Wikipedia

Mäkiluodon historia

Mäkiluoto (ruots. Makilo) on noin kuusi kilometriä Porkkalanniemestä lounaaseen Suomenlahdella sijaitseva kallioinen ulkosaari, joka on toiminut pitkän historiansa aikana niin kalastajien tukikohtana kuin merkittävänä rannikkolinnakkeena.

Mäkiluodolla oli vuosisatojen ajan aktiivista kalastustoimintaa, ja saaresta kehittyi 1900-luvun alkuun mennessä Uudenmaan keskeisin kalastustukikohta. Tilanne muuttui kuitenkin 1910-luvulla, kun Venäjän keisarikunta alkoi kehittää siitä vahvaa rannikkolinnaketta osana laajempaa Pietari Suuren merilinnoitusta. Keskeneräinen linnoitus siirtyi puolustusvoimille Suomen itsenäistyttyä, minkä jälkeen se rakennettiin liki valmiiksi 1920- ja 1930-lukujen kuluessa. Mäkiluotoon oli tuolloin sijoitettuna muun muassa ”suomalaisen rannikkotykistön ylpeydeksi” nimitetty 12-tuumainen Obuhov-tornitykki, jota käytettiin muun muassa talvi- ja jatkosodan merisotatoimissa. Toisen maailmansodan päätyttyä saari jäi Neuvostoliitolle luovutetulle Porkkalan vuokra-alueelle.

Saari ja sillä ollut linnake palautettiin Suomelle merkittäviltä osin tuhottuna vuonna 1956, kun Neuvostoliitto luopui Porkkalan tukikohdastaan. Mäkiluoto päätettiin mittavista tuhoista huolimatta kunnostaa toimivaksi linnakkeeksi, ja pitkällisten rakennustöiden jälkeen se toimi vuosikymmentenajan yhtenä Suomen rannikon koulutuslinnakkeena, kunnes suurin osa viimeisistä rannikkolinnakkeista muutettiin 2000-luvun alun leikkauksissa miehittämättömiksi vartiolinnakkeiksi. Alasajosta huolimatta Mäkiluoto oli edelleen vuoden 2018 tilanteessa puolustusvoimien aktiivisessa harjoituskäytössä. Saarella on myös merenkulun säätietoja mittaava rannikkosääasema.

Mac Elliot -nimeen liittyvät tarinat muokkaa

Saaresta käytettiin etenkin 1900-luvun alulla nimitystä Mac Elliot, jonka mahdolliseen alkuperään liittyy kaksi tarinaa. Näistä ensimmäinen käsittelee saaren edustalle vuonna 1794 haaksirikkoutunutta laivaa, jonka kapteeni ja tämän perhe menehtyivät onnettomuudessa muun miehistön jäädessä henkiin. Miehistö hautasi kapteenin ja tämän perheen ruumiit Mäkiluotoon rakentamaansa hautaholviin.[1]

Toinen kertomus kertoo saaren saaneen nimensä Suomenlahden eteläpuolelta tulleesta lähetyssaarnaajasta, joka oli joutunut pakenemaan veneellään pakanoiden aiottua uhrata hänet jumalilleen. Pakanat olivat tarinan erään version mukaan saaneet saarnaajan kiinni, ja surmanneet tämän Mäkiluodossa. Toiset lähteet kertovat saarnaajan pelkästään nousseen maihin Mäkiluodossa, ja antaneen saarelle tuolloin Mac Elliot -nimen.[1]

Kertomukset ovat luonteeltaan vailla vahvempaa totuuspohjaa, ja näin ollen merikapteeni ja lähetyssaarnaaja ovat mahdollisesti versioita samasta tarinasta.[1] Merikapteenitarinalla on tosin näistä jossain määrin vahvempi totuuspohja, sillä Mäkiluodossa paljaalla kalliolla sijainnut hautaholvi on dokumentoitu 1900-luvun alun aikalaisteksteissä. Saarta käyttäneet kalastajat olivat jättäneet holvin rauhaan, mutta sen kävivät kaatamassa muutaman kirvesmiehen porukka Rönnskärin majakan kunnostuksen yhteydessä vuonna 1838.[2] Hautakummun jäänteet olivat edelleen kallion päällä kesällä 1913, mutta venäläiset hävittivät ne ensimmäisen maailmansodan aikaisissa linnoitustöissään.[3]

Mac Elliotille pystytettiin uusi muistomerkki 1920-luvulla. Kieltolaki oli voimassa, ja Porkkalan seudusta oli päässyt muodostumaan yksi tärkeimmistä pirtun salakuljetuspaikoista. Irronneita pirtukanistereja ajautui silloin tällöin myös Mäkiluotoon, mikä kiinnosti etenkin saaressa koulutettavana olleita merivoimien reserviläisosastoja, joiden komentajana toimi luutnantti Eero A. Huima. Huima keksi pirtukanisterien etsinnän vastapainoksi uuden muistomerkin pystyttämisen merikapteeni Mac Elliotille. Vuonna 2015 puretun kasarmin koillisnurkalle rakennettua muistomerkkiä kutsutaan usein Mac Elliotin haudaksi, vaikka kyseessä on vain muistomerkki.[3]

Aikakausi kalastustukikohtana muokkaa

Mäkiluoto on ollut muiden Suomenlahden rannikon ulkosaarien tapaan pitkäaikainen kalastustukikohta, eikä tarkkoja tietoja toiminnan alkuajankohdasta ole säilynyt. Saarta oli kuitenkin käytetty jo 1900-luvun alulla vuosisatojen ajan nuottakalastuksen tukikohtana, mitä varten saareen oli rakennettu joukko pieniä hirsimökkejä. Neljä tällaista matalaa ja harmaata mökkiä oli säilynyt aina 1900-luvun alulle.[1]

Nuotista siirryttiin isorysän käyttöön 1900-luvun alulla, ja Mäkiluodon mökkien merkitys väheni jonkin verran kevätpyynnin aikana. Saari tuli tosin syyspyynnin aikaan tärkeämmäksi, kun kilohailin ja silakan verkkokalastus käynnistyi. Mottoriveneiden yleistyttyä Mäkiluodosta tuli Uudenmaan merialueiden tärkein kalastustukikohta.[1]

Oolannin sodassa englantilaisen sota-aluksen miehistö käytti Mäkiluotoa virkistykseen. Saareen haudattiin ruttoon kuolleita matruuseja. Heille pystytettiin vuonna 1903 muistomerkki.lähde?

Linnoittamisen tausta ja suunnitelmat muokkaa

Venäjän keisarikunnan armeijan yleisesikunnassa lähdettiin vuonna 1907 kehittelemään suunnitelmia Pietarin suojaksi rakennettavasta laajasta puolustusjärjestelmästä. Myöhemmin nimen Pietari Suuren merilinnoitus saanut järjestelmä koostui useista Suomenlahden katkaisseista puolustustasoista, joita vartioivat rannikoille rakennetut vahvat tykistöpatterit.[4]

Mäkiluodosta tuli jo suunnittelun alkuvaiheessa linnoituksen tärkeä lukko Tallinnan – Porkkalan puolustusasemassa, jonka tavoitteena oli suojata Venäjän keisarillisen laivaston päävoimien toimintatukikohta estää vihollisalusten eteneminen tasan itäpuolelle. Puolustusaseman linnoittamissuunnitelmat saivat vahvistuksen syksyllä 1909 keisari Nikolai II:lta, mutta niiden täytäntöönpano venyi vielä runsaalla kuudella vuodella erilaisten neuvostojen ja virastojen selvitellessä niiden toteutusta. Linnoitusohjelman tavoitteena oli toteuttaa linnoittamisen pääosa jo vuoteen 1918 mennessä, mutta määrärahojen vähyyden johdosta tätä tavoitetta ei kyetty saavuttamaan.[4]

Pietari Suuren merilinnoituksen aseistussuunnitelma valmistui kesäkuussa 1911 ja eri puolustusasemien tehtävät määritettiin saman vuoden lopulla. Porkkalan linnoituksen tehtäväksi määritettiin tällöin suojata laivaston kevyiden voimien tukikohta Porkkalan itäpuolella ja estää vihollisen tunkeutuminen saaristoon Porkkalan ja Mäkiluodon välistä.[4] Koko linnoitusjärjestelmän tykistökalusto oli mitoitettu määränsä ja kaliiperinsa puolesta torjumaan Saksan keisarikunnan laivaston Itämerelle sijoitettujen alusten hyökkäykset.[5] Venäjän keisari antoi hyväksyntänsä suunnitelmille keväällä 1912, jonka jälkeen rakentaminen siirtyi meriministeriön tehtäväksi vuoden 1913 alulla. Suunnitelmaan tehtiin vielä useita muutoksia jälkikäteen, missä sen puolustusasemia täydennettiin sivusta-asemilla ja vaihdettiin linnakkeille sijoitettua tykkikalustoa. Muutokset lykkäsivät töiden aloittamista myös Mäkiluodossa, missä ne päästiin aloittamaan pitkällisten valmistelujen jälkeen syksyllä 1913.[4]

Saaren linnoittaminen käynnistyy muokkaa

Pietarin turvallisuuden takaaminen vaati linnoitustöiden nopeaa läpivientiä, kun ne vihdoin saatiin käyntiin. Mäkiluodon työmaa olikin toiminnassa yötä päivää ja sillä työskenteli pian aloituksen jälkeen noin 2 500 henkilöä. Suuri työvoimamäärä sai saaren muistuttamaan pientä kaupunkia, jonka loistava valaistus herätti huomiota alueen merenkulkijoissa, jotka eivät alueella vastaavia aktiviteetteja olleet ikinä aiemmin nähneet.[4]

