Kuolema (henkilöitymä)

kuoleman henkilöitymä

Kuolema (isolla alkukirjaimella) on kuoleman henkilöitymä, joka liikkuu ihmisten keskuudessa ja hakee heitä Vainajalaan. Kuolema on kuvattu kirjallisuudessa ja taiteessa erilaisissa hahmoissa, joista yleisin on luurankomainen viikatemies.[1]

Kuolema
Gustave Doré: Kuolema tuhkanharmaalla hevosella.
Gustave Doré: Kuolema tuhkanharmaalla hevosella.
Henkilötiedot
Nimen etymologia Olento on kuoleman henkilöitymä
Muut nimet Viikatemies
Muiden nimien
etymologiat
Viittaa niittokoneeseen, jolla olento kerää sieluja
Ammatti Kuolevien ihmisten hakeminen Vainajalaan
Tuntomerkit Luuranko, jättimäinen viikate, kantaa tiimalasia
Asuinpaikka Kuolema voi ilmestyä missä tahansa, missä joku on kuolemaisillaan
Kansanperinne
Kansanperinteen
alkuperä
1500-luvun eurooppalainen legenda
Suhteet
Jean Fouquet'n maalaus kuolemasta viikatemiehenä noin vuodelta 1460.

HistoriaMuokkaa

Kreikkalaisessa mytologiassa Kuolema oli Thanatos. Homeroksen Iliaassa Nyksin pojalla Thanatoksella on siivet, ja hän tulee Hypnos-veljensä, unen henkilöitymän, kanssa hakemaan soturi Sarpedonin ruumiin taistelukentältä. Thanatos mainitaan myös Hesiodoksen kreikkalaisten jumalten historiikissa Jumalten synty. Euripideen Alkestiksessa Herakles päihittää Thanatoksen. Roomalaisen Vergiliuksen Aeneisissa Kuolema vartioi Vainajalan sisäänkäyntiä sisarustensa kanssa.[1]

Raamatussa Kuolema mainitaan Jeremian kirjassa (9:20) ikkunasta sisään kiipeävänä tunkeilijana. Toisessa Samuelin toisesa kirjassa (22:6) ja Psalmien kirjassa (116:3) mainitaan Kuoleman "ansat" ja "köydet". Ilmestyskirjassa (6:8) Kuolema ratsastaa tuhkanharmaalla hevosella tuomaan maailmanloppua.[1]

Keskiajalla Kuolema esitettiin toistuvasti ruttoepidemia mustaa surmaa käsittelevässä taiteessa ja kirjallisuudessa, mukaan lukien Chaucerin Canterburyn tarinoissa. Tunnetuin Kuoleman hahmo keskiajalta on viikatemies – luuranko, joka on pukeutunut mustaan kaapuun ja kantaa viikatetta. Hänet nähdään usein kuolemantanssiaiheisissa maalauksissa johtamassa kuoleman tasa-arvoisiksi tekemien tanssijoiden kulkuetta. Keskiaikaisen viikatemiehen hahmon on arveltu perustuvan kreikkalaiseen Kronos-titaaniin tai Ilmestyskirjan kohtaan 14:15-20, jossa enkelien kerrotaan niittävän kuolleiden sielut. Sana ”viikatemies” alkaa kuitenkin esiintyä Kuoleman nimityksenä vasta 1800-luvulla.[1]

Kuolema on säilynyt suosittuna hahmona länsimaisessa kirjallisuudessa ja runoudessa keskiajan jälkeenkin. Nykyaikana se esiintyy myös monessa elokuvassa ja televisiosarjassa.[1]

Perinteisen viikatemiehen ohella Kuolema on niin vanhoissa kuin uusissakin kuvauksissa esitetty joskus naisena tai muussa hahmossa. Nykyisin Kuolema kuvataan usein myötätuntoisena ihmisiä kohtaan. Niin uusien kuin vanhojenkin Kuolema-tarinoiden teemana on usein yritykset narrata Kuolemaa.[1]

SuomessaMuokkaa

Karjalaisilta ja muilta suomensukuisia kieliä puhuvilta tunnetaan kuoleman, mutta myös elämän henkilöitymänä sielulintu, joka tuo sielun syntymässä ja vie sen kuolemassa.

Akseli Gallen-Kallelan freskossa Rakennus, joka on Porissa Juseliuksen mausoleumissa, Kuolema nähdään maalauksen takareunassa rakennuskairaa käyttävän vanhan vaarin asussa. Hugo Simberg taas teki paljon maalauksia, joissa kuolemaa edustavat luurangot oli kuvattu ystävällisiksi eikä pelottaviksi.

Kuolema muussa mediassaMuokkaa

Kuvia Kuolemasta taiteessaMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f Hansen, Regina (toim. Weinstock, Jeffrey Andrew): ”Death, Personified”, The Ashgate Encyclopedia of Literary and Cinematic Monsters, s. 126–130. Ashgate, 2014. ISBN 978-1-4094-2562-5.
  2. Symbols of Death in Art Analysis: Ingmar Bergman Seventh Seal Meaning Legomenon. Viitattu 8.3.2015.

Aiheesta muuallaMuokkaa