Avaa päävalikko

Otto Wilhelm Klinckowström

suomalainen poliitikko
Otto Wilhelm Klinckowström, W. Carstensin maalaama muotokuva vuosilta 1839–1844.

Otto Wilhelm Klinckowström (10. joulukuuta 1778 Tukholma Ruotsi27. tammikuuta 1850 Helsinki) oli ruotsalaissyntyinen mutta Suomeen myöhemmin muuttanut kenraaliluutnantti, todellinen salaneuvos, hovimestari, vapaaherra ja taiteenkerääjä.

ElämäMuokkaa

Klinckowströmin vanhemmat olivat ruotsalainen ylimarsalkka, valtakunnanherra, vapaaherra Ture Leonard Klinckowström (1735–1821) ja hänen toinen puolisonsa Hedvig Eleonora von Fersen (1753–1792). Hänestä tuli vänrikki 11-vuotiaana 1790, luutnantti 1795 ja ratsumestari 1803. Klinckowström osallistui Ruotsin Pommerissa käytyyn sotaan 1805–1806 ja Suomen sotaan Ahvenanmaalla 1808–1809. Hänestä tuli vuonna 1809 ensin kuningatar Fredrika Dorotean todellinen kamariherra ja sitten everstiluutnantiksi ylennettynä kuningas Kustaa IV Aadolfin yliadjutantti. Klinckowström erotettiin kuitenkin jo 1810 Ruotsin armeijan palveluksesta ja hän asui sitten vuoteen 1816 saakka Italiassa. [1]

Klinckowström muutti Suomeen 1816 englantilaisen vaimonsa Sara Cuthbert-Brooken (vuoteen 1803 eversti Thomas Brooken puoliso), tytärpuolensa Louisen (1801–1865) ja poikansa Artur Vilhelmin kanssa perittyään äidiltään Vuojoen kartanon. Hän oli Suomen kenraalikuvernöörinä 1831–1855 toimineen ruhtinas Aleksandr Menšikovin ystävä, mikä helpotti Suomeen asettumista. Hän nousi senaattiin ja pääsi muihinkin merkittäviin tehtäviin ohi virkahierarkian. Hänelle myönnettiin H. M. Keisarin hovin hovimestarin arvonimi 7. kesäkuuta 1847. Hän oli Senaatin jäsen vuosina 1825–1847. Senaatissa Klinckowström esiintyi virkavaltaisesti ja suomalaisuuspyrkimysten vastustajana.[2]

Klinckowström omisti Vuojoen kartanon Eurajoella vuosina 1816−1829 ja Anjalan kartanomaatilan 1843−1847. Hän rakennutti Helsinkiin Elisabetintorin varrelle uusgoottilaistyylisen palatsin johon liittyi suuri puutarha. Klinckowströmin kuoltua palatsi lunastettiin valtiolle ja siihen siirtyi 1850 Helsingin junkkarikoulu jossa opetettiin venäläisessä jalkaväkidivisioonassa palvelelleille suomalaisille aliupseereille ja upseerikokelaille sotilasaineita sekä venäjän kieltä. Entinen palatsirakennus purettiin 1880-luvun alussa kun paikalle rakennettiin Uudenmaan tarkk'ampujapataljoonan kasarmit.

Klinckowströmiä pidettiin virkavaltaisena suomen kielen aseman parantamisen vastustajana. Häntä on luonnehdittu seuraavin sanoin:[3]

»Hän oli sekä seikkailija että grand seigneur, sekä kelvoton lurjus että hovimies, ja siis loistava seuramies ja rakastettava liehakoitsija, kaunis, aistikas ja henkevä - mutta täysin luonteeton ja kaikkia siveyskäsityksiä vailla.»

Klinckowströmin poika ensimmäisestä avioliitosta 1810 Sara Cuthbert-Brooken (1772–1838) kanssa oli kenraalimajuri, vapaaherra Artur Vilhelm Klinckowström (1807–1860) ja tytär toisesta avioliitosta 1840 Elisabeth Vilhelmina Barbara Krausen (1815–1890) kanssa kirjailija, vapaaherratar Helena Hedvig Klinckowström (1850–1925) joka käytti kirjailijanimeä Edvige Fersi.[1]

TaidekokoelmaMuokkaa

Klinckowströmin taidekokoelma karttui hitaasti perityistä sukumuotokuvista. Klinckowströmin kuoleman jälkeen osa kokoelmasta siirtyi Suomen Taideyhdistykselle, joka sai vuonna 1868 virallisen aseman. Kokoelman omistaa nykyisin Valtion taidemuseo, ja teoksia on ollut näytteillä Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä.

Kokoelma koostui maisemista, muotokuvista, asetelmista, interiööreistä ja mytologisista ja uskonnollisista maalauksista. Kokoelman merkittävimpiä töitä on Lucas Cranachin Nuoren naisen muotokuva (1525). Muita merkittäviä töitä ovat Dirck van Delenin Kirkon sisäkuva (1642), Hieronymus Francken II:n Taiteenystäviä galleriassa ja Godfriedt van Bochouttin asetelmat (1661). Kokoelma on pääosin keskieurooppalaista alkuperää. Pohjoismaisia taiteilijoita edustavat Carl Johan Fahlcrantz, Pehr Nordquist ja Alexander Lauréus.

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. a b SKS Biografiakeskus : Suomalaiset kenraalit ja amiraalit Venäjän sotavoimissa 1809–1917 : Klinckowström, Otto Wilhelm
  2. Facta. Tietosanakirja Oy, 1969.
  3. Ingrid Qvarnström Aurora Karamzinin elämäkerrassa Ett legendomspunnet liv: Aurore Karamsin och hennes samtid (Helsinki 1937)

Aiheesta muuallaMuokkaa