Linnoituksen rakentaminen käynnistyi kolmen laiturin rakentamisella eri puolille saarta, jolloin aina yksi niistä sijaitsisi suojan puolella. Alun perin betonikantiseksi suunniteltu päälaituri valmistui määrärahojen aiheuttamien rajoitteiden seurauksena puisena kesällä 1914. Toinen tärkeä kohde oli makean juomaveden kaivo, joka toteutui useiden koeporausten jälkeen 80-metrisenä porakaivona. Vettä kaivo tuotti noin sata litraa minuutissa.[4]

Mäkiluodon patterien ryhmitys toteutettiin huomattavasti ajan tavasta poiketen. Mahdollisimman laajan ampumasektorin saavuttamiseksi tykit sijoiteltiin saaren pituussunnassa porrastaen noin kahden metrin korkeuseroin, jolloin ne pystyivät sotalaivojen aseistuksen tavoin ampumaan toistensa yli.[4] Linnakkeen tykistön toimintaa suunniteltiin johdettavan saaren tulenjohtotornista tykkien suuntausta myöten. Tykeillä olisi ollut vain lataamiseen tarvittu henkilöstö muun toiminnan tapahtuessa kauko-ohjatusti tulenjohtotornin käskyillä.[5]

Mäkiluotoon kaavailtu tykkikalusto oli seuraavanlainen:[4][5]

  • Rannikkopatteri 19: 4 × 14″ tykkiä
  • Rannikkopatteri 20: 2 × 14″ tykkiä
  • Rannikkopatteri 21: 4 × 9″ tykkiä
  • Rannikkopatteri 22: 2 × 8″ tykkiä
  • Lähipuolustus: 12 × 3″ tykkiä

14- ja 8-tuumaiset tykit oli tarkoitus sijoittaa kaksoistorneihin, joiden ampumasektori olisi ollut täysi 360 astetta. Linnakkeen sisäisten yhteyksien varmentamiseksi tykkitornien välille rakennettiin betonisista yhdyskäytävistä koostunut tunneliverkko, joka tarjosi suojaa niin linnakkeen miehistölle kuin sen sähkö- ja puhelinyhteyksille. Saaren lähipuolustusjärjestelyt koostuivat kiinteästi kantalinnoitetuista konekivääri- ja tykkiasemista sekä panssariautoista. Autoliikennettä varten saaren ympäri rakennettiin oma tieverkko, mutta panssariautoille tarkoitettu betonisuoja jäi rakentamatta.[5]

Ensimmäisen maailmansodan syttyminen kiritti Mäkiluodon rakennustöitä entisestään, mutta työt keskeytyivät Venäjän vallankumoukseen vuonna 1917, kun työmaita johtanut työnjohtaja tuomittiin kuolemaan ”kansantuomioistuimessa”, eikä huutoäänestyksellä valittu uusi johtaja kyennyt jatkamaan projektin toteutusta.[5]

Töiden keskeytyessä Mäkiluodon asemista valmiina olivat kahdeksantuumainen patteri ja valonheitinasema. 14-tuumaisista tykkiasemista kaksi oli betonitöiden osalta valmis, mutta tykkilaitteiden asennus oli vielä kesken. Kolmannelle tornin rakentaminen oli edennyt vain louhintoihin asti; tornin tarvitsemat maanalaiset tilat oli louhittu nykyisen Helmijärven paikalle. Tulenjohtotornin rakennustöitä ei ehditty edes aloittaa.[5]

Sisällissota muokkaa

Katso myös: Kirkkonummen taistelut

Suomen sisällissodan ja sitä kautta ensimmäisen maailmansodan sotatoimen saavuttivat Mäkiluodon vuonna 1918. Kirkkonummelle muodostettu Sigurdsin kaarti oli punaisten painostamana joutunut pakotetuksi Upinniemen alueelle. Kaarti suunnitteli Mäkiluodon valtausta yrittäen ensin ostaa aseita linnaketta hallinnoineilta venäläisiltä. Kiväärejä he saivatkin ostettua noin 600–1000 markan kappalehintaan. Osaston johtaja luutnantti Ivar Hast yritti ostaa koko linnakkeen ollen jopa lähellä onnistua. Hastin alipäällikkö, maanviljelijä Roos lähti päiväsaikaan etenemään kohti Mäkiluotoa, jonka henkilökunta vangitsi Sigurdsin kaartin neuvottelijat ja karkotti muut hyökkääjät konekiväärien ja kahdeksan tuuman patterin tulella.[5]

Hyökkäyksellä olisi ollut yöaikaan todennäköisesti huomattavasti paremmat onnistumismahdollisuudet, sillä venäläiset eivät pitäneet saaressa yövartiota. Saksalaiset joukot valtasivat Kirkkonummen huhtikuun alulla, minkä seurauksena Mäkiluodon linnoitusrakenteet räjäytettiin todennäköisesti sähköisesti läheiseltä Rönnskärin saarelta. Linnake päätyi sisällissodan päätteeksi itsenäisen Suomen haltuun, mutta se oli autio ja suurilta osin raunioina.[5]

Uudelleenrakentaminen muokkaa

Katso myös: 305/52 O2 (Mäkiluoto)

Suomalaiset lähtivät selvittämään haltuunsa jääneiden rannikkolinnakkeiden kuntoa kesällä 1918. Everstiluutnantti Arno Alqvistin johtama toimikunta luovutti selvityksensä Yleisesikunnalle saman vuoden elokuussa. Siinä todettiin merimiinoitteiden suojaamiseen tarkoitetun Mäkiluodon olevan silloisessa raunioituneessa kunnossaan käyttökelvoton vastikään perustetuille Suomen puolustusvoimille. Neuvosto-Venäjän kanssa ei ollut myöskään tehty lopullista rauhansopimusta, mikä linnakkeiden materiaalin omistustilanteesta epäselvän ja rajoitti niiden käytön jatkosuunnittelua. Suomeen jääneiden linnoituslaitteiden kohtalo oli yksi Tarton rauhanneuvottelujen merkittävistä kysymyksistä. Mäkiluotoon ehdotettiin jo vuonna 1919 kahdeksantuumaista rannikkopatteria, mutta suunnitelma jäi toteutumatta. Linnaketta käsiteltiin itsenäistymisen jälkeen lähinnä entisen Pietari Suuren merilinnoituksen osana, eikä sen nähty olevan merkityksellinen Suomen puolustusjärjestelyjen kannalta.[6] Linnakkeiden materiaali ja rakenteet jäivät vuonna 1920 solmitussa Tarton rauhansopimuksessa lopulta Suomelle, ja valtioneuvosto jakoi ne eri viranomaisille. Mäkiluodon rakennuskanta luovutettiin erikoisella järjestelyllä puoliksi puolustusvoimille ja yleisten rakennusten hallitukselle. Järjestely tuotti ongelmia, ja rakennukset siirtyivät vähitellen kokonaisuudessaan puolustusvoimien omistukseen vuoteen 1926 mennessä, jolloin valtioneuvosto päätti siirtää Mäkiluodon ja sitä ympäröivän vesialueen puolustusvoimille.[7]

Linnakkeen uudelleenrakentamista ryhdyttiinkin suunnittelemaan vasta vuosien vatvomisen jälkeen 1920-luvun loppupuolella. Se oli tuolloin liitetty rannikkotykistörykmentti 1:een, jonka henkilökunta aloitti linnoitustyöt talvella 1930 aseteknikko I. Jolman johdolla. Pääosin ehjäksi jääneistä 14 tuuman tykkiasemista läntisen perusta purettiin ja siirrettiin Kuivasaareen. Itäiseen tykkiaseman rakentamista jatkettiin tavoitteena sijoittaa siihen sotasaaliina saaduista Obuhovin 12-tuumaisista merikanuunoita käyttänyt kaksoistorni. Työ oli varsin hidasta, sillä Mäkiluodon tornin tykit siirrettiin purettavalta Inon linnakkeelta, hankittiin tietyiltä osin Virosta (panssarointia,[5] korotushammaskaaret[8]) ja tuotettiin tietyin osin uustuotantona suomalaisissa teollisuuslaitoksissa (lukkokehykset, ammukset, osia koneistoista).[5] Mäkiluodon järeän patterin toteutus kuului meripuolustuksen materiaalitarpeita varten vuosina 1927–1928 laadittuihin laajoihin viisi- ja kymmenvuotisohjelmiin, joita jatkettiin vielä erillisellä kuusivuotisohjelmalla vuonna 1931.[7]

Porkkalan seutu oli yksi merkittävistä viinan salakuljetusreiteistä kieltolain aikana, minkä seurauksena irti päässeitä pirtukanistereja ajautui silloin tällöin myös Mäkiluotoon. Saaren rannoille ajautuneet kanisterit kiinnostivat ymmärrettävistä syistä linnakkeella 1920-luvun lopulla koulutettuja merivoimien reserviläisosastoja, joita johti silloinen luutnantti, myöhempi komentaja Eero A. Huima. Pirtunetsinnän vastapainoksi Huima keksi rakennuttaa muistomerkin saaren varhaisempaan historiaan liittyneelle merikapteeni Mac Elliotille, jonka aiempi hauta oli tuhoutunut venäläisten aloitettua Mäkiluodon linnakkeen rakennustyöt ensimmäisen maailmansodan aikana.[3] Tätä laivaston reserviläisten vuonna 2015 puretun kasarmin koillisnurkalle pystyttämää[2] muistomerkkiä on myöhemmin kutsuttu virheellisesti myös Mac Elliotin haudaksi.[3]

Pitkällisten rakennustöiden päätteeksi tykkitorni saatiin koeampumavalmiiksi heinäkuussa 1933. Kuivasaaren 12-tuumaisen tornin peruskivi laskettiin seuraavan vuoden toukokuussa Mäkiluodon tornin ampuessa kunnialaukaukset Kuivasaaren edustalle. Mäkiluodon rakentaminen jatkui vuonna 1934 käynnistyneelle kahdeksantuumaisen patterin rakentamisella, joka kuitenkin valmistui vasta kesäksi 1938. Tulenjohto- ja mittaustornin rakentaminen ajoittui vuosille 1935–1936. Tornin valmistuttua suoritettiin patterin ensimmäiset meriammunnat hinattavaan maaliin.[5]

