Karl Vaino
Karl Genrihhovitš Vaino, alkuperäinen nimi: Kirill Voinov[1] (ven. Карл Генрихович Вайно; 28. toukokuuta 1923 Tomsk, Siperia, Neuvostoliitto – 12. helmikuuta 2022[2][3]) oli neuvostoliittolainen poliitikko, joka toimi Neuvosto-Viron kommunistisen puolueen ensimmäisenä sihteerinä vuosina 1978–1988.
| Karl Vaino | |
|---|---|
 |
|
| Viron kommunistinen puolue (EKP), ensimmäinen sihteeri | |
| Edeltäjä | Johannes Käbin |
| Seuraaja | Vaino Väljas |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 28. toukokuuta 1923 Tomsk, Siperia, Neuvostoliitto |
| Kuollut | 12. helmikuuta 2022 (98 vuotta) |
| Kansalaisuus | venäjänvirolainen |
| Tiedot | |
| Puolue | Viron kommunistinen puolue (EKP) |
Koulutus Venäjällä ja siirtyminen Neuvosto-Viroon muokkaa
Karl Vainon vanhemmat olivat Virosta Venäjälle muuttaneita siirtolaisia; isä Genrich (Heinrich) muutti vuonna 1918 ja äiti Lidia o.s. Savin perhe oli 1900-luvun alussa muuttanut Siperiaan. Molemmat vanhemmat olivat liittyneet Venäjällä kommunistipuolueeseen.[2]
Karl Vaino valmistui Tomskissa paikallisesta Kuljetustekniikan instituutista vuonna 1947. Hän liittyi samana vuonna Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen ja siirtyi Neuvosto-Viroon paikallisen rautatieyhtiön palvelukseen. Vuodesta 1949 Karl Vaino toimi Viron kommunistipuolueen tehtävissä. Vuonna 1960 hänestä tuli puolueen keskuskomitean sihteeri.[4] Hän ei vielä 30 vuotta Virossa asuttuaankaan puhunut sujuvasti viron kieltä [5]
Neuvosto-Viron puoluetehtävissä ja kommunistipuolueen ykkösmieheksi muokkaa
Vuodesta 1950 vallassa ollut Viron kommunistipuolueen ensimmäinen sihteeri Johannes Käbin joutui 1970-luvulla entistä tiukempaan valtataisteluun tiukemman keskusvallan kannattajien kanssa. Mottona oli "internationalismin voimistaminen ja nationalististen ilmiöiden tukahduttaminen sekä venäjän kielen vahvistaminen". Tämän taistelun seurauksena valtaan nousi Karl Vaino, heikosti vironkieltä puhuva,[6] tiukka keskusvallan kannattaja. Hänen valtaannousunsa vahvana tukena oli venäläissyntyinen toinen sihteeri Konstantin Lebedev, joka ajoi tiukan keskusjohtoista linjaa jo Käbinin kaudella.
