Suolahappo

Suolahappo, vetykloridihappo eli kloorivetyhappo on vahvasti hapan liuos, joka syntyy vetykloridin eli kloorivedyn (HCl) liuetessa veteen. Vahvana happona vetykloridi protolysoituu vedessä lähes täydellisesti kloridi-ioneksi (Cl-), ja suolahapossa veteen liuenneina onkin pääasiassa kloridi- ja oksoniumioneja (H3O+). Vaikka liuos näin ollen ei juuri sisälläkään HCl-molekyylejä sellaisenaan, käytetään myös sille usein merkintää HCl. Erotukseksi kaasumaisesta vetykloridista käytetään suolahaposta joskus myös nimitystä hydroniumkloridi.

Suolahappo
Chloride-ion-3D-vdW.png
Hydronium-3D-vdW.svg
Tunnisteet
Muut nimet Vetykloridihappo
kloorivetyhappo
CAS-numero 7647-01-0
Ominaisuudet
Molekyylikaava HCl
Moolimassa 36,46 g/mol
Ulkomuoto Väritön neste
Tiheys 1,18 g/cm3 (37 % liuos)
Liukoisuus veteen 72 g / 100 ml (20 °C)

Hazard C.svgC

Suolahappo on väritön neste, jolla on tunnusomainen pistävä haju.[1] Se on vahva happo, ja väkevänä liuoksena se syövyttää ihoa. Se on tärkeänä aineksena ihmisen ja useimpien eläinten mahanesteessä. Ellei sitä säilytetä kovassa paineessa tai jäähdytetä, se kaasuuntuu, ellei liuoksessa ole vähintään noin 60 % vettä.

Suolahappo on tärkeä teollisuuskemikaali. Sitä käytetään muun muassa polyvinyylikloridin (PVC-muovin) valmistukseen ja nahkojen prosessointiin. Elintarviketeollisuudessa sitä käytetään lisäaineena sekä gelatiinin tuotantoon. Rehun säilöntään käytettävä AIV-liuos on suolahapon ja rikkihapon seos. Kotitaloudessa suolahappoa käytetään laimeana liuoksena kattilakiven poistoon.

Suolahapon keksi alkemisti Jabir ibn Hayyan noin vuonna 800.[2][3] Sitä on nimitetty myös 'suolan hengeksi, koska Basilius Valentinus valmisti 1400-luvulla sitä vuorisuolasta ja "vihreästä vihrtillistä" (rauta(II)sulfaatiosta ja koska Johann Rudolph Glauber 1600-luvulla valmisti sitä vuorisuolasta ja rikkihaposta. Vapaan suolahapon kuvaili ensimmäisenä muodollisesti 1500-luvulla Andreas Libavius. Myöhemmin sitä käyttivät tieteellisissä tutkimuksissaan muun muassa kemistit Glauber, Priestley ja Davy.

NimetMuokkaa

Eurooppalaiset alkemistit käyttivät vetykloridihaposta latinaksi muun muassa nimiä spiritus salis ("suolan henki") ja "acidum salis" (suolahappo). Molemmat nimet ovat yhä käytössä käännöksinä useissa kielissä, esimerkiksi saksan Salzsäure, ruotsin saltsyra ja myös suomen suolahappo.

Ennen systemaattisten nimien käyttöönottoa suolahappo tunnettiin muun muassa nimellä muriaattihappo (lat. acidum muriatum''), missä sana muriatum tarkoittaa suolapitoista. Tähän perustuva nimi muriatic acid on englannin kielessä yhä toisinaan käytössä.[4][5] Vuonna 1814 ranskalainen kemisti Joseph Louis Gay-Lussac antoi sille nimen acide hydrochlorique[6]

HistoriaMuokkaa

Suolahappo on jo vanhastaan ollut tärkeä ja paljon käytetty kemikaali. Sen keksi alkemisti Jabir ibn Hayyan noin vuonna 800.[2][3]

Kuningasveden, suolahapon ja typpihapon seoksen, jota valmistetaan liuottamalla salmiakkia typpihappoon, kuvasi ainakin jo 1200-luvulla eurooppalainen alkemisti Pseudo-Geber[7][8][9][10][11] Toisten tietojen mukaan ensimmäinen maininta kuningasvedestä on bysanttilaisissa käsikirjoituksissa 1200-luvulta.[12][13][14][15]