Puolustusjärjestelmien rakentamisen jälkeen siirryttiin uuden kasarmin ja kantahenkilöstön asuntojen rakentamiseen, sillä saaren vanha asuntokanta ei soveltunut talviolosuhteissa ihmisasunnoiksi. Uusi kasarmi ja kantahenkilökunnan asuinrakennus vihittiin käyttöön rannikkotykistörykmentti 1:n vuosipäivänä 12. toukokuuta 1939, minkä jälkeen Mäkiluodosta tuli koulutuslinnake.[5]

Talvisota ja välirauha muokkaa

Hieman ennen talvisotaa käynnistyneiden ylimääräisten harjoitusten (YH) aikana Mäkiluotoon perustettiin Porkkalan aluelohkon esikunta ja saaren patterit miehitettiin. Saaren puolustusta vahvennettiin lisäksi kahdella Kuivasaaresta siirretyllä 75-millimetrisellä ilmatorjuntatykillä ja kahdella 40-millimetrisellä Bofors -IT-tykillä. Linnakkeen vahvuus oli sodan syttyessä noin 280 miestä, taistelutoiminnan rajoittuessa lähinnä vihollisen ilmahyökkäysten torjuntaan, mikä pakotti vihollispommittajat suorittamaan tehtävänsä niin korkealta, että tuhot saaressa rajoittuivat lähinnä rikkoutuneisiin ikkunoihin. Mäkiluodon miehistöstä lähtettiin sodan edetessä vahvennusosasto Karjalan kannaksen Saarenpään linnakkeelle. Helmikuussa 1940 irrotettiin jälleen lisää miehistöä Pataljoona Kiveliöön, joka osallistui Viipurin lahden raskaisiin torjuntataisteluihin sodan lopulla.[5]

Välirauhan tullen linnakkeelle siirrettiin Ristiniemen linnakkeelta evakuoitu miehistö, joista reserviläiset kotiutettiin elokuuhun 1940 mennessä. Linnake toimi koko välirauhan ajan aselajikoulutuskeskuksena, minkä lisäksi sen taistelukestävyyttä kehitettiin mittavilla linnoitustöillä; etenkin ilmatorjunnan tuliasemia rakennettiin runsaasti lisää.[5]

Jatkosodan alkuvaiheet muokkaa

Mäkiluodon linnakkeelle perustettiin jatkosodan liikekannallepanon yhteydessä hieman ennen juhannusta 1941 1. Rannikkoprikaatin I linnakkeiston esikunta, esikunnan vaatimat joukot, järeä- ja raskas patteri, kolme it-patteria ja torjuntakomppania. Joukkojen vahvuus linnakkeella oli 670 miestä.[9]

Ilmatorjuntayksiköt joutuivat heti sodan alkaessa raskaiden taistelutoimien alle vihollisen pommittaessa Mäkiluotoa yötä päivää. Kolmea it-patteria vahvennettiin sodan alkuvaiheessa vielä yhdellä lisäpatterilla, joka ei kuitenkaan sähkövikojen takia päässyt osallistumaan kertaakaan puolustustaisteluihin.[9]

Linnakkeiston joukoista muodostettiin heinäkuun 1941 alulla iskukomppania Hangon rintamalle. Mäkiluodosta tähän osastoon liitettiin saaren torjuntakomppania (TorjK) ja puolet raskaan patterin miehistä. Miehistön vähentäminen kostautui jo päivää siirron jälkeen, kun silloin vihollisen miinalaivaa vastaan tehdyt sodan ensimmäiset meriammunnat epäonnistuivat. Tallinnan evakuointi elokuun 1941 lopulla antoi Mäkiluodon pattereille runsaasti maaleja, mutta näitä vastaan tehdyt ammunnat jäivät lähinnä härintäluontoisiksi.[9]

Presidentti Risto Ryti vieraili linnakkeella syyskuussa 1941, minkä yhteydessä paljastettiin korpraali ja kuvanveistäjä Tynyksen veistämä muistopatsas.[9]

Hangon vuokra-alueen loppuvaiheet muokkaa

 
Mäkiluodon 12-tuumaisilla tykeillä varustettu kaksoistorni syyskuussa 1941.

Syksyn edetessä Hangon vuokra-alueen ja Kronstadtin välisen meriliikenteen häirintä työllisti Mäkiluodon pattereita. Linnakkeen ohittaminen oli valoisaan aikaan liki mahdotonta, ja näin ollen vihollisen meriliikenne ajoittuikin lähinnä syksyn pimeneviin iltoihin ja yöhön.[9]

4. marraskuuta 1941 linnakkeen tykistöpatterit onnistuivat upottamaan yhden hävittäjän ja Fugas-luokan miinanraivaajan, joiden lisäksi onnistuttiin toisen hävittäjän vaurioittamisessa. Muutamia viikkoja myöhemmin 30. marraskuuta ammuttiin myös 50 minuuttia kestänyt ammunta viittä alusta vastaan. Ammunta tuotti useita osumia, ja yhden aluksen havaittiin kääntyvän takaisin. Ilmatiedustelu totesi myöhemmin kaksi suurta öljyläikkää maalialueella.[9]

Neuvostojoukot päättivät evakuoida loput Hangon vuokra-alueelle jääneet joukot joulukuun alussa 1941. Siirrot tapahtuivat jälleen merikuljetuksin, joista Mäkiluodon linnake sai ilmoituksen 2. joulukuuta 1941. Hangosta liikkeelle lähteneet neljä alusta saapuivat Mäkiluodon patterien kantaman ulottuville keskiyön paikkeilla, Kallbådanin luodolla sijainneen Porkkalan majakan meritulenjohtoaseman saadessa ne näkyviinsä kello 23. Suurinta alusta vastaan avattiin välittömästi tykkituli, minkä havaittiin tekevän useita osumia. Tästä huolimatta uppoamisia ei havaittu.[9]

Kallbådan havaitsi ensimmäisten ammuntojen jälkeen seitsemän uutta lännestä lähestynyttä alusta: ensimmäisenä purjehtinutta hävittäjää seurasi suuri joukkojenkuljetusalus ja viisi Fugas-luokan raivaajaa. Kahdeksan tuuman patteri avasi tulen hävittäjää vastaan kello 1.04, 12 tuuman patterin alkaessa samanaikaisesti tulittaa kuljetusalusta. Hävittäjässä todettiin osumia, räjähdyksiä ja mustaa savua, mutta saattoalusten sumutuksen takia ei pystytty tekemään muita havaintoja. 12 minuuttia jatkuneen tulituksen jälkeen havaittiin kuljetusaluksessa räjähdys, jonka korkeus oli noin 50 metriä. Joukkojenkuljetusalus osoittautui myöhemmin kuljetusalus Josif Staliniksi.[9]

Alusliikenne jatkui jälleen saman päivän aamuna, kun kello 8.00 tuli lännestä näkyviin seitsemän pienehkön aluksen saattama häivittäjä, joka kuitenkin onnistui sumuverhon suojassa mutkitellen välttämään Mäkiluodon kranaattitulen.[9]

Sotatoimien hiljentyminen ja linnakkeen evakuointi muokkaa

Mäkiluodon vanhemmat reserviläiset kotiutettiin jouluksi 1941 muun miehistön siirtyessä Kuivasaareen. Tilalle tuli Hangon rintamalta vapautunutta ruotsinkielistä miehistöä. Linnakkeella aloitettiin lähes rauhanomaisissa oloissa rakentamistyöt ja koulutustoiminta. Sotia ennen suunnitellun toisen 12-tuumaisen tykkitornin rakennustöitä päästiin jatkamaan. Raskasta tulenjohtotornia lähdettiin myös uudistamaan.[9]

Linnakkeen taistelutoiminta rajoittui sodan loppupuolella lähinnä ilmatorjuntaan, jonka tehokkuutta paransi huomattavasti Saksasta saatu merivalvontatutka ”Maija”, joka kykeni paljastamaan vihollisen lähestyvät lentokoneet jo sadan kilometrin päästä.[9]

Syyskuussa 1944 solmittu välirauhansopimus asetti Suomelle uusia rauhanehtoja, ja määräsi uusista alueluovutuksista ja sotakorvauksista, joista yksi oli Porkkalan vuokraaminen 50 vuodeksi Neuvostoliitolle. Vuokrattava alue käsitti myös Mäkiluodon linnakkeen, ja käsky saaren tyhjentämisestä tuli linnakkeen väelle masentavana yllätyksenä. Luovutus oli ollut kuitenkin tiedossa korkealla valtiojohdossa hieman ennen välirauhansopimuksen tekemistä, ja linnakkeistoon oli oltu yhteydessä jo 17. syyskuuta ylemmän johtoportaan puhelinsanomalla, jossa käskettiin tyhjentää Mäkiluoto ja Porkkalan saaristo kaikesta puolustusvoimille arvokkaasta kalustosta ja varastoista, jotka eivät olleet tarpeellisia välittömissä sotatoimissa.[10]

Linnakkeen tyhjentäminen käynnistyi seuraavana aamuna kello 6.30, minkä jälkeen työt jatkuivat yötä päivää. Purkamiseen osallistui suuri joukko ihmisiä, sillä tavoitteena oli evakuoida mahdollisimman suuri määrä esineistöä. Tykkikalustosta evakuoitiin Rönnskärin tykit Mäkiluotoon sijoitetut kaksi kahdeksantuumaista tykkiä. Kevyet tykit ja järeä 12-tuumainen torni päätettin jättää alkuun asemiinsa. Alkuperäisestä ajatuksesta poiketen 12-tuumaista alettiin kuitenkin purkamaan 21. syyskuuta. Tämä käsky peruttiin kuitenkin jo päivää myöhemmin, johon mennessä torni oli jo osittain ehditty purkaa.[10] Se jouduttiin kunnostamaan, ja saatiin ampumakuntoon juuri ennen luovutusta.[11] Kallbådanin mittausaseman toiminta päättyi 25. syyskuuta ja Stora Träskön linnake saatiin tyhjennettyä kaksi päivää myöhemmin, jolloin loput sen miehistöstä poistuivat saaresta.[12]

