Wikipedia

Pakettiauto

Pakettiauto on auton korimalli, joka on suunniteltu kevyiden tavaroiden, pakettien, laitteiden sekä muunlaisten pienten ja keskisuurten tavaroiden kuljettamiseen. Pakettiautojen yksi yleisimmistä tarkoituksista on erilaisten huolto- ja palvelutoimien tavaroiden kuljetus ja säilytys. Avolavallisia pakettiautoja kutsutaan lava-autoiksi. Pakettiauton ohjaamoon mahtuu yleensä kuljettajan lisäksi yksi tai kaksi matkustajaa. Pakettiauton suurin sallittu kokonaismassa on lainsäädännön mukaan 3 500 kilogrammaa.[1][2] Tätä suuremmat ’pakettiautot’ luetaan kevytkuorma-autoiksi ja niiden kuljettamiseen vaaditaan C-luokan ajo-oikeus. Vuoden 2012 lopussa Suomen autokannasta 11 prosenttia oli pakettiautoja.[3]

Volkswagen Crafter on esimerkki nykyaikaisesta suurikokoisesta pakettiautosta.

Autovalmistajat ovat kehittäneet myös pienistä henkilöautomalleistaan pakettiautoversiota, jolloin auton takapenkistön tila ja peräosa on kasvatettu pakettiautoluokitukselta vaadittaviin mittoihin. Esimerkkejä tällaisista versioinneista ovat muun muassa Opel Corsa Van ja Ford Fiesta Van. Henkilöauto on myös tietyin edellytyksin mahdollista muuttaa ja rekisteröidä pakettiautoksi. Näin tehdään lähinnä verotuksellisista syistä. Suomessa tunnettuja esimerkkejä ovat olleet niin sanotut piilofarmarit 1960- ja 1970-lukujen taitteessa ja korotetulla katolla varustetut farmariautot 1980-luvulla.[4] Myös tila-auton voi tietyin edellytyksin muuttaa pakettiautoksi. Vastaavasti pakettiauto on saatettu versioida tai siitä voidaan rakentaa pikkubussi, jolloin se rekisteröidään matkustajapaikkojen määrästä riippuen henkilö- tai linja-autoksi. Henkilöauto voi maksimissaan olla rekisteröity kahdeksalle matkustajalle ja kuljettajalle[5]. Yleistä on myös pakettiauton muuttaminen matkailuautosi. Matkailuauto on ”erikoistehtävään valmistettu” M-luokan (henkilöauto / linja-auto) ajoneuvo. Uuden auton autoverosta vapautuminen edellyttää vähintään 2 500 kilogramman omamassaa, 1,85 metrin korkeutta majoitustilassa vähintään 0,4 metrin leveydeltä 1,3 metrin matkalla auton pituussuunnassa. Henkilöauton käyttövoimavero (’dieselvero’) laskee merkittävästi muutettaessa se matkailuautoksi. Muutoksen edellytyskset ovat edellä mainittujen lisäksi tukevasti kiinnitetty majoitustilan lämmitin, keittomahdollisuus, säilytystiloja, istuimia, makuusija (voidaan muodostaa penkeistä) sekä pöytä, joka saa olla helposti poistettavissa. Tila-auton voi samoin edellytyksin muuttaa matkailuautoksi. Dieselkäyttöisen tila-auton (henkilöauto) muuttaminen pienentää ’tila-auton’ vuotuista käyttövoimaveroa.[6]

Euroopassa tunnettuja pakettiautomalleja ovat Ford Transit, Mercedes-Benz Vito, Toyota Hiace, Fiat Ducato, Volkswagen Transporter, Citroën Jumper sekä Peugeot Expert ja Partner. Pohjois-Amerikassa käytetympiä ovat yhdysvaltalaiset raskaammat pakettiautot, kuten Chevrolet Express ja Ford Econoline.

Pakettiautot Suomessa muokkaa

Suomessa käytössä olleiden pakettiautojen määrästä on vaikea saada täsmällisiä tietoja ennen vuotta 1940, jolloin ne alettiin tilastoida moottoriajoneuvorekisterissä omana ryhmänään. Vuonna 1922, jolloin autot määrättiin rekisteröitäviksi, pakettiautoja lienee ollut koko maassa 70–80 kappaletta. Lähes kaikki silloiset pakettiautot olivat saksalaisvalmisteisia. Siihenastisten tilastojen perusteella rajanveto pakettiautoista henkilö- ja kuorma-autoihin on ollut epämääräistä. Pakettiautokanta lähti kasvuun 1920-luvun aikana ja muuttui vuoteen 1939 mennessä käytännössä kokonaan amerikkalaiseksi.[7]

