Wikipedia

Pe̍h-ōe-jī

Pe̍h-ōe-jī (perint.: 白話字; yksink.: 白话字) on minnan-kiinan latinisaatiojärjestelmä. Sen kehittivät 1800-luvulla Kaakkois-Aasian kiinalaisyhteisöjen parissa toimineet lähetyssaarnaajat. Se keräsi myöhemmin suosiota Xiamenissa ja Taiwanissa. Japanin vallan aikaan pe̍h-ōe-jīn lisäksi minnanin translitterointiin käytettiin myös japanilaisia kana-merkkejä. Toisen maailmansodan ja Kiinan sisällissodan jälkeisellä Kuomintangin valtakaudella sen käyttöä rajoitettiin edelleen 1980-luvulle asti.

Pe̍h-ōe-jīlla kirjoitettua tekstiä kirkon oven yläpuolella Tainanissa.

Historia muokkaa

Minnan-kiinaa kirjoittivat latinalaisin kirjaimin aluksi espanjalaiset lähetyssaarnaajat Manilassa 1700-luvulla. Silloin järjestelmää kuitenkin käytettiin lähinnä minnan-kiinan opettamiseksi espanjan puhujille.[1] 1800-luvun alussa länsimaalaisia lähetyssaarnaajia ei päästetty Kiinaan, joten he tekivät työtä lähinnä Kaakkois-Aasian kiinalaisyhteisöjen parissa.[2] Vuonna 1820 englantilainen kongregationalistinen lähetyssaarnaaja Walter Henry Medhurst julkaisi pienen sanaston, jossa hän käytti minnanin sanojen kirjoittamiseen latinalaisia kirjaimia;[3] laajemman sanakirjan hän julkaisi vuonna 1832.

 
Elihu Dotyn sanakirjan kansisivu.

Malaccassa asemapaikkaansa pitänyt Medhurst otti vaikutteita toisen lähetyssaarnaajan, Robert Morrisonin, mandariinikiinaa varten kehittämästä romanisaatiojärjestelmästä, johon hänen oli tehtävä lisäyksiä mandariinikiinan ja minnan-kiinan välisten erojen vuoksi.[2] Medhurst oli vakuuttunut siitä, että toonien merkitseminen romanisaatioon olisi ensiarvoisen tärkeää kirjoituksen ymmärtämiseksi.[4][5] Medhurstin kehittämä järjestelmä muodosti pohjan myöhempien sanakirjailijoiden käyttämille järjestelmille, vaikkakin sen monimutkaisesta vokaalijärjestelmästä ja kirjakieleen keskittymisestä luovuttiin pian.[4][2] Vuonna 1853 amerikkalainen lähetyssaarnaaja Elihu Doty julkaisi Amoyn murteesta teoksen Anglo-Chinese Manual with Romanized Colloquial in the Amoy Dialect, jossa käytetty romanisaatiojärjestelmä perustuu Medhurstin järjestelmään ja joka eroaa nykyisin käytettävästä pe̍h-ōe-jīstä vain vähän.[4][2]

Vuoden 1842 Nanjingin sopimuksen myötä länsimaalaisten lähetyssaarnaajien sallittiin saarnata tietyissä satamakaupungeissa. Yksi kaupungeista oli Amoy eli Xiamen, jossa puhutusta minnan-kiinan murteesta tuli pian de facto kielen standardimurre, jolla lähetyssaarnaajat kirjoittivat. Vuoden 1858 Tianjinin sopimuksella sallittiin lähetyssaarnaajien pääsy myös Taiwanille.[4]

Minnan-kiinan kaksi päämurretta ovat Quanzhoun ja Zhangzhoun murteet; Xiamenissä puhuttu murre on näiden kahden välimuoto.[6] Taiwania olivat asuttaneet kummaltakin murrealueelta saapuneet kiinalaiset, joten siellä puhuttu minnan-kiina oli samankaltaista kuin Xiamenissä; eroja oli, mutta ne olivat sen verran vähäisiä, että ne jätettiin usein huomiotta.[4]

Lähetyssaarnaajat olivat jakautuneita sen suhteen, tulisiko pe̍h-ōe-jītä käyttää sellaisenaan kielen oikeinkirjoitusjärjestelmänä vai ainoastaan apuvälineenä kiinan kirjoitusmerkkien opettamisessa. Skotlantilainen presbyteerilähetyssaarnaaja William Campbell oli sitä mieltä, että pe̍h-ōe-jīn opettaminen itsenäisenä kirjoitusjärjestelmänä voisi kuohuttaa kiinalaisnationalistien tunteita, koska kirjoitusmerkkejä pidettiin lähes pyhänä osana kiinalaista kulttuuria.[4] Toisaalta englantilainen presbyteerilähetyssaarnaaja Thomas Barclay uskoi, etteivät paikalliset voisi oppia lukemaan omalla äidinkielellään käyttäen muuta järjestelmää kuin pe̍h-ōe-jītä.[7] Vuonna 1880 presbyteerilähetyssaarnaaja James Laidlaw Maxwell lahjoitti tainanilaiselle kirkolle painokoneen, jota Barclay opetteli käyttämään. Vuonna 1885 ilmestyi ensimmäisen kerran ensimmäinen pe̍h-ōe-jīllä kirjoitettu lehti, Tâi-oân-hú-siâⁿ Kàu-hōe-pò (’Taiwanin pääkaupungin kirkkolehti’).[8]