Rakennustöissä pitkälle edenneen[9] toiselle rakenteilla olleelle 12-tuumaiselle tornitykille varatut putket ja muut rakenneosat evakuoitiin saaresta.[11] Kahdeksantuumaiset 203/45 C- ja 203/50 VC -tykki[13] irrotettiin asemistaan, ja kuljetettiin saaren rantaan. Täältä ne nostettiin kokonaisina suurilla uivilla nostureilla.[11] Tykkejä kaavailtiin sijoitettavaksi vuokra-alueen länsipuolella sijainneeseen Barön saareen Inkoossa,[12] mutta käytöstä luovuttiin ja Merivoimien esikunta hylkäsi ne vuonna 1945. Romutuspäätös peruttiin 1960-luvulle tultaessa, tykit peruskorjattiin ja asennettiin Espoon Miessaaren linnakkeelle. Kahdeksantuumaisten käyttö jäi kuitenkin vähälle, ja ne purettiin vuonna 1982. 203/45 C -tykki päätyi myöhemmin yksityiseen asekokoelmaan ja 203/50 VC Sotamuseolle, joka sijoitti sen Kuivasaaren museotykkikokoelmaan.[13]

Viimeiset evakuointiproomut lähtivät Mäkiluodosta 28. syyskuuta kello 12, jonka jälkeen saareen jäivät vielä järeän patterin henkilöstö ja komentoelin, jotka kuitenkin poistuivat saaresta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta jo seuraavana päivänä. Linnakkeiston henkilöstö ja kalusto olivat evakuoinnin jäljiltä pääosin hajallaan Barössä ja sen lähisaarilla.

Mäkiluotoon jäivät joukkojen pääosan poistuttua vain kapteeni Vernon luovutuskomennuskunta, jonka tehtävä oli luovuttaa saari Neuvostoliitolle. Linnakkeen luovutus saatiin päätökseen 6. lokakuuta.[9]

  • Mäkiluodon evakuointi syksyllä 1944
  •  
    Mäkiluodon laituri evakuoinnin aikana.
  •  
    12 tuuman kranaatteja lastataan proomuun.
  •  
    Kelluva nosturi kuljettaa 8 tuuman tykkiä.
  •  
    Rakenteilla olleen toisen 12-tuumaisen tykkitornin putkea lastataan proomuun
  •  
    Etsintävalonheitintä siirretään.
  •  
    Evakkoon lähdössä olevia lapsia.

Linnake osana Neuvostoliiton Porkkalan tukikohtaa muokkaa

 
Mäkiluodon linnake ilmakuvassa juuri ennen alueen luovutusta Neuvostoliitolle vuonna 1944. Vuokraisännän poistuessaan tuhoamat 12-tuumainen tornitykki ja tulenjohtotorni olivat kuvan ottamisen aikaan edelleen pystyssä.

Porkkalan merisotilaallisen tukikohdan rannikkotykistö muodosti yhden Neuvostoliiton rannikkopuolustuksen sektoreista, johon kuuluivat 14. ja 15. erillinen rannikkotykistöpatteristo. Näistä ensimmäinen oli sijoitettu Mäkiluotoon, jonka 12-tuumainen tornitykki oli nimetty uudelleen 374. patteriksi. Saaressa olivat myös 45-millimetrisillä tykeillä varustetut 115. ja 138. patteri. Muita pattereita oli myös Stora Träskön, Järvön ja Hästön saarilla. Tuliyksiköitä vähennettiin alun määristä jonkin verran tukikohdan toiminnan viimeisiin vuosiin mennessä. Neuvostojoukot operoivat Porkkalassa useita valvonta-asemia, joista esimerkkinä Kallbådan, missä neuvostoliittolaiset jatkoivat saksalaisten jatkosodan aikana asentaman vesikuuntelulaitteiston käyttöä. Majakka oli valvontapaikkana tärkeä, mutta palvelus siellä ei ollut monelle kovin mieluisa kokemus. Pienelle karille oli vaikeaa rantautua, ja se oli erityisen altis sään vaikutuksille.[14]

Neuvostoliitto ei tehnyt merkittäviä uusia linnoitustöitä Mäkiluodossa, vaan hyödynsi pääasissa olemassa olevia rakennuksia. Rakentaminen rajoittui pieniin töihin, kuten uuteen neliputkisen it-konekiväärin tuliasemaan ja toiseen huoltolaituriin, kun saaren päälaituri oli osoittautunut riittämättömäksi.[14] Tarkkoja tietoja linnakkeen käytöstä ei ole säilynyt, mutta tiedetään, että saari oli vuokra-alueen tärkein linnake.[15] Sen 12-tuumaisella tykkipatterilla olisi voitu niin sulkea Suomenlahti liikenteeltä[14] kuin tulittaa Helsingin alueita, mikäli tämä olisi nähty tarpeelliseksi.[15] Harjoitusten tykistöammunnat tärisyttivät ikkunoita silloin tällöin aina Helsingissä saakka.[14]

Mäkiluodon 12-tuumainen patteri oli ollut valmistuessaan suomalaisen rannikkotykistön ylpeydenaihe, mutta sotavuodet olivat saattaneet sen varsin kuluneeseen kuntoon. Putkien kestoiäksi arvioitiin 100–200 laukausta, ja niillä oli ammuttu 1930-luvun koeammunnoissa parikymmentä laukausta, talvisodassa parikymmentä lisää ja jatkosodassa vielä jotakuin saman verran. Tykkien kunto ei näin ollen ollut enää paras mahdollinen vuokra-ajalle tultaessa, minkä myös neuvostoliittolaiset totesivat ottaessaan linnakkeen vastaan syksyllä 1944. Neuvostoliittolaiset kirjasivat järeän patterin puutteita ylös vuonna 1946, eikä näitä ollut korjattu vielä vuosikymmenen lopulla, jolloin patteri oli entistäkin heikommassa kunnossa. Tukikohdan rannikkopuolustuksen komentajan mielestä järeän patterin tuli oli tehotonta merimaaleja vastaan, koska se oli vain kaksiputkinen, ja tykkien tulinopeus oli varsin alhainen. Komentaja esitti toisen vastaavan patterin rakentamista Mäkiluotoon, mutta hanke ei edennyt ikinä esitystä pidemmälle. Tukikohdan muutkin patterit kärsivät merkittävistä puutteista, minkä seurauksena sen teho meriammunnoissa oli neuvostoliittolaisten omien arvoidenkin mukaan todella heikko.[14]

Neuvostoliittolaiset linnaakeet olivat melko eristettyjä ulkomaailmasta etenkin talviaikaan, jolloin ainoa tapa käydä maissa oli joko hiihtää tai kävellä, mikä vaati päivän kestävää matkantekoa. Neuvostoliittolaisten merisotilaiden palvelusajat Porkkalassa olivat varsin pitkiä, sillä aika saattoi olla jopa seitsemän vuotta tai enemmän, jos sotilas halusi jatkaa palvelustaan varusmiesajan jälkeen. Mäkiluoto oli palveluspaikkana myös varsin tylsä, sillä linnakkeella ei oleskellut muita kuin sotilaita. Majoitusolosuhteet olivat myös varsin kehnot, sillä kaikki saarelle sijoitetut eivät mahtuneet sen kasarmeille. Osa sotilaista majoitettiin satamaan kiinnitettyihin aluksiin, joissa he saattoivat viettää koko seitsenvuotisen palveluksen muutamankymmenen muun merisotilaan kanssa.[14] Sotilaiden viihdykkeenä mäkiluodossa esitettiin joskus elokuvia. Mäkiluotoon komennettiin palvelukseen vuonna 1945 Vladimir Kuts, joka harrasti juoksua jo palvellessaan linnakkeella. Hän voitti myöhemmin kultaa 5 000 ja 10 000 metrin juoksussa vuoden 1956 Melbournen olympialaisissa.[16]

Vuokra-alueen palautus muokkaa

Pääartikkeli: Porkkalan palautus

Neuvostoliitto ilmoitti yllättäen vuonna 1955 luovuttavansa Porkkalan vuokra-alueen takaisin Suomelle.[17] Vuokra-alue ja siihen kuuluva Mäkiluodon linnake palasi entiselle omistajalleen 26. tammikuuta 1956.[18] Mäkiluodon otti vastaan suomalainen vastaanotto-osasto, mutta linnake ei ollut siinä kunnossa, missä se oli aikanaan luovutettu.[19][20]

Vuokra-alueella oli ollut havaittavissa evakuointivalmistelujen merkkejä vuoden 1955 kuluessa muun muassa räjähdysten muodossa.[19] Vuokralainen räjäytti esimerkiksi ”suomalaisen rannikkotykistön ylpeydeksi”[20] tituleeratun Mäkiluodon järeän tykkitornin[19] 26. lokakuuta 1955,[21] mitä seurasi joulukuussa raskaan tulenjohtotornin räjäytys.[19] Järeiden tykkien jäännökset kuljetettiin metalliromuna Tallinnaan teollisuuden raaka-aineeksi.[21]