Vapaan suolahapon kuvasi muodollisesti ensimmäisenä 1500-luvulla Andreas Linavius, joka valmisti sitä kuumentamalla suolaa saviupokkaissa.[16] Toisten lähteiden mukaan puhtaan suolahapon keksi ensimmäisenä saksalainen benediktiinimunkki Basil Valentine 1400-luvulla,[17] kuumentamalla ruokasuolaa ja vihreää vihtrilliä (rauta(II)sulfaattia)[18], mutta toiset ovat myös väittäneet, että varmasti suolahapon valmistukseen viittaavat maininnat ovat vasta 1500-luvun lopulta.[12]

1600-luvulla saksalainen Johann Rudolf Glauber käytti natriumkloridia ja rikkihappoa natriumsulfaatin valmistukseen Mannheimin prosessilla, jolloin samalla vapautuu kloorivetyä kaasuna. Englantilainen Joseph Priestley valmistu puhdasta vetykloridia vuonna 1772[19], ja vuoteen 1808 mennessä Humphry Davy oli todistanut, että kyseessä on vedyn ja kloorin yhdiste.[20]

Teollisen vallankumouksen aikana Euroopassa emäksisten aineiden kysyntä kasvoi. Nicolas Leblancin kehittämä teollisuusprosessi teki mahdolliseksi tuottaa halvalla natriumkarbonaattia eli soodaa suuressa mittakaavassa. Tässä Leblancin prosessissa ruokasuolasta valmistetaan rikkihapon, kalkkikiven ja kivihiilen avulla soodaa, ja samalla sivutuotteena saadaan vetykloridia. Ennen kuin Britanniassa vuonna 1863 säädettiin erityinen laki (Alkali Akt) ja muissakin maissa samantapainen laki, prosessissa syntynyt vetykloridi usein päästettiin ilmaan. Varhaisena poikkeuksena oli Bonnington Chemical Work, joka jo vuonna 1830 ryhtyi ottamaan vetykloridin talteen, ja saatu suolahappo käytettiin salmiakin eli ammoniumkloridin valmistukseen.[21] Kun laki tuli voimaan, soodan valmistajat velvoitettiin liuottamaan jätteenä syntynyt kaasu veteen, jolloin ne alkoivat samalla tuottaa suolahappoa teollisessa mittakaavassa.[9][22]

1900-luvulla Leblancin prosessin syrjäytti suurelta osin Solvayn menetelmä, jossa ei synny sivutuotteena suolahappoa. Koska suolahapolla kuitenkin oli jo täysin vakiintunut asema tärkenä kemikaalina monissa sovelluksissa, kaupalliset intressit johtivat muiden menetelmien käyttöön sen valmistamiseksi, ja osa niistä on edelleen käytössä. Vuoden 2000 jälkeen suolahappoa on valmistettu enimmäkseen keräämällä talteen eräiden orgaanisten yhdisteiden valmistuksessa sivutuotteena syntyvä vetykloridi.[9][22][23]

Vuodesta 1988 lähtien suolahappo on sisältynyt Yhdistyneiden Kansakuntien huumausaineiden ja psykotrooppisten aineiden laittoman kaupan vastustamiseksi tehdyn yleissopimuksen liitteen II luetteloon,[24], koska sitä on käytetty heroiinin, kokaiinin ja metamfetamiinin valmistukseen.

Rakenne ja reaktiotMuokkaa

Suolahappo on liuos, joka koostuu hydroniumioneista H3O+ ja kloridi-ioneista. Sitä valmistetaan tavallisimmin liuottamalla vetykloridia (HCl) veteen:[25][26]

 

Suolahapon koostumus on kuitenkin monimutkaisempi kuin minkä tämä yksinkertainen reaktioyhtälö ilmaisee. Jo puhtaan veden rakenne on sangen monimutkainen, ja niinpä myös kaava H3O+ on karkea yksinkertaistus suolahapossa esiintyvän solvatoituneen protonin H+(aq) luonteesta. Tutkimalla väkeviä suolahappoliuoksia infrapuna- ja röntgensäteiden sekä neutronidiffraktion avulla on todettu, että H+(aq):n pääasiallinen esiintymismuoto liuoksissa on H5O2+, joka kuten kloridianionikin sitoutuu viereisiin vesimolekyyleihin vetysidosten avulla useilla eri tavoilla. Ionissa H5O2+ protoni on kahden sen vastakkaisilla puolilla olevan vesimolekyylin puolivälissä. On kuitenkin oletettu, että laimeissa HCl-liuoksissa H3O+-ionien osuus todella on merkittävämpi.[27]

Suolahappo on vahva happo, sillä vedessä se dissosioituu kokonaan.[25][26] Liuos johtaa sähköä[1].

