Liberalismi (kansainvälinen politiikka)
Liberalismi on kansainvälisten suhteiden oppialan koulukunta, joka korostaa valtioiden välistä yhteistyötä ja voimapolitiikan sijaan arvoihin perustuvaa ulkopolitiikkaa.
Liberalismin historiallisten juurten on katsottu ulottuvan aina antiikkiin ja keskiaikaan asti. Sen merkittävimpänä oppi-isänä on pidetty Immanuel Kantia, jonka ohella sen varhaisiin edelläkävijöihin kuuluvat myös Abbé de Saint-Pierre ja Platon.[1]
Idealismi muokkaa
Idealismi on liberalismin varhainen muoto, joka kehittyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen 1920- ja 1930-luvuilla. Sen nousu sai virikkeitä klassisista rauhansuunnitelmista, Kansainliiton perustamisesta sekä liberaalista kansainvälisestä taloudesta. Idealismia on pidetty kansainvälisten suhteiden tutkimuksen varhaisimpana vaiheena, mutta siitä ei kehittynyt teoreettisesti pitkälle edennyttä akateemista oppialaa eivätkä useimmat alan nykyiset tutkijat tunne sen edustajia tai heidän teoksiaan. Idealismin haastoi realismi 1930-luvun lopulta alkaen kansainvälisen tutkimuksen ns. "ensimmäisessä suuressa väittelyssä", ja sen vetovoima kärsi etenkin toisen maailmansodan vaikutuksesta.[2][3]
Idealismin keskeisiä aihepiirejä olivat muun muassa kollektiivinen turvallisuus, kysymys maailmanhallituksesta sekä liberaalin kansainvälisen talouden ongelmat ja kehitysmahdollisuudet. Idealismin tavoitteena oli sellainen kansainvälinen järjestelmä, jossa valtaa pitäisi demokraattinen maailmanhallitus ja vallitsisi kaikille yhteinen laki. Kansainvälinen oikeus ja kansainväliset sopimukset nähtiin tärkeimpinä työkaluina tässä muutoksessa. Idealismi kuitenkin myös tunnusti voimapolitiikan ja kansainvälisen anarkian olemassaolon.[4][5]
Suomessa Yrjö Ruudun klassikkoteoksen Nykyajan kansainvälinen politiikka (1934) on katsottu edustavan idealismia.[6]
Uusliberalismi muokkaa
Uusliberalismi eli liberaali institutionalismi tai neoliberalismi on liberalismin moderni versio, joka kehittyi 1980-luvulta alkaen. Uusliberalismi haastoi uusrealismin kansainvälisten suhteiden ns. "kolmannessa suuressa väittelyssä", mutta se pyrki pikemminkin korjaamaan uusrealismin koettuja puutteita sen omilla ehdoilla kuin täysin hylkäämään sen.[7] Myöhemmin 1980- ja 1990-luvuilla uusliberalismi edelleen lähentyi uusrealismia ja pyrki vastaamaan niitä molempia arvosteleviin jälkipositivistisiin teorioihin, etenkin konstruktivismiin.[8][9] Uusliberalismin tärkeimpiä edustajia ovat Robert Keohane ja Joseph Nye, joiden teosta Power and Interdependence (1977) on pidetty yhtenä vaikutusvaltaisimmista puheenvuoroista kansainvälisten suhteiden teoriassa ja tutkimuksessa.[10][11]
Uusliberalismin keskiössä on kansainvälisen hallintajärjestelmän tutkimus, jonka taustalla on alueellisten ja globaalien ongelmien herättämät kysymykset.[9] Toisin kuin uusrealismi, uusliberalismin mukaan kansainväliseen järjestelmään kuuluvat valtioiden lisäksi esimerkiksi kansainväliset järjestöt ja ylikansalliset yritykset eikä valtioiden yleinen voimatasapaino yksiselitteisesti määrittele kansainvälisen politiikan lopputulemia vaan kansainvälinen politiikka jakautuu useisiin eri aihealueisiin, joilla kullakin on omanlainen valta-asetelma. Uusliberalismin mukaan maailmanlaajuiset arvopäämäärät voidaan saavuttaa ja valtioiden keskinäistä kamppailua välttää kehittämällä kansainvälisiä instituutioita, joihin kuuluvat esimerkiksi kansainväliset järjestöt, normit, sopimukset ja regiimit. Kansainväliset instituutiot vaikuttavat valtioiden käyttäytymiseen kasvattamalla niiden välistä keskinäisriippuvuutta ja muuttamalla niiden käsitystä omasta edustaan.[12][13]
Lähteet muokkaa
- Forsberg, Tuomas; Pursiainen, Christen: Ulkopolitiikkaa norsunluutornista. Tampere: Cham Puma House, 2015.
- Hakovirta, Harto: Maailmanpolitiikka: Teoria ja todellisuus. Helsinki: Kustannus 54, 2012.
- Harle, Vilho (toim.): Näkökulmia kansainvälisen politiikan tutkimukseen. Tampere: Tampereen yliopisto, politiikan tutkimuksen laitos, 2010.
Viitteet muokkaa
- ↑ Hakovirta 2012, s. 19
- ↑ Forsberg, Pursiainen 2015, s. 19–20
- ↑ Hakovirta 2012, s. 24–25
- ↑ Forsberg, Pursiainen 2015, s. 19
- ↑ Hakovirta 2012, s. 24
- ↑ Forsberg, Pursiainen 2015, s. 20
- ↑ Forsberg, Pursiainen 2015, s. 24–25
- ↑ Forsberg, Pursiainen 2015, s. 27
- ↑ a b Hakovirta 2012, s. 33
- ↑ Forsberg, Pursiainen 2015, s. 25
- ↑ Hakovirta 2012, s. 31
- ↑ Forsberg, Pursiainen 2015, s. 25–26
- ↑ Harle (toim.) 2010, s. 71–72