Vuonna 1950 Suomessa oli rekisterissä hieman yli 3 000 pakettiautoa. Vuoteen 1959 mennessä pakettiautojen määrä oli noussut lähes 20 000 kappaleeseen, mutta vain pieni osa niistä oli ammattikäytössä, koska niitä oli hankittu korvaamaan tuontisäännöstelyn alaisina olleita henkilöautoja. Pakettiautojen tuontisäännöstely purettiin vuonna 1957, mutta henkilöautojen osalta vasta vuonna 1962. Niin kutsutusta piilofarmarivillityksestä vuosina 1967–1971 kertoo se, että vuoden 1969 lopussa rekisterissä oli 56 707 pakettiautoa, joista ammattikäytössä oli vain 1 218. 1950- ja 1960-luvulla pakettiautokanta muuttui valtaosaltaan eurooppalaiseksi ja suurimmat tuontimaat olivat Britannia, Länsi-Saksa ja Ranska. Japanilaiset pakettiautot saapuivat Suomeen 1960-luvun loppupuolella ja niiden osuus lähti ripeään kasvuun 1970-luvun aikana. Dieselmoottori yleistyi pakettiautojen voimanlähteenä 1970-luvulta lähtien. Tähän vaikutti toisaalta vuosien 1973–1974 öljykriisi, toisaalta moottoritekniikan kehittyminen laiskoina ja savuttavina pidettyjen dieselautojen tullessa suorituskykyisemmiksi ja vähäpäästöisemmiksi. Vuonna 1986 enää kolmannes Suomen pakettiautoista kulki bensiinillä.[8]

Suomessa tunnettuja pakettiautoja ovat olleet Citroën HY (1948–1981), Volkswagen Transporter (vuodesta 1950), Bedford CA (1952–1969) ja CF (1969–1987), Chevrolet Chevy Van (vuodesta 1964), Ford Transit (vuodesta 1965), Toyota Hiace (vuodesta 1973), Fiat Ducato (vuodesta 1981) ja Mercedes-Benz Sprinter (vuodesta 1995).[9]

Pakettiauton verokohtelu muokkaa

Pakettiautot olivat Suomessa pitkään vapaita vuonna 1958 säädetystä autoverosta, jolla puolestaan rasitettiin henkilöautojen ostajia. Pakettiautot katsottiin luonteeltaan hyötyajoneuvoiksi, joita hankittiin tavarankuljetukseen ja siten talouselämää hyödyttämään. Pakettiautoiksi rekisteröityjen farmariautojen tavaratilaan saatiin kuitenkin tietyin edellytyksin asentaa lisäistuimia ”tilapäistä henkilökuljetusta varten”. Tämä mahdollisuus poistui vuonna 1971 tehdyn lainmuutoksen nojalla.[10]

Vuonna 1971 määrättiin autoverosta vapaan avolavapakettiauton lavan vähimmäispituudeksi 150 senttimetriä. Vuonna 1976 Korpivaara Oy toi Suomen markkinoille pienen Toyota Timangi -avolavapakettiauton, jonka lavan pituus ylitti juuri ja juuri kriittisen rajan ja jolle pystyttiin siksi järjestämään edullinen myyntihinta (12 850 markkaa). Timangin myynti käytännössä loppui miltei alkuunsa, kun verovapaan pakettiauton lavan minimipituus korotettiin 185 senttimetriin jo keväällä 1977. Myöhemmin eräiden muiden pakettiautojen, kuten Moskvitš Elite Pickupin, lavaa pidennettiin sen verran, että ne saatiin rekisteröidyiksi verovapaina.[11]

1980-luvun lopulla huomattiin, että Suomessa käytetty verovapaan pakettiauton tavaratilan mittaustapa mahdollisti farmariauton tavaratilan korottamisen suksiboksin tapaisella lisäosalla, joka yhdistettiin aukolla alkuperäiseen tavaratilaan. Tällä tavoin hyväksyttiin pakettiautoiksi esimerkiksi Citroën BX:n farmarimalli ja Mitsubishi Space Wagon. Myös suuri määrä kookkaita amerikkalaisvalmisteisia farmariautoja saatiin rekisteröidyiksi pakettiautoina. Tämä porsaanreikä tukittiin vuonna 1990 tiukentamalla säännöksiä tavaratilan mittaustavasta. Samalla kaikkein pienimpien pakettiautojen, kuten Suzuki Carryn ja Toyota Liteacen myynti Suomessa tyrehtyi.[12]

Uusien pakettiautojen verovapaus lakkautettiin kokonaan vuonna 1993.[13]

Nopeusrajoitus muokkaa

Pakettiauton ajoneuvokohtaiseksi nopeusrajoitukseksi määrättiin 70 km/h vuonna 1955. Vuoden 1965 alusta lähtien pakettiauton suurimmaksi sallituksi ajonopeudeksi tuli moottoritiellä 80 km/h, muualla 70 km/h. Heinäkuun 1968 alussa pakettiautojen ajoneuvokohtainen nopeusrajoitus korotettiin 90 km/h:iin, mutta laskettiin 80 km/h:iin heinäkuun 1973 alussa.[14] Vuonna 1988 säädettiin pakettiauton ajoneuvokohtaiseksi nopeusrajoitukseksi ilman perävaunua 100 km/h, mikäli auto oli otettu käyttöön vuonna 1981 tai myöhemmin ja sen omapaino oli enintään 1 800 kilogrammaa, muutoin 80 km/h.[15]