Viron venäläistämisen johtajana muokkaa
Lokakuussa 1978 NKP:n keskuskomitea päätti venäjän kielen opetuksen tehostamisesta kaikissa neuvostotasavalloissa. Tästä tehtyä päätöstä ei virallisesti julkistettu. Karl Vainon johdolla Neuvosto-Virossa aloitettiin toimenpiteet "Viron nationalistien pakottamiseksi polvilleen". Vainon mukaan "Viron pienen kansan kulttuuri ja kieli voisivat tyydyttää vain paikalliset tarpeet – siksi ei ollut tarvetta pitää niitä tärkeinä tai nostaa esille." Venäjänkielisiä radio- ja TV-lähetyksiä lisättiin hyvin pian päätöksen jälkeen. Myös venäjänkielisten kirjojen ja sanomalehtien tarjontaa lisättiin Neuvosto-Virossa. Vaino esitti vaatimuksia yhteisten venäjän- ja vironkielisten lastentarhojen ja koulujen perustamisesta. Yliopisto-opetusta tuli antaa enemmän venäjänkielisenä. Virolaisia olisi lähetettävä opiskelemaan muualle Neuvostoliittoon entistä enemmän.[7]
Venäläistämistoimet eivät kuitenkaan pysyneet salassa kauan. Virolaiset pyrkivät tekemään hankalaksi muodostuneen asemansa kansainvälisesti tunnetuksi. Luonnollinen tie asioiden julkistamiseksi kulki Suomen kautta muualle Länsi-Eurooppaan. Muutaman kuukauden kuluttua venäläistämispäätöksistä kerrottiin Suomen television iltauutisissa. Tämä hermostutti Karl Vainoa ja paikallista KGB:tä, mikä johti sisäisen epäluottamuksen lisääntymiseen Neuvosto-Virossa. Myös kanssakäymistä virolaisten ja suomalaisten kesken pyrittiin kontrolloimaan.[8]
Virolaisessa yhteiskunnassa tilanne ei ollut enää hallittavissa vuonna 1980. 22. syyskuuta 1980 Tallinnassa pidetyn nuorisokonsertin jälkeen syntyi nuorisomellakka, jossa nuoret vastustivat kovaäänisesti venäläisiä, venäjän kielen korostamista ja uutta opetusministeriä. Virolainen sivistyneistö lähetti 28. lokakuuta 1980 ns. 40 kirjeen Pravdalle sekä paikallisille Rahva Hääl- ja Sovetskaja Estonija -sanomalehtien toimituksiin muistion, jossa esitettiin varovaisin sanakääntein vastalause venäjän kielen korostamiselle sekä virolaisten edut ohittavalle politiikalle. Vainon ja Lebedevin mielestä kyse oli läntisten tiedustelupalvelujen organisoimasta toiminnasta.[9]
Kaikki tämä johti entistä tiukempaan keskusvallan kontrolliin, mistä seurasi pysyviä jännitteitä koko Neuvosto-Viron yhteiskunnassa.
Karl Vaino näkyi Suomessakin julkisuudessa edustaessaan NKP:tä vuonna 1984 Suomen kommunistipuolueen 20.[10] ja 1987 21.[11] edustajakoukouksessa.
Kohti itsenäisyyttä – Vainon ero muokkaa
Mihail Gorbatšovin noustua maaliskuussa 1985 Neuvostoliiton johtoon lähti avoimempaa yhteiskunnallista keskustelua ja taloudellista uudistamista korostavat toimintaperiaatteet liikkeelle. Niinpä keväällä 1987 julkistetut suunnitelmat Koillis-Viron fosforiittikaivoksen avaamisesta johtivat ensimmäisiin julkisiin virolaisten protesteihin ympäristön säilyttämisen puolesta. Seuraavassa vaiheessa syksyllä 1987 virolaisten talousmiesten julkistama taloudellisen itsenäisyyden (IME) -ohjelma nousi julkiseen keskusteluun.
Vuosi 1988 muodosti käännekohdan. Huhtikuun puolivälissä syntyi Neuvosto-Viron demokraattista kehitystä tukeva Kansanrintama, joka haastoi vahvasti aiemman ainoan poliittisen järjestön Viron kommunistisen puolueen yhteiskunnallisen keskustelun suunnannäyttäjänä. Alkoi "laulavan vallankumouksen" aika suurine Tallinnan laululavan musiikkitapahtumineen. Tämä johti lopulta siihen, että Karl Vainon oli erottava 16. kesäkuuta 1988. Seuraajaksi tuli Vainon valtaannousun yhteydessä Neuvostoliiton suurlähettilääksi Nicaraguaan siirretty uudistusmielinen, Virossa syntynyt Vaino Väljas.[12][13]
Karl Vaino lähti Virosta ja sai aluksi vähäarvoisia Neuvostoliiton kommunistipuolueen tehtäviä puolueen hajoamiseen asti. Hänen asuinpaikkansa oli Moskova. Hän oli tosin vielä Viron kommunistipuolueen keskuskomitean jäsen, kunnes joutui toukokuussa 1989 eroamaan puolueen tilanteen kriisiydyttyä kilpailevien poliittisten ryhmien paineessa.[14]
Perhe muokkaa
Karl Vainon poika Eduard (s. 1949) on toiminut vuodesta 2008 AvtoVAZ-konsernin varatoimitusjohtajana.