Palautuksen valmistelut Suomessa muokkaa

Palautusta odoteltaessa vuokralaiselle luovutetuista rannikkotykistön linnakkeista laadittiin luettelot rakennuksien ja laitteiden osalta sekä varattiin vastaavat linnakekartat. Alueiden vastaanottoon osoitetut joukot, rannikkotykistökohteiden osalta Rannikkotykistörykmentti 1 (RT 1), saivat marraskuussa 1955 käskyn Porkkalan alueen tulokatselmuksesta ja vastaanotosta. Katselmus noudatti rannikkotykistökohteiden suhteen RT 1:n ehdottamia järjestelyjä. Valmistelut tulokatselmusta ja vastaanottoa varten saatettiin valmiiksi 9. marraskuuta mennessä.[19]

Mäkiluodon kohteiden vastaanotto tuli Puolustuslaitoksen Porkkalan vastaanotto-osastoon kuuluneen saariston vastaanotto-osaston (SaarVOs) vastuulle. Everstiluutnantti Topi Knuuttilan johtama SaarVOs piti johtopaikkaansa Porkkalaniemen Lövnässissä. Osaston toiminta-alue oli jaettu Mäkiluodon ja Öbbnäsin alakaistoihin, joista molemmilla toimi kolme tiedusteluryhmää ja oma vartiojoukkue. Alakaistolille ja niiden alaisuudessa toimineille tiedustelupartioille jaettiin viesti- ja huoltoelimiä tarpeen mukaan.[19]

Saariston vastaanotto-osaston tehtävänä oli muiden Porkkalan vastaanotto-osaston osien tapaan huolehtia oman alueensa tulokatselmuksesta ja tiedustelusta, minkä lisäksi SaarVOs:lle oli määritetty erityistehtäviksi puolustuslaitoksen vuonna 1944 luovuttaman kiinteän omaisuuden ja laitteiden vastaanottaminen, sekä puolustuslaitoksen alueille vuokralaisen jättämän muun omaisuuden luettelointi ja ilmoittaminen tiedusteluilmoitusten yhteydessä.[19]

Alueiden vastaanotto muokkaa

SaarVOs aloitti tehtävänsä suorittamisen Porkkalan omistajanvaihdoksen toteuduttua. Osaston joukot siirtyivät alueilleen pääosin maitse. Vesitse alueelle siirtyivät jäänmurtajan avustamalla vartiolaiva Tursaalla Mäkiluodon alakaistan tiedustelupartio 3, joitakin korkeamman johdon edustajia, sekä huolto- ja viestimiehiä. Tiedustelupartio 3:n tehtävänä oli rannikkotykistön avainkohteiden tarkastaminen Stora Träskö-Rönnskär-Mäkiluoto-Kallbådan -alueella. Luovuttajan edustajan oli toivottu olevan vielä paikalla muun muassa Mäkiluodossa, mutta saari todettiin vastaanoton yhteydessä tyhjäksi.[19] Upinniemessä ollut vastaanotossa mukana ollut luovuttajan edustaja totesi suomalaisten kysyttyä Mäkiluodon tilannetta: ”Ei pattereita.”[22]

Tursaalla päästiin käymään Mäkiluodossa ja Rönnskärissä, joista jälkimmäisessä se juuttui jäihin, pakottaen loput tiedusteluretket toteutettavaksi hiihtomarssilla. Vartiolaiva sahattiin irti jäistä, minkä jälkeen päästiin paluumatkalle. Matkalla käytiin sen varrelle osuneilla kohteilla, kuten Mikonkarilla.[19]

Vastaanoton yhteydessä todettiin vuokralaisen katkaisseen tai kytkeneen väärin linnakkeen viestiyhteydet,[23] jättäneen suuren osan linnakkeiden rakennuksista kehnoon kuntoon ja räjäyttäneen useissa paikoissa tykki- ja tulenjohtoasemat. Yksi katkerimpia menetyksiä oli aikanaan ”suomalaisen rannikkotykistön ylpeydeksi” tituleerattu Mäkiluodon 12-tuumainen tykkitorni,[20] jonka neuvostojoukot olivat poistumisensa yhteydessä räjäyttäneet.[22] Neuvostoliittolaiset olivat vuokra-aikana rakentaneet joitakin uusia rakennuksia, jotka arvioitiin palautuksen yhteydessä korjauskelvollisiksi. Yleisesti ottaen linnakelaitteiden korjausmahdollisuudet näyttivät kuitenkin varsin heikoilta, sillä edullisimmille paikoille sijoitetut linnoitteet oli tuhottu räjäyttämällä ja uusille asemille olisi näin ollen hankalaa löytää edullisia sijoituspaikkoja, ja vanhojen räjäytettyjen korjaaminen olisi ollut vaikeaa.[20]

Vastaanoton yhteydessä oli varauduttu myös sotilaskohteiden vartiointiin, mutta tämä todettiin tarpeettomaksi aina avovesikauden alkuun. Upinniemen kohteiden vartioinnin otti vastuulleen merivoimat. Vastaanottotoimet päättyivät varsinaisesti 2. helmikuuta 1956, jolloin oli laadittu myös kaavailut puolustusvoimille lunastettavista alueista. Linnakkeet tarkastettiin kevään ja kesän aikana, ja RT 1 lähetti meripuolustuksen tarkastajalle ehdotuksensa Porkkalan alueen rannikkopuolustuksen järjestelyistä.[20] Aluetarpeet osuivat jossain määrin entiselle siviiliomaisuudelle,[24] minkä seurauksena niiden pakkolunastuksista syntyi pitkällisiä kiistoja viranomais- ja siviilitahojen välille. Mäkiluodossa omistuskysymys oli tosin yksinkertaisempi muihin palautettuihin alueisiin nähden; saari oli ollut jo pitkään puolustusvoimien käytössä.[25]

Ensivaiheen raivaus- ja kunnostustyöt muokkaa

Mäkiluodon puolustusjärjestelyjen uudelleenrakentamisen suunnittelu annettiin majuri Esko Laaksosen vastuulle. Laaksonen tutki suurimman osan kesästä 1956 kapteeni V. Lappalaisen kanssa Mäkiluodon, Rönnskärin, Stora Träskön, Porsön ja Järvön tykki- ja lähipuolustusasemien rakentamismahdollisuuksia.[23]

Ensivaiheen kunnostus- ja raivaustoiminta käynnistyi Mäkiluodossa vuoden 1956 avovesikauden alettua. Alueen viestiyhteydet kunnostaminen vei noin kaksi viikkoa ylivääpeli Tupalan johtamilta viestimiehiltä. Mäkiluodon viestiyhteydet mantereelle muodostuivat alkuun vain yhdestä kenttäpuhelinlinjasta, jota käyttivät myös Rönnskäriin muuttaneet luotsit.[23]

Saarella työskenteli myös samoihin aikoihin 20–30 henkilön vahvuinen siivous- ja raivausosasto, johon kuului Miessaaresta tulleita varusmiehiä ja puolustusministeriön henkilökuntaa Suomenlinnasta. Osaston tehtäviin kuuluivat välttämättömien kunnostustöiden tekeminen: se laudoitti rikkinäiset ikkunat, tasoitti tiet ja kunnosti asuinrakennukset asuttavaan kuntoon. Järjestelyihin kuuluivat muun muassa tiiliskivien pinoaminen hellojen päälle, jotta lämpö saataisiin säilymään kauemmin. Elintarvikkeiden säilytys ei tuottanut saarella alkuun ongelmia, sillä ne säilytettiin kellarikerrosten lattioiden jääkerrosten päällä.[23]

Saarelle perustettiin ensimmäinen merivalvonta-asema, jolle rakennettiin puinen torni kasematin keskivaiheille. 12-tuumaisen tykkitornin peruskehä oli neuvostoliittolaisten tuhotöiden jäljiltä edelleen pystyssä, ja jouduttiin poistamaan uuden merivalvontatornin tieltä.[23]

Linnakkeen kunnostaminen muokkaa

Mäkiluodon uudelleenrakentamista lähdettiin vähitellen 1960-luvulle tultaessa toteuttamaan majuri Laaksosen kesällä 1956 laatimien suunnitelmien pohjalta.[23] Mäkiluodon linnakkeesta ja muusta Porkkalasta muodostettiin vuonna 1958 Suomenlinnan rannikkotykistörykmentin toinen patteristo (II/SlRtR), jonka tehtäväksi tuli ensitilassa linnakkeen kunnostaminen valmius- ja koulutuskäyttöön.[26]

Ensimmäiseksi suuremmaksi rakennusprojektiksi muodostui uuden tulenjohtotornin rakentaminen neuvostoliittolaisten räjäyttämän raskaan tornin korvaajaksi, sillä vanha torni oli todettu korjauskelvottomaksi. Uuden tornin suunnitteli pääesikunnan pioneeriosasto, ja se päätettiin sijoittaa kasematin yhteyteen. Tornin rakentaminen sai puolustusministeriön hyväksynnän ja töihin päästiin varsin nopealla aikataululla 9. syyskuuta 1959 alkaen. Etenevä syksy ja alkava talvi teki rakennusolosuhteista varsin haastavat: valutöitä jouduttiin tekemään ainakin kerran lumimyrkyssä, minkä lisäksi työmaalla syttyi rakennustöiden aikana kertaalleen tulipalo, joka saatiin kuitenkin sammumaan ajoissa. Rakennustöistä vastannut Erector Oy luovutti tornin tilaajalle 8. helmikuuta 1960.[27]