Eri kirjoittajat tekivät romanisaatiojärjestelmään omia muutoksiaan, ja pe̍h-ōe-jīstä oli käytössä eri versioita. Vuonna 1934 Ernest Tipsonin julkaisemassa taskusanakirjassa käytetty versio on käytössä edelleenkin.[4]

Pe̍h-ōe-jīn kehitys
Vuosi Kirjoittaja Äänteiden kirjoitusasut
[tɕ] [ts] [ŋ] [ɪɛn]/[ɛn] [iɛt̚] [ɪk] [iŋ] [ɔ] [ʔ]
1832 Medhurst ch gn ëen ëet ek eng oe 'h
1853 Doty ch ng ian iat iek ieng o͘ '
1869 MacGowan ts ng ien iet ek eng o͘ h
1873 Douglas ch ts ng ien iet ek eng ɵ͘ h
1894 Van Nest Talmage ch ng ian iat ek eng o͘ h
1911 Warnshuis ja de Pree ch ng ian iat ek eng o͘ h
1913 Campbell ch ts ng ian iat ek eng o͘ h
1923 Barclay ch ts ng ian iet ek eng o͘ h
1934 Tipson ch ng ian iat ek eng o͘ h
 
Vuonna 1955 annettu pe̍h-ōe-jīn käytön kieltänyt asetus.

Japanin vallan aikana Taiwanissa käytettiin minnan-kiinan translitterointiin japanin kana-merkeistä kehitettyä järjestelmää. Paikallisten kielten asemaa heikennettiin japanin hyväksi, ja pe̍h-ōe-jīn käyttö väheni. Toisen Kiinan–Japanin sodan puhkeamisen myötä kiinan latinisointi sekä useita sillä kirjoitettuja julkaisuja kiellettiin Taiwanilla.[4] Toisen maailmansodan jälkeen Kuomintang-hallinto suhtautui myötämielisesti ”paikallisiin murteisiin”. Vuonna 1953 kuitenkin kiellettiin minnan-kiinan ja japanin käyttö opetuksessa,[9] ja vuonna 1955 kiellettiin pe̍h-ōe-jīn käyttö uskonnollisessa käännytystoiminnassa. Latinalaisin aakkosin kirjoitettujen Raamattujen käyttö kirkoissa kiellettiin; vaikka kiellosta luovuttiin jo vuonna 1959, kirkkoja kehotettiin käyttämään kiinalaisin merkein kirjoitettuja Raamattuja.[10] 1960- ja 1970-luvulla useita julkaisuja, jotka käyttivät latinalaisia kirjaimia, kiellettiin.

Kun sotatilalaki poistettiin käytöstä Taiwanissa vuonna 1987, ”paikallisten kielten” käytön rajoitukset poistettiin,[11] ja 1990-luvulla kiinnostus minnan-kiinan kirjoittamista kohtaan kasvoi.

Vuodesta 2006 lähtien Taiwanin opetusministeriö on suosittanut pe̍h-ōe-jīhiin perustuvaa tâi-lô-järjestelmää.[12]

Järjestelmä muokkaa

Pe̍h-ōe-jīssa käytetään seuraavia kirjaimia ja kirjainyhdistelmiä:[4]

Kirjain a b ch chh e g h i j k kh l m n ⁿ ng o o͘ p ph s t th u
Nimi a be che chhe e ge ha i ji̍t ka kha é-luh é-muh é-nuh iⁿ ng o o͘ pe phe e-suh te the u

Perinteisessä kiinalaisessa fonologiassa tavu jaetaan tavunaloittajaan, tavunlopettajaan ja tooniin.[13]

Tavunaloittajat muokkaa

Tavunaloittajakonsonantit ovat:[10]

  Bilabiaalit Alveolaarit Alveolopalataalit Velaarit Glottaalit
soinniton soinnillinen soinniton soinnillinen soinniton soinnillinen soinniton soinnillinen soinniton
Nasaalit m [m] n [n] ng [ŋ]
Klusiilit aspiroimattomat p [p] b [b] t [t] k [k] g [g]
aspiroidut ph [pʰ] th [tʰ] kh [kʰ]
Affrikaatat aspiroimattomat ch [ts] j [dz] chi [tɕ] ji [dʑ]
aspiroidut chh [tsʰ] chhi [tɕʰ]
Frikatiivit s [s] si [ɕ] h [h]
Lateraalit l [ɭ/ɾ]

Tavunlopettajat muokkaa

Tavunlopettaja koostuu vähintään yhdestä vokaalista sekä mahdollisesti koodakonsonantista.