Vahvana happona vetykloridilla on suuri Ka-arvo. Sen pKa on yritetty päätellä teoreettisesti, ja tuorein arvio on −5.9.[28] On kuitenkin tehtävä selvä ero kaasumaisen vetykloridin ja vetykloridihapon välillä. Lukuun ottamatta hyvin väkeviä liuoksia, joiden käyttäytyminen poikkeaa ideaalisesti, vetykloridihappo (HCl-liuos) on enintään niin hapan kuin vahvin vedessä esiintyvä protonien luovuttaja, solvatoitunut protoni eli hydroniumioni. Kun HCl-liuokseen lisätään kloridisuoloja kuten natriumkloridia (NaCl), niillä on vain vähäinen vaikutus liuoksen pH:hon, mikä osoittaa, että Cl- sen konjugoituneena emäksenä on hyvin heikko ja HCl on vesiliuoksessa kokonaan dissosioitunut. Laimeiden HCl-liuosten pH on hyvin lähellä sitä arvoa, joka voidaan laskea olettamalla, että vetykloridi on kokonaan dissosioitunut hydratoituneiksi H+-ioneiksi ja Cl-ioneiksi.[29]

Kemiassa yleisimmin käytetyistä vahvoista monoproottisista hapoista suolahapolla on vähiten taipumusta osallistua hapettumis-pelkistymisreaktioihin. Se on myös vahvoista hapoista turvallisimpia käsitellä, sillä vaikka se on hyvin hapanta, siinä oleva kloridi-ioni ei ole kovinkaan reaktiivinen eikä myöskään myrkyllinen. Keskivahvat suolahappoliuokset säilyvät varastoituina hyvin ja niiden konsentraatio pysyy pitkään muuttumattomana. Nämä ominaisuudet yhdessä sen kanssa, että sitä on saatavissa puhtaana reagenttina tekevät suolahaposta erinomaisen happamaksi tekevän reagentin.

Suolahappo on myös yleisimmin käytetty happo titrauksessa, jolla selvitetään, minkä verran jokin näyte sisältää emäksisiä aineita. Atseotrooppista eli kiinteässä lämpötilassa kiehuvaa noin 20,2-prosenttista suolahappoa käytetään primaaristandardina kvantitatiivisessa analyysissä, vaikka sen tarkka konsentraatio riippuu sitä valmisttaessa vallitsevasta ilmanpaineessa.[30] Suolahappoa käytetään usein myös kemiallisessa analyysissa valmistettaessa näytteitä analyysia varten.

Väkevä suolahappo liuottaa useimpia epäjaloja metalleja, jolloin syntyy metallin kloridia ja vetykaasua. Esimerkiksi kuparin kanssa se ei kuitenkaan reagoi[1]. Sen sijaan se reagoi herkästi emäksisten yhdisteiden kuten kalsiumkarbonaatin ja kupari(II)oksidin kanssa muodostaen klorideja.[25][26]

Fysikaaliset ominaisuudetMuokkaa

Konsentraatio Tiheys Molaarisuus pH Viskositeetti Ominaislämpö Höyryn-
paine
Kiehumis-
piste
Sulamis
piste
kg HCl/kg  kg HCl/m3 Baumé kg/L mol/L mPa·s kJ/(kg·K) kPa °C °C
10 % 104.80 6.6 1.048 2.87 −0.5 1.16 3.47 1.95 103 −18
20 % 219.60 13 1.098 6.02 −0.8 1.37 2.99 1.40 108 −59
30 % 344.70 19 1.149 9.45 −1.0 1.70 2.60 2.13 90 −52
32 % 370.88 20 1.159 10.17 −1.0 1.80 2.55 3.73 84 −43
34 % 397.46 21 1.169 10.90 −1.0 1.90 2.50 7.24 71 −36
36 % 424.44 22 1.179 11.64 −1.1 1.99 2.46 14.5 61 −30
38 % 451.82 23 1.189 12.39 −1.1 2.10 2.43 28.3 48 −26
Taulukon luvut tarkoittavat suureiden arvoja 20 °C:n lämpötilassa ja 1 ilmakehän (101.325 kPa) paineessa.
Höyrynpainearvot on saatu julkaisusta International Critical Tables ja tarkoittavat liuoksen kokonaishöyrynpainetta.
 
