen leirialueet rakennuksineen olivat hyvin toistensa kaltaisia. Lähinnä Kaukjärven kylää oli pääleiri, jossa majailivat Kenttätykistörykmentit 3, 2 ja 1. Pääleirillä oli laaja yhteinen tykkipiha, joka leikkasi kunkin rykmentin aluetta. Jääkäritykistöpatteristolla (sittemmin Jääkäritykistörykmentillä) ja Raskaalla Tykistörykmentillä oli omat alueensa parin kilometrin päässä pääleiristä. Puolustusvoimien 1930-luvun alussa tapahtuneiden uudelleenjärjestelyjen päätyttyä Raskaan Tykistörykmentin manttelin perijä Kenttätykistörykmentti 4 sijoittui aiemman Jääkäritykistörykmentin tilaan ja vastaavasti Jääkäritykistörykmentistä muodostettu Kenttätykistörykmentti 1 majoittui entiseen Raskaan leiriin. Ratsastavalla Patterilla oli sijansa aiemmalla Kenttätykistörykmentti 1:n palstalla.[11]

Talvisodan seurauksena Perkjärven ampuma-alue sekä koko Kannas menetettiin Neuvostoliitolle. Suomalaiset pitivät aluetta vielä hallussaan jatkosodan aikana, mutta lopullisesti sen menetettiin Pariisin rauhassa vuonna 1947.

Neuvostoliiton armeija, sittemmin Venäjän armeija, on jatkanut alueen käyttöä. Alueluovutuksien seurauksena Suomen kenttätykistö tarvitsi käyttöönsä uuden ampuma-alueen. Sellainen perustettiin Rovajärvelle vuonna 1949.

LähteetMuokkaa

  • Paulaharju, Jyri: Tykistömme kehto – Perkjärvi: Kaukjärven ampumaleiri 1918–1938. Suomen Kenttätykistön Säätiö ry, 2001. ISBN 952-91-3161-5.

ViitteetMuokkaa

  1. Paulaharju, Jyri: Tykistömme kehto – Perkjärvi: Kaukjärven ampumaleiri 1918–1939 2001: 31, 44–45
  2. Paulaharju 2001: 11
  3. Paulaharju 2001: 8
  4. Paulaharju 2001: 45
  5. Lauri Harvila: Muistelmia Perkjärven leiriltä. Tykkimies-vuosikirja 1974, s. 53–100. Helsinki: Suomen Kenttätykistön Säätiö, 1974.
  6. Paulaharju 2001: 12
  7. Paulaharju 2001: 26–27
  8. Paulaharju 2001: 78
  9. Perkjärven tykistöleirillä räjähtänyt kaksi tykkiä, surmaten 4 tykkimiestä, Helsingin Sanomat 23.06.1928 nro 169, s. 7, Kansalliskirjaston Digitoidut aineistot
  10. Paulaharju 2001: 42–43
  11. Paulaharju 2001: 43