Karl Vainon pojanpoika Anton (s.1972) on Venäjän federaation virkamies ja diplomaatti ja kuuluu presidentti Vladimir Putinin lähipiiriin. Anton Vaino nimitettiin 12. elokuuta 2016 Venäjän presidentinhallinnon päälliköksi.[15]
Lähteet muokkaa
- ↑ Romuald J. Misuanas ja Rein Taagepera, Years of Dependence. s. 198 ("Käbin's successor Karl Vaino (born in tomsk, Siberia) initially came to Estonia in 1947, apparentyly carrying the Russian name Kirill voinov")
- ↑ a b Loora-Elisabet Lomp: Suri endine Eesti kommunistliku partei juht Karl Vaino Postimees. 19.2.2022. Viitattu 19.2.2022. (viroksi)
- ↑ https://xn--b1aqf4a.xn--p1ai/budem-pomnit/gosudarstvennyie-deyateli/vajno-karl-genrixovich.html
- ↑ Graf, Mati: ”Jännityksen ilmapiiri”, Kalevipoja kojutulek : 1978. aasta poliitilisest pööripäevast 1988. aasta Suveräänsusdeklaratsioonini, s. 106–110. Tallinna: Argo, 2008. ISBN 978-9949-438-53-2. (viroksi)
- ↑ Kari Kaunismaa, Methodology of teaching history and history books in the Estonian SSR, teoksessa Acta Historica Tallinnensia 2005 s. 113.
- ↑ Jenni Kallionsivu: Kielen ja mielen vartijat (Arkistoitu – Internet Archive) s. 19 pro gradu.
- ↑ Graf, Mati ja Roiko-Jokela, Heikki: ”Jännityksen ilmapiiri”, Vaarallinen Suomi, s. 106–110. Jyväskylä: Kopijyvä, 2004. ISBN 952-5478-09-2.
- ↑ Graf, Mati ja Roiko-Jokela, Heikki: ”Jännityksen ilmapiiri”, Vaarallinen Suomi, s. 113–114. Jyväskylä: Kopijyvä Oy, 2004. ISBN 952-5478-09-2.
- ↑ Graf, Mati ja Roiko-Jokela, Heikki: ”Jännityksen ilmapiiri”, Vaarallinen Suomi, s. 120–125. Jyväskylä: Kopijyvä Oy, 2004. ISBN 952-5478-09-2.
- ↑ SKP:n edustajakokous alkoi Kulttuuritalossa - Aalto vielä vahvimpana ehdokkaana uudeksi puoluejohtajaksi. Helsingin Sanomat, 25.5.1984, s. 7. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 19.7.2020.
- ↑ Karl Vaino SKP:n kokoukseen. Helsingin Sanomat, 12.6.1987, s. 3. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 19.7.2020.
- ↑ Viron uudelleenitsenäistyminen Eesti Institut. Arkistoitu 25.3.2007. Viitattu 16.3.2009.
- ↑ Zetterberg, Seppo: ”Uuden itsenäisyyden alku”, Viron Historia, s. 718–721. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-520-5.
- ↑ Vaino putosi Viron keskuskomiteasta. Helsingin Sanomat, 6.5.1989, s. 34. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 18.10.2021.
- ↑ Putin antoi potkut luottomiehelleen Ivanoville – voiko yksi syy olla Mannerheim-kohu? Yle. Viitattu 30.3.2022.
Karl Säre (1940) | Nikolai Karotamm (1944) | Johannes Käbin (1950) | Karl Vaino (1978) | Vaino Väljas (1988–1989)