Sulampiste veden HCl-konsentraation funktiona[31][32]

Suolahapon fysikaaliset ominaisuudet kuten sulamis- ja kiehumispiste, tiheys ja pH, riippuvat HCl:n konsentraatiota tai molaarisuudesta vesiliuoksessa. Ne vaihtelevat veden vastaavista arvoista HCl-pitoisuuden ollessa lähellä nollaa aina savuavan suolahapon arvoihin saakka, joka sisältää yli 40 % HCl.[25][26][33]

Kun liuos sisältää 20,2 % vetykloridia ja loput vettä, se on atseotrooppinen, eli sen kiehuessa syntyvän höyryn koostumus on sama kuin liuoksen itsensä. Tämän atseotrooppisen liuoksen kiehumispiste on 110 °C.[34] Vesi ja vetykloridi muodostavat myös neljä eutektista seosta, joilla on huomattavan alhainen sulamispiste, ja ne vastaavat kiteiden koostumuksia HCl·H2O (68 % HCl), HCl·2H2O (51 % HCl), HCl·3H2O (41 % HCl) ja HCl·6H2O (25 % HCl). Lisäksi on metastabiili eutektinen seos, joka vastaa koostumusta HCl·3H2O (24,8 % HCl).[33]

ValmistusMuokkaa

Suolahappoa valmistetaan liuottamalla vetykloridia veteen. Vetykloridia voidaan valmistaa monilla tavoilla eri raaka-aineista.

Vetykloridia voidaan valmistaa esimerkiksi suoraan alkuaineistaan, vedystä ja kloorista.[35] Suurin osa tuotetusta suolahaposta saadaan kuitenkin kemianteollisuuden prosesseista, joissa valmistetaan samalla muitakin tuotteita. Vanhastaan vetykloridia on saatu kuumentamalla liuosta, joka sisältää rikkihappoa ja ruokasuola eli natriumkloridia:

2 NaCl + H2SO4 Na2SO4 + 2 HCl.

Samalla saadaan natriumsulfaattia eli glaubersuolaa. Vetykloridia voidaan valmistaa myös esimerkiksi antamalla bentseenin reagoida kloorin kanssa, jolloin syntyy fenyylikloridia ja vetykloridia:

C6H6 + Cl2 -> C6H6Cl + HCl.[35]

Teollinen tuotantoMuokkaa

Teollisesti suolahappoa valmistetetaan liuoksina, jotka sisältävät enintään 38 % HCl. Suuremmatkin pitoisuudet aina 40 %:iin saakka ovat kemiallisisti mahdollisia, mutta niissä höyrystyminen on siinä määrin runsasta, että niiden varastointi ja käsittely edellyttäisivät ylimääräisiä varotoimia, kuten paineistusta ja jäähdytystä. Suurteollisuudessa käytetyissä valmisteissa pitoisuus on 30 ja 35 %:n välillä, mikä on kuljetusten kannalta tehokasta, mutta toisaalta höyrystymisen vuoksi tapahtuvat häviöt ovat pienempiä. Kotitalouskäyttöön, pääasiassa puhdistusaineeksi, myydään laimeampia liuoksia, joista eri maissa käytetään eri nimityksiä, esimerkiksi Britanniassa "Spirits of Salts".[9] Useimmiten niissä kehotetaan laimentamaan liuosta ennen käyttöä.

Suurimpia suolahapon tuottajia ovat Dow Chemical Company, jonka vuosituotanto vastaa noin 2 miljoonaa tonnia HCl-kaasua, sekä Georgia Gulf, Tosoh, Akzo Nobel ja Tessenderlo, joiden vuotuiset tuotannot ovat 0,5 ja 1,5 miljoonan tonnin välillä. Koko maailmassa sitä tuotetaan, vertailun vuoksi HCl:ksi muunnettuna, noin 20 miljoonaa tonnia, vuodessa, josta 3 miljoonaa suoraan syntetisoimalla ja loput orgaanisten ja muiden synteesien sivutuotteina. Suurimman osan suolahaposta käyttävät tuottajat itse omiin tarkoituksiinsa. Myyntiin sitä tuoetaan vuodessa noin 5 miljoonaa tonnia.