Korsula kunnostettiin heti 1950-luvun loppupuolella Mäkiluodon tutkakaluston laitetilaksi. Rakennukseen oli sijoitettu itse tutkan lisäksi sen voimakone. Kasematin ja korsulan laajempia korjaustarpeita selvitettiin vuoden 1959 kahtena viimeisenä päivänä.[28] 1950-luvun lopulla asennettu tutka korvattiin jo muutamia vuosia myöhemmin uudella Marconi-tutkalla, joka asennettiin tulenjohtotorniin toukokuussa 1962. Uuden tutkan hissikoneistolla nostettavan antennin kanssa oli alkuun ongelmia, mutta nämä saatiin ratkaistua kuukauden kuluttua, minkä jälkeen vanha tutka siirrettiin käyttöön muualle.[29] Tulenjohtotorniin sijoitettiin myös Mäkiluodon ensimmäisten vesikuuntelulaiteiden keskus. Vedenalainen valvonta alkoi varusmiesten pyörittämänä osa-aikaisesti, ja muuttui ympärivuorokautiseksi uuden RKL 67 -laitteiston asennuksen jälkeen kesällä 1969.[30] Tornin huipulta tutkan alta tehtiin myös kiikareita ja kameroita käyttänyttä optista merivalvontaa.[31]

Linnakkeen sähkö tuotettiin alkuvuosina paikan päällä vanhoista romuista rakennetulla voimakoneella. Kone oli kaksisylinterinen Vikström -polttomoottorista, joka oli yhdistetty generaattorille hihnavedolla. Laitteisto oli varsin alkukantainen: vetohihnan jatkokohta aiheutti joka kierroksellaan piikin saaren sähköverkkoon, mikä näkyi esimerkiksi ylimääräisenä välähdyksenä televisioissa. Voimakonetta käytettiin vain kello 22 saakka illalla, jonka jälkeen saarelaisten tuli itse vastata valon tarpeistaan.[28]

Mäkiluotoon johtavan merikaapelin rakentaminen oli projektien tärkeysjärjestyksessä korkealla, ja sitä vedettiin mereen liki yötä päivää. Saareen johtava merikaapeli saatiin käyttövalmiiksi heinäkuussa 1959.[28]

Tykkikalusto muokkaa

Tykkiasemien rakentaminen käynnistyi vuonna 1960,[27] mutta niihin asennettavat 152/50 T -merikanuunat oli toimitettu saarelle jo vuonna 1957,[32] ja asennettu avokilpisinä suoraan kalliolle. Mäkiluodon uudelleenaseistaminen ei jäänyt vain puolustusvoimien sisäiseksi asiaksi, sillä uusilla linnoitustöillä ei haluttu ärsyttää Neuvostoliittoa. Suomenlahden kapealla kohdalla sijainneen linnakkeella oli edelleen ulko- ja turvallisuuspoliittinen merkitys, minkä seurauksena raskaan patterin rakentamiskysymys käsiteltiin eduskunnan ulkoasianvaliokunnan kokouksessa heinäkuussa 1958.[29]

Neljän[33] uuden aseman aihioina voitiin paikoitellen käyttää vanhoja linnoitteita, mutta monin paikoin jouduttiin suorittamaan uusia louhintatöitä.[27] Nämä käynnistyivät urakkasopimuksen laatimisen jälkeen toukokuussa 1960, ja valmistuivat saman vuoden syyskuussa. Tykkiasemien rakentamisesta päästiin sopimukseen lokakuun 1960 alulla ja valutyöt pääsivät alkuun saman kuun puolivälissä. Valutyöt valmistuivat tammikuuhun 1961 mennessä, ja pääaseistuksen tykit päästiin asentamaan asemiinsa. Tykkikalusto varustettiin suojakuvuilla kaksi vuotta myöhemmin.[28]

Pääkaluston lisäksi saarelle sijoitettiin erilaisia harjoitustykkejä: 1960-luvun alulla siellä oli varastoituna 57/55 J -tykkejä, joita ei kuitenkaan asennettu kiinteisiin asemiin. 90 K 77 -tykkejä asennettiin saarelle kesällä 1965, ja kalusto oli käytössä aina kesään 1969, jolloin ne korvattiin 76 ItK Vickers -tykeillä. Vickers-kalusto kunnostettiin Mäkiluodossa, missä se myös kulutettiin loppuun ja poistettiin 1970-luvun alkupuolella. Vickersit korvattiin myöhemmin uudemmalla harjoituskalustolla.[28]

Kasematti, kasarmi ja asuinrakennus muokkaa

Kasarmin, kasematin ja hieman myöhemmin asuintalon laajamittaisemmat kunnostustyöt käynnistyivät vuonna 1961. Kasematissa kunnostettiin ruokalatilat, minkä lisäksi rakennettiin kokonaan uusi ruokasali, joka toteutettiin omaleimaisena ratkaisuna vanhastaan louhittuun paikkaan, josta saatiin raivaamalla käyttökelpoinen. Ruokalatilat saatiin valmiiksi huhtikuussa 1965.[28]

Kasarmin ja asuinrakennuksen kunnostaminen olivat edellytys Mäkiluodon muuttamiseksi koulutuslinnakkeeksi. Kantahenkilökunta ja varusmiehet olivat kasarmin ja tarvittavien varastotilojen valmistumista ennen asuneet yhdessä Kihola-nimellä tunnetussa asuinrakennuksessa, missä olivat sijainneet myös saaren varastotilat ja vapaa-ajanviettopaikat. Rakennuksessa oli myös saaren puhelinkeskus. Ulkokäymälät oli sijoitettu alkuun talon eteläpäässä, mutta myrskyillä oli tapana viedä ne mukanaan. Ongelma ratkaistiin lopulta siirtämällä käymälät rakennuksen pohjoispään rantaan.[28]

Kasarmin kunnostaminen käynnistyi lokakuun 1961 lopulla, ja siihen tehtiin korjaustöiden ohessa joitakin muutoksia: huonejakoa säädettiin ja pääoven yläpuolinen parveke purettiin. Kunnostustyöt käsittivät muun muassa rakenteiden halkeamien paikkaamista ja ikkunoiden uusimisen. Kasarmi saatiin valmiiksi heinäkuussa 1962, minkä jälkeen jatkettiin asuintalon korjauksen pariin. Rakennus kunnostettiin asunto kerrallaan, mikä pakotti asukkaat siirtymään asuntojen välillä korjauksen edetessä. Pieniruutuiset ikkunat vaihdettiin suurempiruutuisiin ja jokaisen portaan yläpuolelta poistettiin parveke. Rakennuksen ulkoseinät pinnoitettiin mineriittilevyillä ja kellarin suuri sauna jaettiin saunaksi ja pukeutumistilaksi. Asuintalon kunnostusurakka saatiin päätökseen vuonna 1963.[34]

Päälaituri muokkaa

Päälaiturin kunnostaminen käynnistyi vuoden 1963 alulla, työnjohtajan saapuessa työmaalle 2. tammikuuta. Ensimmäinen viikko kului tarvittavien varastotilojen ja sukeltajien pukukoppien rakentamiseen. Vanhasta laiturista ei ollut hyötyä uuden pohjana, ja näin ollen sen laituriarkut purettiin uusien tieltä kaivinkoneella. Laivaston sukeltajat tasoittivat merenpohjan uusien arkkujen sijoituspaikalta.[34]

Laiturin betonityöt käynnistyivät helmikuussa 1963 betoniaseman pystyttämisellä. Ensimmäiset uudet laituriarkut laskettiin paikalleen 14. helmikuuta ja viimeiset 17. maaliskuuta. Arkkujen laskemista seurasi laiturin kannen valaminen, ja koko laituri saatiin valmiiksi 21. huhtikuuta, kun kuljetusalus Purha kiinnittyi siihen ensikertaa. Uusi laituri oli vain vajaa puolet vanhan pituudesta, koska määrärahat eivät riittäneet pidempään. Betonilaituria kaavailtiin laajennettavaksi myöhemmin.[34]

Vesihuolto muokkaa

Makean veden saanti tuotti vaikeuksia linnakkeen palautusta seuranneina ensimmäisinä vuosina. Makeaa vettä kuljetettiin mantereelta saareen muun muassa proomuilla ja alusten tankeissa.[34] Saarella vesivarat säilytettiin esimerkiksi Helmijärvessä ja erilaisissa tonkissa, joita tarpeen mukaan täytettiin suuremmista proomuista.[35]

Vesikone muokkaa

Ratkaisua vesipulmaan lähdettiin hakemaan merivettä juomavedeksi puhdistaneesta vesikoneesta. Hollannista ostettu laitteisto toimi elektrolyyttimenetelmällä, jossa ioniselektiiviset kalvot päästivät lävitsensä vain elektrolyytin tiettyjä ioneja. Ionisuodatuksen lisäksi koneessa oli hiekkasuodatin veden mekaanisten epäpuhtauksien poistamiseksi. Myöhemmin laitteistoa paranneltiin asentamalla siihen Helsingin kaupungilta lainattu aktiivihiilisuodatin, jolla poistettiin veden sivumakuja. Laitteisto kykeni tuottamaan noin 40 kuutiometriä juomakelpoista vettä päivässä. Vesikone liittyi diplomi-insinööri Tillanderin diplomityöhön, ja laitteiston myi puolustusvoimille Tillanderin isän omistama yritys.[35]

Laitteiston asennus alkoi 27. kesäkuuta 1963, Helmijärveen rakennettiin pumppuasema elokuussa 1963 ja vesikone laskettiin paikalleen kesäkuussa 1964.[35] Se otettiin käyttöön 7. syyskuuta 1965.[36]

Kone ei täyttänyt kaikkia siihen osoitettuja toiveita. Ammattitaitoisen ylläpitohenkilöstön puute aiheutti ongelmia, sillä koneessa käsiteltiin vaarallisia kemikaaleja, kuten suolahappoa, lipeää ja hypokloriittia, puhdistusprosessin vapauttaessa kloorikaasua. Koneenhoitaja Hytönen saikin vuonna 1966 kloori- tai suolahappomyrkytyksen.[35]

Kone vaati jatkuvaa valvontaa, ja sen käyttö vaikeutui entisestään varaosasaannin monimutkaistuttua alkuperäisen toimittajan mentyä konkurssiin. Vesikoneen varaosia haalittiin konkurssin jälkeen monista eri maista, eikä niitä saatu enää pidettyä varastossa saarella. Varaosatilanne aiheutti pitkiä seisokkeja koneen käytössä.[35]