Pakettiautojen valmistus Suomessa muokkaa

Pakettiautojen valmistusta Suomessa on kokeiltu 1950-luvulta lähtien, mutta laajamittaiseen sarjatuotantoon ei ole toistaiseksi päädytty. 1950-luvulla Suomessa tehdyt pakettiautot olivat kokeiluluonteisesti koottuja ulkomaisia autoja, eikä omaa suunnittelua juuri ollut. Tällaisia autoja olivat saksalaiseen DKW-pakettiautoon pohjautunut Donau ja brittiläinen Trojan.[16]

Ensimmäiseksi suomalaiseksi pakettiautoksi on rekisteritilastoihin merkitty Valmetin Linnavuoren tehtaalla vuonna 1959 koottu Valmet PA -pakettiauto, jonka moottori ja voimansiirron komponentit olivat ulkomaisia, mutta kori Valmetin suunnittelijoiden käsialaa. Ulkonäöltään auto muistutti saksalaista Ford Taunus Transitia. Valmiiden autojen määrästä ei ole täyttä varmuutta, mutta rekisteritilastosta päätellen vain yksi auto valmistui. Auto oli Valmetin omassa käytössä vuoteen 1964, jolloin se myytiin.[16]

Volkswagenin maahantuoja Wihuri valmisti Teijon tehtaalla Perniössä reilut 100 kappaletta Teijo-pakettiautoa vuosina 1975–1976. Vuosina 1990–1998 koottiin Järvenpäässä Subaruun pohjautuvia sähkökäyttöisiä Elcat-pakettiautoja, joiden pääkäyttäjä oli Posti.[17]

Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen.
Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Merkinnän syy: historia puuttuu

Lähteet muokkaa

  • Korpela, Kari & Kalenoja, Hanna: Paketti-, linja- ja kuorma-autokannan rakenne, energiankulutus ja päästöt. Tampereen teknillinen korkeakoulu, liikenne- ja kuljetustekniikka, 1238–2108; 27. Tampere: Tampereen teknillinen korkeakoulu, 1998. ISBN 952-15-0059-X. (suomeksi)
  • Lehtomäki, Kirsti (toim.): Pakettiraketit. Mobilia-vuosikirja 2016. Kangasala: Mobilia-säätiö. ISBN 978-952-67739-4-0.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Ajoneuvolain 10§ Finlex.fi. Arkistoitu 15.9.2016. Viitattu 12.9.2015.
  2. ↑ Pakettiauto Trafi.fi. Liikenteen turvallisuusvirasto. Viitattu 12.9.2015.
  3. ↑ Rekisterissä olevat autot maakunnittain 31.12.2012 22.3.2013 (päivitetty). Tilastokeskus. Viitattu 26.10.2013.
  4. ↑ Muistatko vielä tämän hullutuksen? Ilta-Sanomat. 17.11.2011. Arkistoitu 24.9.2015. Viitattu 12.9.2015.
  5. ↑ Ajoneuvoluokat – Auto Traficom.fi. Liikenne- ja viestintävirasto. Viitattu 12.12.2021.
  6. ↑ Ajoneuvoluokat – Matkailuauto Traficom.fi. Liikenne- ja viestintävirasto. Viitattu 12.12.2021.
  7. ↑ Lehtomäki 2016, s. 9–11.
  8. ↑ Lehtomäki 2016, s. 14–15.
  9. ↑ Lehtomäki 2016, s. 31–40.
  10. ↑ Laitinen, Timo: Auto 70-luvulla: nousun ja kriisin vuosikymmenellä (3. painos), s. 12–15. Alfamer Oy, 2013.
  11. ↑ Laitinen 2013, s. 17–18..
  12. ↑ Lehtomäki (toim.), 2016, s. 52.
  13. ↑ Lehtomäki 2016, s. 52.
  14. ↑ Rimpelä, Jorma (toim.): Porin Autoteknillinen Yhdistys 1937–1987, s. 29. Pori: Porin Autoteknillinen Yhdistys ry, 1987.
  15. ↑ Lundsten, Henrik (toim.): Tieliikennekirja (37. painos), s. 38. Helsinki: Ajoturva Oy, 1988. ISBN 951-9028-47-1.
  16. ↑ a b Levä, Kimmo (toim.): Made in Finland: Mobilia-vuosikirja 2002, s. 21–24. Kangasala: Mobilia-säätiö, 2002.
  17. ↑ Lehtomäki 2016, s. 15–17.

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Pakettiauto&oldid=22227166”