KäyttöMuokkaa

Suolahappo on vahva epäorgaaninen happo, jota käytetään moniin teollisiin tarkoitukseen kuten metallien jalostukseen. Tarvittavan tuotteen laatu riippuu pitkälti käyttötarkoituksesta.[9]

Teräksen puhdistusMuokkaa

Yksi suolahapon tärkeimmistä käyttötarkoituksista on ruosteen tai rautaoksidin poistaminen teräksen pinnalta ennen sen muuta käsittelyä kuten esimerkiksi ekstruusiota, valssausta tai galvanointia.[9][23] Tähän tarkoitukseen käytetyn suolahapon HCl-pitoisuus on tyypillisesti noin 18 %. Reaktio on sällöin seuraava:

 

Reaktiossa syntyvää rauta(II)kloridin (FeCl2 liuosta on vanhastaan on myös käytetty hyväksi useisiin tarkoituksiin. Nykyisin teollisuus on kuitenkin kehittänyt prosesseja, joilla se voidaan muuttaa takaisin suolahapoksi. Yleisin tällainen prosessi on pyrohydrolyysi, jossa tapahtuva reaktio on seuraava:[9]

 

Täten happo voidaan kierrättää.[23] Sivutuotteena saatu rauta(III)oksidi Fe2O3 on myös arvokasta, sillä sitä voidaan käyttää useisiin muihin teollisuusprosesseihin.[9]

Orgaanisten yhdisteiden tuotantoMuokkaa

Toinen suolahapon laajamittainen käyttötarkoitus on useiden orgaanisten yhdisteiden tuotanto. Sen avulla valmistetaan esimerkiksi vinyylikloridia ja dikloorietaania, joista edelleen valmistetaan polyvinyylikloridia eli PVC-muovia. Tähän tarkoitukseen käytetty suolahappo on usein saman tehtaan valmistamaa kuin missä se käytetään eikä siis ole sellaisenaan ollut missään vaiheessa kauppatavarana. Muita suolahapon avulla valmistettuja orgaanisia yhdisteitä ovat bisfenoli-A, josta tehdään polykarbonaattia, aktiivihiili, askorbiinihappo ja monet farmaseuttiset valmisteet. Esimerkiksi dikloorietaania valmistetaan oksyklorinaatiolla seuraavasti:

 

Epäorgaanisten yhdisteiden tuotantoMuokkaa

Suolahapon avulla voidaan normaaleilla happo-emäsreaktioilla valmistaa monia epäorgaanisia yhdisteitä. Sellaisia ovat veden esimerkiksi veden käsittelyyn käytetyt kemikaalit kuten rauta(III)kloridi ja polyalumiinikloridi (PAC):

  (rauta(III)kloridin valmistus magnetiitista.)

Sekä rauta(III)kloridia että PAC:ta käytetään saostuskemikaalina juomaveden tuotannossa, jätevesien käsittelyssä ja paperin valmistuksessa.

Muita suolahapon avulla valmistettavia epäorgaanisia yhdisteitä ovat maantiesuolana käytetty kalsiumkloridi, sekä nikkelikloridi sinkkikloridi, joita käytetään metallien elektrolyyttiseen päällystämiseen, sinkkikloridia lisäksi paristoissa.[23]

  (kalsiumkloridin valmistetus kalkkikivestä.)

Happamuuden säätö ja neutralointiMuokkaa

Suolahapon avulla voidaan säädellä liuosten happamuutta, toisin sanoen niiden pH:ta.

 

Sellaisilla teollisuuden aloilla, joilla tuotteilta vaaditaan suurta puhtautta, esimerkiksi elintarvike- ja lääketeollisuudessa sekä vesijohtoveden puhdistuksessa, vesivirtojen pH:n säätöön käytetään korkealaatuista suolahappoa. Aloilla, joissa puhtausvaatimukset eivät ole yhtä tiukat, teknistä laatua oleva suolahappo riittää jätteenä syntyvien virtausten neutralointiin ja myös esimerkiksi uima-altaiden pH:n säätöön.[23]

Ioninvaihtajien elvytysMuokkaa

Korkealuokkaista suolahappoa käytetään ioninvaihtohartsien elvytykseen.Ioninvaihdon avlulla voidaan poistaa Na+- ja Ca2+-ioneja vesiliuoksista, jolloin saadaan demineralisoitua vettä. Happoa käytetään kationien huuhtelemiseen pois hartsista.[9] Na+-ionit korvautuvat H+-ioneilla ja jokainen Ca2+ kahdella H+-ionilla.