Vesiputki muokkaa

Vesiongelmiin ryhdyttiin hakemaan uutta ratkaisua jälleen 1970-luvun alussa rakentamalla vesiputki mantereelle. Putki oli alun perin tarkoitus laskea syksyllä 1971, mutta sitä ei saatu tehtaan toimitusvaikeuksien takia tarpeeksi. Putki saatiin lopulta laskettua kaapelilaiva Putsaarella syksyllä 1974. Vesikone oli poistettu käytöstä saman vuoden kesällä, ja kesä oli näin ollen pärjätty tilapäisratkaisuin.[35]

Toiminta koulutuslinnakkeena muokkaa

Linnake saatiin toiminnalliseen kuntoon 1960-luvun alkuvuosina,[27] jolloin sen ensimmäiseksi päälliköksi nimitettiin luutnantti Timo Sario.[29] Mäkiluodosta tuli koulutuslinnake,[27] kun osa Suomenlinnan rannikkotykistörykmentin II patteriston alokkaista aloitti varusmiespalveluksensa linnakkeen koulutuspatterissa[37] kesäkuussa 1963.[38] Linnakkeelle suunniteltiin omaa urheilutaloa, johon olisi sijoitettu myös sen sotilaskoti. Hanke eteni jonkin aikaa myötätuulessa, kun sen toteuttamista puolsivat muun muassa valtion tilintarkastaja ja Etelä-Suomen sotilasläänin komentaja. Monitoimitilasta piirrettiin suunnitelmat, mutta ne yksinkertaistettiin alkuun pelkäksi urheilutaloksi, ja hylättiin myöhemmin kokonaan.[39]

Linnakkeen toiminta oli vakiintunut 1970-luvulle tultaessa, jolloin viimeiset suuret rakennustyöt oli saatu loppuun, ja saareen rakennettiin enää pienempiä täydennyshankkeita, kuten uudet ilmatorjunta-asemat. Linnakkeelle asennettiin uusi neuvostoliittolainen MR-331 Rangeout -tutka vanhan Marconi-tutkan tilalle vuonna 1974.[39] Uuden tutkan asennuksen myötä myös optisen merivalvonnan tila siirrettiin tulenjohtotornin huipulla olleesta metallirunkoisesta tähystystilasta uuteen erilliseen merivalvontaasemaan, sillä oli alettu ymmärtää voimakkasti säteilevän tutka-antennin riskit sen välittömässä läheisyydessä työskennelleille valvojille.[31]

Alokaskoulutus jatkui linnakkeella liki 13 vuotta aina vuoteen 1976, jolloin se lopetettiin talven 1975–1976 huollollisten vaikeuksien seurauksena. Saareen johtava vesijohto oli jäätynyt ja ruokala kärsi henkilöstöpulasta.[40]

Rönnskär siirtyi puolustusvoimien haltuun 1980-luvun alussa, ja Mäkiluodon linnake sai tehtäväkseen asettaa sinne vartioryhmä kesäksi. Valvonnasta vastasi Rönnskärin patterinhoitaja ja siihen osallistui myös muu Mäkiluodon henkilökunta. Rönnskärissä toimi tuolloin jo lintuasema, joka piti myös jossain määrin silmällä saaren kulkijoita. Valvontavastuu siirtyi 2000-luvulla Upinniemen varuskunnan sotilaspoliiseille.[39]

1980- ja 1990-lukujen kehityshankkeet muokkaa

Alokaskoulutuksen lopettamisen jälkeen Mäkiluotoa käytettiin erikoiskoulutuksessa ja erilaisten kurssien pitoon. Saaressa jatkoi toimintaansa myös yksi Suomenlahden tärkeimmistä valvonta-asemista.[15]

Linnakkeen tekninen kalusto kehittyi vuosikymmenten saatossa. 1970-luvulla asennettu ”Algot”-lempinimen saanut tutka korvattiin 1980-luvulle tultaessa uudella FIKA-tutkalla rannikkotykistön ammunnan ja valvonnan laskimen (RAVAL) asennuksen yhteydessä. Saaren vanhoista vesikuuntelulaitteista modifioitu VKL77-järjestelmä päivitettiin uuteen Vesikuuntelujärjestelmä M/80:een, joka oli käytössä muunneltuna 2000-luvulle saakka. Uutta järjestelmää täydennettiin 1990-luvulla kapeikkovalvontajärjestelmä KVJ:llä, joka sai myöhemmin nimen FHS-2000) ja korvasi jonkin aikaa kestäneen käytön jälkeen vanhemman M/80:n.[30]

Mäkiluotoon asennettiin 1980-luvulla uudet Suomessa valmistetut 130 TK -tornikanuunat.[41][42] Uudet tykit sijoitettiin entisen 152/50 T -patterin asemiin,[43] ja korvatut tykit siirrettiin Merenkurkussa sijaitsevalle Vaasan rannikkopatteriston hallinnoimalle Norrskärin linnakkeelle.[44] Vanhat höyrykäyttöiset keittiökoneet korvattiin uusilla sähkökäyttöisillä vuonna 1993, ja saaren varavoimakoneet uusittiin kolme vuotta myöhemmin.[30] Mäkiluodossa on ollut myös vuodesta 1989 ilmatieteen laitoksen sääasema.[45]

Vedenalainen valvonta siirtyi takaisin merivoimien vastuulle 1990-luvun alulla, ja se alkoi kehittää valvontaa varten uutta laitteistoa hieman uudesta näkökulmasta aiempiin laitteistoihin nähden. Uuden järjestelmän kehitys käynnistyi vuonna 1994 ja eteni nopeasti. Prototyyppi asennettiin Mäkiluotoon KVJ:n rinnalle, ja molempia käytettiin muutamia vuosia kestäneissä vertailukokeissa. Näiden päätyttyä KVJ:n kehitys jäädytettiin ja kehitys keskitettiin uuteen Sonac PFA -järjestelmään. Kaukokäyttöinen Sonac PFA ei vaatinut enää henkilökuntaa Mäkiluotoon, ja vesikuuntelutoiminta linnakkeella päättyi. Optinen valvonta siirtyi vuosien 1984–1985 aikana linnakkeelle asennettuun moderniin ristikkotorniin, jossa sitä tehtiin aina optisen valvonnan automatisointiin saakka.[31]

Alokaskoulutuksen paluu muokkaa

Alokaskoulutusta alettiin antaa vuonna 2000 uudelleen kesäisin.[15] Salaman aiheuttama oikosulku sytytti 17. heinäkuuta 2001 linnakkeen ampumatarvikevarastossa palonalun, joka saatiin kuitenkin sammumaan illasta aamuyölle kestäneissä sammutustöissä. Palo ei ehtinyt syttyä kunnolla, sillä varastossa ei havaittu liekkejä, vaan pelkkää savua.[46] Palo poltti rakennuksen puukaton, muttei päässyt leviämään varaston betonirakenteissa. Sammutusvesi aiheutti vesivahinkoja kahdesta varastotilasta koostuneen rakennuksen ensimmäisessä varastossa säilytetyille tähystys- ja mittauslaitteet, optroniikkalle ja suojelumateriaalille. Toisessa varastotilassa säilytetyt kiväärin ja rynnäkkökiväärin patruunat säilyivät vaurioitumattomina. Palo ei vaatinut henkilövahinkoja, mutta ammusvaraston läheisyydessä sijainneeseen kasarmiin majoitetut noin 70 varusmiestä evakuoitiin noin 500 metrin päässä sijainneen asuintalon kellariin.[47]

Alasajo vartiolinnakkeeksi muokkaa

 
Mäkiluodon kasarmi kesäkuussa 2013.

Mäkiluoto määrättiin Örön ja Russarön linnakkeiden ohella leikkauskohteeksi vuoden 2004 puolustuspoliittisessa selonteossa. Linnakkeen varusmieskoulutus lopetettiin vuoden 2005 kuluessa,[48] ja saari tyhjennettiin kaikesta siirreltävästä materiaalista lokakuuhun 2005 mennessä, jolloin saaresta poistui myös loput sinne aiemmin sijoitetusta henkilökunnasta ja linnakkeesta tuli vartiolinnake. Aistivarainen merivalvonta lopetettiin ja tilalle asennettiin kamerat. Saaren tiloista tykit, kasematti, kasarmi ja eteläkärjen ammusvarasto jäivät lämmitetyiksi, mutta ammusvarasto tyhjennettiin kaikista ampumatarvikkeista.[49]

Puolustusvoimat ilmoitti valtion Senaatti-kiinteistöt -liikelaitokselle että kasarmille ja asuinrakennukselle ei ole enää käyttöä. Senaatti-kiinteistöt päätti purkaa rakennukset jatkuvien ylläpitokulujen katkaisemiseksi. Purkutyö tehtiin lokakuussa 2015.[50]