Monoftongit[10]
  etu keski taka
yksink. nasaalinen yksink. yksink. nasaalinen
suppea i [i] iⁿ [ĩ] u [u] uⁿ [ũ]
väli e [e] eⁿ [ẽ] o [ə~o] o͘ [ɔ] oⁿ [ɔ̃]
väljä a [a] aⁿ [ã]
Diftongit ja triftongit[10]
Diftongit ai [aɪ] au [aʊ] ia [ɪa] io [ɪo]
iu [iu] oa [ua] oe [ue] ui [ui]
Triftongit iau [ɪaʊ] oai [uai]
Koodat[10]
  Bilabiaalit Alveolaarit Velaarit Glottaalit
Nasaalit -m [m] -n [n] -ng [ŋ]
Klusiilit -p [p] -t [t] -k [k] -h [ʔ]

Lisäksi itsenäisinä tavuina esiintyvät syllabiset nasaalit [m̩] ja [ŋ̍] latinisoidaan m ja ng.

Toonit muokkaa

 
Pe̍h-ōe-jīssa käytettävät toonimerkit.

Toonit merkitään toonisandhia huomioon ottamatta tarkkeiden avulla seuraavasti:

Nro Tarke Esimerkki Ääntämys
Taipei Tainan
1 – kha 跤 [kʰa˥] [kʰa˦]
2 akuutti chúi 水 [tsui˥˩] [tsui˥˧]
3 gravis kàu 到 [kaʊ˧˩~kaʊ˨˩] [kaʊ˩]
4 – bah 肉 [baʔ˧˨] [baʔ˨˩]
5 sirkumfleksi ông 王 [əŋ˩˦~əŋ˨˦] [əŋ˨˦]
7 makron tiōng 重 [tɪoŋ˧] [tɪoŋ˨]
8 pystyviiva joa̍h 熱 [dzuaʔ˦] [dzuaʔ˥]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. ↑ Henning Klöter: The History of Peh-oe-ji. 2002台灣羅馬字教學KAP研究國際學術研討會論文集, 2002. Taipei:
  2. ↑ a b c d Ku Wei-Ying, Koen De Ridder (toim.): ”Ann Heylen: ”Romanizing Taiwanese: Codification and Standardization of Dictionaries in Southern Min (1837–1923)””, Authentic Chinese Christianity, Preludes to Its Development: Nineteenth & Twentieth Centuries. Leuven: Universitaire Pers Leuven, 2001. ISBN 9789058671028.
  3. ↑ Chang Yu-hong: Principles of POJ or the Taiwanese Orthography: An Introduction to Its Sound-Symbol Correspondences and Related Issues. Taipei: Crane, 2001. ISBN 9789572053072.
  4. ↑ a b c d e f g h i Henning Klöter: Written Taiwanese. Wiesbaden: Harrassowitz, 2005. ISBN 9783447050937.
  5. ↑ Walter Henry Medhurst: Dictionary of the Hok-këèn Dialect of the Chinese Language, According to the Reading and Colloquial Idioms. Macao: East India Press, 1832. Teoksen verkkoversio (viitattu 21. marraskuuta 2021).
  6. ↑ Âng Uî-jîn (洪惟仁): 台灣方言之旅. Taipei: 前衛出版社, 1992. ISBN 957-9512-31-0.
  7. ↑ Edward Band: Barclay of Formosa. Christian Literature Society, 1936. Teoksen verkkoversio (viitattu 21. marraskuuta 2021).
  8. ↑ John F. Copper: A Historical Dictionary of Taiwan (Republic of China). Lanham, Maryland: Scarecrow Press, 2007. ISBN 9780810856004.
  9. ↑ Alvin Lin: Writing Taiwanese: The Development of Modern Written Taiwanese. Sino-Platonic Papers, 1999, nro 89. Artikkelin verkkoversio (pdf). Viitattu 21. marraskuuta 2021. (englanniksi)
  10. ↑ a b c d e Chang Yu-hong: Principles of POJ or the Taiwanese Orthography: An Introduction to Its Sound-Symbol Correspondences and Related Issues.. Taipei: Crane, 2001. ISBN 9789572053072.
  11. ↑ Todd L. Sandel: Linguistic capital in Taiwan: The KMT's Mandarin language policy and its perceived impact on language practices of bilingual Mandarin and Tai-gi speakers. Language in Society, 2003, 32. vsk, nro 4, s. 523–551. Cambridge University Press. doi:10.1017/S0047404503324030. JSTOR 4169285.
  12. ↑ 臺灣閩南語羅馬字拼音方案使用手冊 Minguo 97 (2008). Kiinan tasavallan opetusministeriö. Viitattu 7. helmikuuta 2022. (englanniksi) 
  13. ↑ Chung Raung-fu: The Segmental Phonology of Southern Min in Taiwan. Taipei: Spoken Language Services, 1996. ISBN 9789579463461.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Pe̍h-ōe-jī&oldid=22091013”