Ioninvaihtoa ja demineralisoitua vettä käytetään kaikilla kemianteollisuuden aloilla, juomaveden tuotantoon ja monilla elintarviketeollisuuden aloilla.[9]

Muita käyttötarkoituksiaMuokkaa

Pienessä mittakaavassa suolahappoa käytetään moniin tarkoituksiin kuten nahan prosessointiin, ruokasuolan puhdistukseen, puhdistusaineena kotitalouksissa[36] ja rakennusteollisuudessa.[23] Maaöljyn tuotannossa maahan ruiskutetaan toisinaan suolahappoa, jotta se liuottaisi osan kiviaineksesta ja edesauttaisi siten öljyn poraamista öljylähteistä. Näin on tehty varsinkin Pohjanmeren öljyntuotannossa.[9]

Suolahappoa voidaan käyttää liuottamaan kalsiumkarbonaattia esimerkiksi poistettaessa kattiloissa kattilakiveä tai muurilaastia tiilten pinnoilta. Se on kuitenkin vaarallinen aine, jota on käsiteltävä varoen. Tiiliseinää käsiteltäessä reaktio jatkuu vain siihen saakka, kunnes kaikki happo on käytetty, jolloin syntyy kalsiumkloridia, hiilidioksidia ja vettä:

 [37]

Elintarvikkeiden, niiden aineisten ja lisäaineiden tuotannossa sovelletaan monia reaktioita, joihin suolahappo osallistuu. Tyypillisiä tuotteita ovat aspartaami, fruktoosi, sitruunahappo, lysiini, hydrolysoitu kasviproteiini ruokien lisäaineena ja gelatiini. Näihin tarkoituksiin käytetään erittäin puhdasta, elintarviketason suolahappoa.[9][23]

Esiintyminen elollisessa luonnossaMuokkaa

 
Mahalaukun alkalista limakalvoa esiittävä diagrammi puolustusmekanismeineen

Mahahappo on yksi mahalaukun tärkeimmistä eritteistä. Se koostuu pääasiassa suolahaposta, ja sen vaikutuksesta mahanesteen pH on välillä 1...2.[38][39] Kloridi- (Cl)(Cl) ja vetyionit (H+) muodostuvat mahalaukun limakalon soluissa toisistaan erillään, ennen kuin päätyvät eri tiehyitä myöten mahalaukkuun.[40]

Mahahappo suojaa mikro-organismeilta tartuntojen ehkäisemiseksi ja on tärkeä myös ruoansulatuksen kannalta. Suuren happamuutensa vuoksi se denaturoi proteiineja ja tekee ne siten alttiiksi ruoansulatusentsyymien kuten pepsiinin hajottavalle vaikutukselle. Alhainen pH aktivoi myös entsyymin esiasteen pepsinogeenin aktiiviseksi pepsiiniksi hajottamalla sen. Kun ruokasulan sisältämä suolahappo on poistunut mahalaukusta, sen Ennen kuin suolahappo poistuu mahalaukusta, natriumvetykarbonaatti neutraloi sen pohjukaissuolessa.[38]

Mahalaukkua itseään suojaa vahvalta hapolta paksu limakalvokerros sekä puskuriliuoksena toimiva natriumvetykarbonaatin liuos, jonka erittymistä edistää sekretiini. Jos nämä mekanismit eivät toimi kunnolla, seurauksena voi olla närästys tai mahahaava. Eräät lääkeaineet kuten antihistamiini ja PPI-lääkkeet voivat vähentää suolahapon muodostumista mahalssa, ja antasideja käytetään liian suurten happomäärien neutralointiin.[38][41]

TurvallisuusMuokkaa

Massakonsentraatio Luokitus[42] H-lausekkeet
10%<C<25% Ärsyttää ihoa, ärsyttää voimakkaasti silmiä H315, H319
C 10% Saattaa aiheuttaa hengitysteiden ärsytystä H-335
C 25% Voimakkaasti ihoa syövyttävää ja silmiä vaurioittavaa H-314

Väkevä suolahappo, savuava suolahappo, muodostaa happamia sumupisaroita. Sekä sumupisarat että liuos syöyvyttävät ihmisten kudoksia ja voivat peruutta­matto­masti vahingoittaa hengitys­elimiä, silmiä, ihoa ja sisä­elimiä. Suolahappo reagoi voimakkaasti useiden hapettavien kemikaalien kuten natrium­hypo­kloriitin (NaClO) tai kalium­permanganaatin (KMnO4) kanssa syntyy myrkyllistä kloorikaasua.