Linnake ei ole täysin hiljentynyt 2000-luvun alulla tehdystä alasajosta huolimatta. Sitä käytettiin edelleen 2010-luvun lopulla aktiivisesti, sillä rannikkoprikaatiin kuuluva Suomenlinnan rannikkorykmentin[51] tulipatteri ampui saaressa olevalla rannikkotykistöpatterilla[52] puolustusvoimien vuosien 2016–2019 melutiedotteiden perusteella vaihtelevasti vuosittain.[53][54][55][56][57][58][57][59] Puolustusvoimilla ei ollut aikeita luopua saaresta vuoden 2015 tilanteessa.[60]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Vehmas, O.: Mäkiluoto – Porkkalan linnoitus. Rannikon puolustaja, elokuu 1967, 10. vsk, nro 3/1967, s. 5–8. Helsinki: Rannikkotykistön upseeriyhdistys ry. ISSN 1239-0445. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 9.6.2018.
  • Enqvist, Ove: Mäkiluoto – raunioista toimivaksi linnakkeeksi. Rannikon puolustaja, lokakuu 1981, 24. vsk, nro 3/1981, s. 10–22. Helsinki: Rannikkotykistön upseeriyhdistys ry. ISSN 1239-0445. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 11.8.2018.
  • Enqvist, Ove: Porkkalan saariston vastaanotto vuonna 1956. Rannikon puolustaja, kesäkuu 1987, 30. vsk, nro 2/1987, s. 11–14. Helsinki: Rannikkotykistön upseeriyhdistys ry. ISSN 1239-0445. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 11.8.2018.
  • Enqvist, Ove: Mäkiluoto: kalastustukikohdasta rannikkolinnakkeeksi. Kirkkonummi: Kyrkslätts Hembygdsförening r.f., 2017. ISBN 978-952-68287-3-2.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b c d e Enqvist 2017, s. 10–11.
  2. ↑ a b Enqvist 2017, s. 12–13.
  3. ↑ a b c d Enqvist 2017, s. 14–15.
  4. ↑ a b c d e f g h Vehmas 1967, s. 5.
  5. ↑ a b c d e f g h i j k l m n Vehmas 1967, s. 6–7.
  6. ↑ Enqvist 2017, s. 62–63.
  7. ↑ a b Enqvist 2017, s. 64–65.
  8. ↑ Pohjanvirta, Yrjö: Järeä rannikkotykistömme. Tiede ja ase, 1983, 41. vsk, s. 175–176. Helsinki: Suomen Sotatieteellinen Seura ry. ISSN 2489-5016. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 26.12.2018.
  9. ↑ a b c d e f g h i j k l m Vehmas 1967, s. 8.
  10. ↑ a b Enqvist 2017, s. 116–117.
  11. ↑ a b c Enqvist 2017, s. 118–119.
  12. ↑ a b Enqvist 2017, s. 120–121.
  13. ↑ a b Enqvist, Ove: Suomen rannikkotykit – Coastal guns in Finland, s. 156. Vantaa: Moreeni, 2013. ISBN 978-952-254-162-8. (suomeksi, englanniksi)
  14. ↑ a b c d e f Enqvist 2017, s. 126–127.
  15. ↑ a b c d Enqvist, Ove: Mäkiluodon linnake. Rannikon puolustaja, , 43. vsk, nro 4/2000, s. 21–22. Helsinki: Rannikkotykistön upseeriyhdistys ry. ISSN 1239-0445. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 22.8.2018.
  16. ↑ Enqvist 2017, s. 128–129.
  17. ↑ Reijo Perälä: Porkkalan palautus tuli yllätyksenä, Yle.fi 8.9.2006, Päivitetty 11.9.2017
  18. ↑ Reijo Perälä: Puna-armeija purki sotilastukikohtansa ja palautti Porkkalan yllättäen,22.1.2016. Päivitetty 24.11.2017
  19. ↑ a b c d e f g h i Enqvist 1987, s. 12–13.
  20. ↑ a b c d e Enqvist 1987, s. 14.
  21. ↑ a b Leskinen, Jari & Silvast, Pekka: Suljettu aika: Porkkala Neuvostoliiton tukikohtana vuosina 1944–1956, s. 312–313. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25128-3.
  22. ↑ a b Enqvist 1981, s. 12.
  23. ↑ a b c d e f Enqvist 1981, s. 14.
  24. ↑ Enqvist, Ove: Kellä saaret ja selät on hallussaan... – Rannikkopuolustuksen aluekysymykset autonomisessa ja itsenäisessä Suomessa, s. 313–314. Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulun Sotahistorian laitos, 2007. ISBN 978-951-25-1778-7. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 11.2.2019).
  25. ↑ Enqvist 1981, s. 10.
  26. ↑ Enqvist 2017, s. 140–141.
  27. ↑ a b c d e Enqvist 1981, s. 16–17.
  28. ↑ a b c d e f g Enqvist 1981, s. 18.
  29. ↑ a b c Enqvist 2017, s. 142–143.
  30. ↑ a b c Enqvist 2017, s. 150–151.
  31. ↑ a b c Enqvist 2017, s. 152–153.
  32. ↑ Enqvist 2007, s. 310.
  33. ↑ Enqvist 2007, s. 308.
  34. ↑ a b c d Enqvist 1981, s. 20.
  35. ↑ a b c d e f Enqvist 1981, s. 22.
  36. ↑ Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 7. Otava, 1966.
  37. ↑ Suomenlinnan rannikkotykistörykmentti 45-vuotias. Rannikon puolustaja, heinäkuu 1963, 6. vsk, nro 2/1963, s. 1–2. Helsinki: Rannikkotykistön upseeriyhdistys ry. ISSN 1239-0445. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 22.8.2018.
  38. ↑ Suomenlinnan rannikkotykistörykmentti. Rannikon puolustaja, heinäkuu 1963, 6. vsk, nro 2/1963, s. 9. Helsinki: Rannikkotykistön upseeriyhdistys ry. ISSN 1239-0445. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 22.8.2018.
  39. ↑ a b c Enqvist 2017, s. 148–149.
  40. ↑ Suomenlinnan rannikkotykistörykmentti. Rannikon puolustaja, huhtikuu 1976, 19. vsk, nro 1/1976, s. 23. Helsinki: Rannikkotykistön upseeriyhdistys ry. ISSN 1239-0445. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 22.8.2018.
  41. ↑ Enqvist, Ove & Niska, Juhani A.: Näin syntyi maailman – tai ainakin Suomen – paras rannikkotykki. Rannikon puolustaja, , 38. vsk, nro 1/1995, s. 4–6. Helsinki: Rannikkotykistön upseeriyhdistys. ISSN 1239-0445. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 23.1.2019.
  42. ↑ Ahlman, Juhani: Rannikkolinnakkeiden tulevaisuus, s. 37. Helsinki: Uudenmaan liitto, 2008. Uudenmaan liiton julkaisuja E101-2008, ISSN 1236-6811. ISBN 978-952-448-245-5. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 23.8.2018). (Arkistoitu – Internet Archive)
  43. ↑ Irjala, Olli: Rannikon linnoittaja muistelee. Rannikon puolustaja, , 40. vsk, nro 3/1997, s. 34–36. Rannikkotykistön upseeriyhdistys ry. ISSN 1239-0445. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 4.10.2019.
  44. ↑ Salo, Pauli: Vaasan Rannikkopatteristo Haliaeetus Albicilla. Arkistoitu 14.11.2016. Viitattu 2.11.2019. (englanniksi) (archive.org)
  45. ↑ Ilmatieteen laitoksen havaintoasemat (Kirkkonummi Mäkiluoto) ilmatieteenlaitos.fi. Ilmatieteen laitos. Viitattu 22.8.2018.
  46. ↑ Mäkiluodon ammusvarastossa tulipalonalku kaleva.fi. 18.7.2001. Kaleva Oy. Viitattu 22.8.2018.
  47. ↑ Ammusvaraston katto paloi tulipalossa Mäkiluodossa mil.fi. 18.7.2001. Puolustusvoimat. Arkistoitu 11.4.2008. Viitattu 22.8.2018. (archive.org)
  48. ↑ Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka 2004, s. 119. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 24.9.2004. Valtioneuvoston selonteko VNS 6/2004, Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 16/2004. ISBN 952-5354-58-X. Selonteon verkkoversio (PDF) (viitattu 23.8.2018).
  49. ↑ Saastamoinen, Ilkka: Mäkiluoto säilyy karuna linnakesaarena. Ruotuväki, 9.9.2005, 43. vsk, nro 15/05. Puolustusvoimat. ISSN 1458-8005. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 23.8.2018. (archive.org)
  50. ↑ Verkkolehti Viis'ykkönen
  51. ↑ Tietoa meistä (Rannikkoprikaati) merivoimat.fi. Viitattu 14.8.2018.
  52. ↑ Lähteenmäki, Tuomas: Tulipatteri kaikuu edelleen saaristossa. Rannikon salpa, 2017, s. 14–16. Rannikkoprikaati. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 14.8.2018.
  53. ↑ Mäkiluoto, Suomenlahti: Melutiedote puolustusvoimat.fi. 31.10.2016–4.11.2016. Puolustusvoimat. Viitattu 14.8.2018.
  54. ↑ Mäkiluoto, Suomenlahti: Melutiedote puolustusvoimat.fi. 10.11.2016–17.11.2016. Puolustusvoimat. Viitattu 14.8.2018.
  55. ↑ Mäkiluoto, Suomenlahti: Melutiedote puolustusvoimat.fi. 27.11.2017–28.11.2017. Puolustusvoimat. Viitattu 14.8.2018.
  56. ↑ Mäkiluoto, Suomenlahti: Melutiedote puolustusvoimat.fi. 19.2.2018–23.2.2018. Puolustusvoimat. Viitattu 14.8.2018.
  57. ↑ a b Mäkiluoto, Suomenlahti: Melutiedote puolustusvoimat.fi. 24.5.2018–26.5.2018. Puolustusvoimat. Viitattu 14.8.2018.
  58. ↑ Mäkiluoto/Rönnskär, Suomenlahti: Melutiedote puolustusvoimat.fi. 31.10.2018–2.11.2018. Puolustusvoimat. Viitattu 14.8.2018.
  59. ↑ Mäkiluoto, Suomenlahti: Melutiedote puolustusvoimat.fi. 4.3.2019–5.3.2019. Puolustusvoimat. Viitattu 14.8.2018.
  60. ↑ Rantalainen, Paavo: Kirkkonummi haluaisi "logonsa" osaksi Porkkalan kansallispuistoa lansivayla.fi. 29.3.2015. Etelä-Suomen Media Oy. Arkistoitu 28.12.2018. Viitattu 23.1.2019.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Mäkiluodon_historia&oldid=21643709”