Kanttori (lyhenne kantt.[1]) eli kirkkomuusikko[2], johtaa seurakunnan musiikkityötä erityisesti jumalanpalveluksissa, häissä ja hautajaisissa. Kanttori säestää ja esilaulaa virret, johtaa kuoroa sekä soittaa alku-, väli- ja loppusoitot. Tehtäviin kuuluu lisäksi seurakunnan musiikkikasvatus esimerkiksi rippikouluissa sekä seurakunnan soitinhuolto.[3] Isoissa seurakunnissa voi olla erikseen laulava kanttori ja säestävä urkuri.

Kanttorit voivat myös pitää omia kirkkokonserttejaan ja järjestää konsertteja muille muusikoille. Joissakin suurissa seurakunnissa on kanttorin lisäksi erillinen urkurin virka.[3]

Tutkinnot muokkaa

C-kanttorin virkaan vaadittavan tutkinnon voi suorittaa Oulun seudun ammattikorkeakoulussa, Tampereen ammattikorkeakoulussa ja Yrkeshögskolan Novia Pietarsaaressa. A-kanttorin ja B-kanttorin tutkinnon voi suorittaa Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa kirkkomusiikin ja urkujen aineryhmässä.[2] Kanttorin koulutus kestää tyypillisesti 4,5-8 vuotta.

Virkaluokitukset muokkaa

Kanttorin virat jaotellaan A-, B- ja C-luokkiin. Luokka A on laajaa yliopistotutkintoa edellyttävä virka. Luokka B on ylempää korkeakoulututkintoa edellyttävä virka. Luokka C on muuta piispainkokouksen hyväksymää tutkintoa edellyttävä virka. Luokka vaikuttaa palkan suuruuteen.

Suomen ortodoksinen kirkko muokkaa

Ortodoksisessa kirkossa kanttori johtaa jumalalanpalveluksissa laulavaa kuoroa. Suomessa ortodoksiseksi kanttoriksi opiskellaan Itä-Suomen yliopistossa (teologian maisterin tutkinto), jossa opiskellaan teologisia aineita, musiikkia sekä käytännön kuorojohtoa Ortodoksisessa seminaarissa.

Historiaa muokkaa

Kanttori (lat. cantor, laulaja < cantare, laulaa) oli alkuaan kirkollisen vuorolaulun esilaulaja. Suomessa hän oli katolisena aikana yleensä pappisvihkimyksen saanut henkilö, joka avusti kirkkoherraa. Turun tuomiokirkossa kanttorin rinnalla toimi lukkari, joka kuului myös hengelliseen säätyyn.[4]

Suomessa soittotaitoiset lukkarit saivat myös urkurien tehtäviä ja seurakuntiin muodostettiin lukkari-urkurin virkoja. Vain suurissa seurakunnissa oli erilliset lukkarin ja urkurin virat, ja heitä alettiin kutsua kanttoreiksi. Suomen kirkkolaissa alettiin vasta 1939 käyttää lukkarin sijaan nimitystä kanttori.[4] Suomen seurakunnissa oli 1960-luvulla yleensä yhdistetty kanttori-urkurin virka, ja vain suurimmissa kaupungeissa oli erillisiä urkurien virkoja.[5] Vähävarainen alle 3 500 jäsenen seurakunta voitiin 1960-luvulla vapauttaa vakinaisen kanttori-urkurin viran pitämisestä ja sallia tällaisten tehtävien hoitaminen sivutoimena.[4]

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous päätti 1963 vuosien keskustelun jälkeen sallia naisten pääsyn kanttorinvirkoihin.[6]

Lähteet muokkaa

  1. Lyhenneluettelo 07.01.2013. Kotimaisten kielten keskus. Arkistoitu 12.10.2013. Viitattu 29.3.2013.
  2. a b Ammattinetti - Ammatit - Kirkkomuusikko Ammattinetti. Viitattu 14.8.2018.
  3. a b Helsingin seurakunnat: Kirkkomusiikki ([vanhentunut linkki]) helsinginseurakunnat.fi. Viitattu 8.11.2010.
  4. a b c Otavan iso tietosanakirja. Osa 4, palstat 431–432, hakusana kanttori. Helsinki: Otava, 1963.
  5. Otavan iso tietosanakirja. Osa 9, palsta 583, hakusana urkuri. Helsinki: Otava, 1965.
  6. Pajamo, Reijo: Musiikkiopistosta musiikkiyliopistoksi. Sibelius-Akatemia 125 vuotta, s. 77. Helsinki: Sibelius-Akatemia, 2007. ISBN 952-5531-29-5.

Aiheesta muualla muokkaa