 
 
 

Suolahapon käsittelystä aiheutuvat riskit voidaan minimoida käyttämällä henkilö­kohtaisia suoja­varusteita kuten lateksikäsineitä, suojalaseja sekä kemikaaleja kestäviä vaatteita ja kenkiä. Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto luokittelee suola­hapon myrkylliseksi aineeksi.[43]

Suolahapon YK-numero on 1789. Numero on merkittävä näkyviin säiliöön kiinnitettyyn kylttiin.

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Hydrochloric acid

LähteetMuokkaa

  1. a b c Kaarina Kanerva, Lea Karkela, Juha Valste: ”Vetykloridi ja muut vetyhalogenidit”, Katalyytti, Epäorgaaninen kemia, s. 49. WSOY, 1996. ISBN 951-0-19999-0.
  2. a b Human Metabolome Database: Showing metabocard for Hydrochloric acid (HMDB0002306) hmdb.ca. Viitattu 2.10.2020.
  3. a b hydrochloric acid Pubchem. Viitattu 2.10.2020.
  4. Hydrochloric Acid Bayer Material Science. Viitattu 2.10.2020.
  5. Muriatic Acid PPG Industries. Viitattu 2.10.2020.
  6. Joseph Louis Gay-Lussac: Mémoire sur l'iode. Annales de Chemie, 1814, nro 91. Artikkelin verkkoversio. (ranskaksi)
  7. Hugo Bauer: A history of chemistry, s. 31. BiblioBazaar, LLC, 2009. 978-1-103-35897-4. Teoksen verkkoversio.
  8. J. A. Norris, V. Karpenko: Vitriol in the history of chemistry. Chem. Listy, 2001, nro 96. Artikkelin verkkoversio.
  9. a b c d e f g h i j k l ”Hydrochloric Acid”, Chemicals Economics Handbook, s. 733.4000A–733.3003F. SRI International, 2001.
  10. S. Norton: A Brief History of Potable Gold. Molecular Interventions, 2008, 8. vsk, nro 3, s. 120–123. doi:10.1124/mi.8.3.1. Artikkelin verkkoversio.
  11. C. J. S. Thompson: Alchemy and Alchemists. Uusintapainos George G. Harrap and Co:n Lontoossa 1932 julkaisemasta teoksesta. Dover Publications, 2002.
  12. a b Robert James Forbes: A short history of the art of distillation: from the beginnings up to the death of Cellier Blumenthal. BRILL, 1970. ISBN 978-90-04-00617-1. Teoksen verkkoversio.
  13. R. L. Myers: The 100 most important chemical compounds: a reference guide, s. 141. Greenwood Publishing Goup, 2007. ISBN 978-0-313-33758-1. Teoksen verkkoversio.
  14. N. C. Datta: The story of chemistry, s. 40. Universities Press, 2005. ISBN 978-81-7371-530-3. Teoksen verkkoversio.
  15. Jonathan Pereira: The elements of materia medica and therapeutics, Volume 1, s. 387. Longman, Brown, Green and Longmans, 1854. Teoksen verkkoversio.
  16. Henry Marshall Leicester: The historical background of chemistry, s. 99. Courier Dover Publications, 1971. ISBN 978-0-486-61053-5. Teoksen verkkoversio.
  17. A. E. Waite: Secret Tradition in Alchemy. Kessinger Publishing, 1992.
  18. Ernst Sigismund Von Meyer: A History of Chemistry from Earliest Times to the Present Day, s. 51. Macmillan, 1891. Teoksen verkkoversio.
  19. Joseph Priestley: Observations on different kinds of air. Philosophical Transactions of the Royal Society of London, 1772, nro 62, s. 147–264 (234–244). doi:10.1098/rstl.1772.0021. Artikkelin verkkoversio.
  20. Humphry Davy: Electro-chemical researches, on the decomposition of the earths; with observations on the metals obtained from the alkaline earths, and on the amalgam procured from ammonia. (Lainaus sivulta 343: "Kun kaliumia kuumennettiin muriaattihappokaasussa (=kaasumaisessa vetykloridissa) niin kuivana kuin millaiseksi se voidaan tehdä tavanomaisin kemiallisin keinoin, tapahtui kiihkeä kemiallinen reaktio, jossa aineet syttyivät; ja kun kaliumia oli tarpeeksi, muriaattihappokaasu hävisi kokonaan, ja vetyä kehittyi noin kolmasosasta neljäsosaan sen tilavuudesta, ja samalla syntyi kaliummuriaattia (=kaliumkloridia)." (Reaktio oli: 2HCl + 2K → 2KCl + H2)) Philosophical Transactions of the Royal Society of London, 1808, nro 98, s. 333–370. doi:10.1098/rstl.1808.0023. Artikkelin verkkoversio.
