Kresttsyn kihlakunta
Kresttsyn kihlakunta eli ujesti (ven. Кресте́цкий уе́зд, Krestetski ujezd) oli paikallishallintoalue Novgorodin läänissä Venäjällä vuosina 1776–1922.
.jpg)
Maantiede muokkaa
Novgorodin läänin luoteisosassa sijainneen Kresttsyn kihlakunnan pinta-ala oli 7 992,2 neliövirstaa eli noin 8 533 neliökilometriä[1]. Se rajoittui koillisessa Tihvinän, idässä Borovitšin, kaakossa Valdain, etelässä Demjanskin, lounaassa Staraja Russan sekä lännessä ja luoteessa Novgorodin kihlakuntiin[2].
Kihlakunnan itäosa kuului Valdain ylänköön ja länsi- ja pohjoisosat Ilmajärven alankoon. Huomattavin joki oli Msta. Seudulla oli laajoja suoalueita ja metsiä.[1]
Asutus ja hallinnollinen jako muokkaa
Vuonna 1909 kihlakunnassa oli 104 260 asukasta. Kahdenkymmenen viiden vuoden aikana väestö oli kasvanut 43 %.[3] Asukkaista valtaosa oli ortodoksisia venäläisiä. Pohjois- ja kaakkoisosissa asui jonkin verran karjalaisia, ja 1800-luvun lopussa seudulle muutti paljon virolaisia ja latvialaisia.[1]
Kihlakunnan hallinnollinen keskus oli Pietarin ja Moskovan välisen maantien varrella sijainnut Kresttsyn kaupunki, jossa vuonna 1909 oli 2 699 asukasta. Lisäksi siihen kuului Pietarin ja Moskovan välisen rautatien varrelle syntynyt Malaja Višeran kauppala (6 343 asukasta) sekä 15 volostia: Kajovo, Karpina Gora (keskuspaikka Burga), Kitovo (Lokotsko), Krasnyje Stanki, Krestsy (Jamskaja Sloboda), Lažiny, Mežnik, Paporotski Ostrov (Aleksandrovskoje), Požarje, Rahino (Staroje Rahino), Timofejevo (Borok), Ust-Volma (Ljubtsy), Zaitsevo, Zaozerje ja Zarutševje. Maaseudulla oli yhteensä 1 416 asutuskeskusta,[3] joista suurimpia olivat maantien kyytiasemien ympärille kehittyneet Krasnyje Stankin, Zaitsevon ja Rahinon kylät[1].
Historia muokkaa
Novgorodin käskynhaltijakuntaan kuulunut Kresttsyn kihlakunta erotettiin Novgorodin kihlakunnasta Katariina II:n hallintouudistuksen yhteydessä vuonna 1776. Se lakkautettiin Novgorodin läänin muodostamisen yhteydessä vuonna 1796, mutta perustettiin uudelleen vuonna 1802. Vuonna 1824 osa kihlakunnasta liitettiin vasta perustettuun Demjanskin kihlakuntaan. Kajovon, Karpina Goran, Mežnikin, Paporotski Ostrovin, Požarjen, Zaozerjen ja Zarutševjen volosteista muodostettiin vuonna 1918 Malaja Višeran kihlakunta. Kresttsyn kihlakunta lakkautettiin vuonna 1922, jolloin sen alue jaettiin Malaja Višeran, Novgorodin ja Valdain kihlakuntien kesken. Vuonna 1927 perustettiin aluksi Leningradin alueen Novgorodin piirikuntaan kuulunut Kresttsyn piiri.[4]
Talous ja kulttuuri muokkaa
Tärkeimmät elinkeinot olivat maanviljely, karjanhoito ja liikenne. Lisäksi harjoitettiin polttopuiden valmistusta ja laivanrakennusta, kalastusta Ilmajärvellä ja Mstajoella sekä käytiin kausitöissä Pietarissa. Teollisuutta edustivat kirjoituspaperitehdas, säkkitehdas ja viisi lasitehdasta. Staroje Rahinon naiset olivat kuuluisia pitseistään.[1]
1800-luvun lopulla kihlakunnassa oli yksi kansanvalistusministeriön ylläpitämä koulu, yhdeksän kirkkokoulua, 14 lukutaitokoulua ja 40 semstvon ylläpitämää alkeiskoulua. Nuorista miehistä kaksi kolmasosaa oli lukutaidottomia. Kresttsyssä toimi semstvon sairaala ja maaseudulla neljä sairaalaa ja 15 lääkintäasemaa. Kihlakunnan luoteisosassa oli pieni Otnjan erämaaluostari.[1]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e f Entsiklopeditšeski slovar Brokgauza i Jefrona (CD-rom): Kresttsy – gorod. Moskva: Adept, 2002 (alkuperäisjulkaisu 1890–1907).
- ↑ Administrativno-territorialnoje delenije Novgorodskoi gubernii i oblasti 1727–1995 gg.: Spravotšnik, s. 63. Sankt-Peterburg: Komitet kultury, turizma i arhivnogo dela Novgorodskoi oblasti, Gosudarstvennyi arhiv Novgorodskoi oblasti, 2009. Teoksen verkkoversio (viitattu 9.7.2013). (venäjäksi)
- ↑ a b Spisok naseljonnyh mest Novgorodskoi gubernii. Vypusk IV: Krestetski ujezd, esipuhe. Novgorod: Gubernskaja tipografija, 1909.
- ↑ Administrativno-territorialnoje delenije Novgorodskoi gubernii i oblasti 1727–1995 gg.: Spravotšnik, s. 20, 22–23, 26, 35, 37. Sankt-Peterburg: Komitet kultury, turizma i arhivnogo dela Novgorodskoi oblasti, Gosudarstvennyi arhiv Novgorodskoi oblasti, 2009. Teoksen verkkoversio (viitattu 9.7.2013). (venäjäksi)