  21. B. F. Ronalds: Bonnington Chemical Works (1822-1878): Pioneer Coal Tar Company. International Journal for the History of Engineering & Technology, 2019, 89. vsk, nro 1–2, s. 73–91. doi:10.1080/17581206.2020.1787807.
  22. a b Fred Afatlion: A History of the International Chemical Industry. {{{Julkaisija}}}, 1991. ISBN 978-0-8122-1297-6.
  23. a b c d e f g Norman N. Greenwood, Alan Earnshaw: Chemistry of the Elements (2. ed.), s. 946–948. Butterworth-Heinemann, 1997. ISBN 978-0-08-037941-8.
  24. List of Precursors and chemicals Frequently used in the illicit manufacture of narcotic drugs and psychotropic substances under International Control INCB. Viitattu 2.10.2020.
  25. a b c d David Lide: CRC Handbook of Chemistry and Physics, 81. painos. CRC Press, 2000. ISBN 978-0-8493-0481-1.
  26. a b c d R. Perry, D. Green, J. Maloney: Perry's Chemical Engineers' Handbook, 6. painos. McGraw-Hill Book Company, 1984. ISBN 978-0-07-049479-4.
  27. Noam Agmon: Structure of Concentrated HCl Solutions. The Journal of Physical Chemistry, Tammikuu 1998, 102. vsk, nro 1, s. 192–199. doi:10.1021/jp970836x.
  28. Alexander Trummal, Lauri Lipping, Ivari Kaljurand, Ilmar A. Koppel, Ivo Leito: Acidity of Strong Acids in Water and Dimethyl Sulfoxide. The Journal of Physical Chemistry A, 6.5.2016, 120. vsk, nro 20, s. 3663–3669. doi:10.1021/acs.jpca.6b02253.
  29. Matti Tiilikainen, Ilkka Virtamo: Kemia 1, s. 104. WSOY, 1968.
  30. J. Mendham, R. C. Denney, J. D. Barnes, M. J. K. Thomas, R. C. Denney: Vogel's Quantitavive Chemical Analysis, 6. painos. New York: Prentice Hall, 2000. ISBN 978-0-582-22628-9.
  31. ”Systemnummer 6 Chlor”, Gmelins Handbuch der Anorganischen Chemie. Chemie Berlin.
  32. Gmelins Handbuch der Anorganischen Chemie. Chemie Weinheim, 1968.
  33. a b Aspen Properties, binary mixtures modeling software (calculations by Akzo Nobel Engineering ed. Aspen Techology, 2002–2003.
  34. ”Hydrogen Chloride”, Encyclopedia Britannica. . Teoksen verkkoversio.
  35. a b Risto Laitinen, Jukka Toivonen: ”Vetykloridi”, Yleinen ja epäorgaaninen kemia, s. 113. Otatieto, 1997. ISBN 951-6-72242-3.
  36. Rachel Simhon: Household plc: really filthy bathroom. THe Daily Telegraph, 13.9.2003. Artikkelin verkkoversio.
  37. Anja Haavisto, Jorma Nikkola, Lauri Viljanmaa: ”Hapot”, Kemia 1: Kokeellinen luonnontiede, s. 86. Tammi, 2001. ISBN 951-2-64740-0.
  38. a b c Anthea Maton, Jean Hopkins, Charles William McLaughlin, Susan Johnson, Maryanna Quon Warner, David LaHart, Jill D. Wright: Human Biology and Health. Englewood Cliffs, New Jersey, USA: publisher=Prentice Hall, 1993. ISBN 978-0-13-981176-0.
  39. Digestive Aids: Hydrochloric acid healthy.net.
  40. C. Arthur, M. D. Guyron, John E. Hall: Textbook of Medical Physiology (10th ed.). {{{Julkaisija}}}, 2000. ISBN 978-0-7216-8677-6.
  41. =Control and Physiologic Effects of Secretin Colorado State University. Viitattu 2.10.2020.
  42. OVA-ohje: Kloorivety ja suolahappo ttl.fi. Viitattu 2.10.2020.
  43. HCl score card Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto. Viitattu 2.10.2020.

Katso myösMuokkaa

Aiheesta muuallaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suolahappo.