Avaa päävalikko

Suomen sodassa tapahtui kansannousuja Venäjää vastaan Ahvenanmaalla, Keski-Suomessa, Pohjanmaalla, Pohjois-Karjalassa ja Savossa. Ne haittasivat venäläisten etenemistä, minkä vuoksi Ruotsin kuningas järjesti Vaasan ja Turun alueen rannikkopitäjiin maihinnousuja saadakseen kapinoitsijat entistä motivoituneemmiksi.

TaustaMuokkaa

Maalla asuva rahvas piti venäläisiä oman hengenkin uhalla vastustettavina vihollisina. Vihamielisyys juonsi juurensa kustavilaiseen propagandaan. Virkamiehet asettuivat kansannousuja vastaan, mutta tämän rahvas tyrmäsi. Esimerkiksi Turun piispa Jakob Tengström venäläisystävineen joutui lähtemään pakoon Paraisilta Veikkolan kartanoon.[1]

»Pispa se tarttis tappaa, ja Pöytyän provasti, eikä varsinkaan väärin olisi, vaikka Ulvilankin tohtori»
(runo, johon tiivistyivät rahvaan tuntemukset[1])

Kenraali Wilhelm Mauritz Klingspor päätti saamiensa ohjeiden mukaisesti marssittaa alkuvuodesta 1808 Ruotsin armeijan Pohjanmaalle. Pohjalaisten mieliä ärsytti tämä armeijan perääntyminen, ja he olivat valmiita puolustamaan itse kotimaakuntaansa. Klingspor ei kuitenkaan ottanut apua vastaan. Koska sotilaat elivät siviiliväestön kustannuksella, pohjalaiset alkoivat kevään aikana katkeroitua siitä, että he joutuivat kyyditsemään ja ruokkimaan sekä Ruotsin että Venäjän armeijaa.[2] Lisäksi pohjalaisia ärsytti Venäjän 8. toukokuuta antama julistus Suomen liittämisestä Venäjään. Venäjä alkoi myös vaatia kansalta uskollisuudenvaloja.[3] Klingspor kuitenkin huhtikuun alussa kehotti Oulun läänin alueen kirkkoihin antamassaan kehotuksessa kansaa nousemaan venäläisiä vastaan. Talonpojat innostuivat asiasta voittoon päättyneiden Siikajoen ja Revonlahden taisteluiden jälkeen.[4] Pohjanmaan asukkaita Klingspor kehotti 1. toukokuuta antamassaan julistuksessa nousemaan venäläisiä vastaan.[3]

Ruotsin armeijalle voitokkaan 18. huhtikuuta käydyn Siikajoen taistelun jälkeen venäläiset perääntyivät etelään. Pohjanmaalla kansan mielialat kohosivat, ja kansannousuja alettiin suunnitella varsinkin ruotsinkielisissä rannikkopitäjissä. Suomenkielisellä Pohjanmaalla kapinaan nousivat pääasiassa Kauhajoen asukkaat.[5]

Pohjanmaa ja Keski-SuomiMuokkaa

 
Venäläinen kenraali Vasili Orlov-Denisov kasakkoineen hävitti heinäkuussa 1808 epäonnistuneen kapinan päätteeksi Kauhajokea.

Aseistetut talonpojat ahdistelivat 30. huhtikuuta Kalajoen yläjuoksulla italialaista markiisi Pauluccia, joka oli Venäjän palveluksessa. Kalajoella talonpojat ahdistelivat myös aseistettuja venäläisosastoja, mistä seurasi venäläisten siirtyminen paikkakunnalta kohti Kokkolaa. Lisäksi talonpojat piilottivat ruokansa sekä karttoivat kyydityksiä. Kokkolassa venäläisvartio joutui kokkolalaisten hyökkäyksen kohteeksi. Huhti- ja toukokuun vaihteessa Lohtajan, Kalajoen ja Himangan alueilta kokoontui yhteen yhteensä 200–300 talonpoikaa, renkiä sekä muuta maaseudun väestöä, koska he olivat kärsineet puutetta molempien armeijoiden marssiessa pitäjien halki. Nyt rahvas olisi halunnut nousta omin päin puolustamaan kotiseutuaan. Ryhmä oli aseistautunut pääasiassa viikattein, seipäin ja puukoin, ja se tarjosi apuaan kenraali Klingsporille, joka ei kuitenkaan ymmärtänyt kansannousun mahdollisuuksia. Klingspor ei tukenutkaan ryhmää kunnolla.[4]

Pohjanmaalta lähti väkeä kohti Keski-Suomea, sillä rahvas oli saanut tietoonsa, että venäläisillä oli siellä varastoja ja huoltokuljetukset kulkivat alueen halki. Saarijärvelle saapui 13. toukokuuta Pohjanmaalta saapunut joukko, johon oli matkan varrelta liittynyt paikallisväestöä. Venäläisten muonakuormasto oli pitämässä paikkakunnalla lepotaukoa, ja se piti ryöstää. Ryöstö kuitenkin epäonnistui, koska venäläiset olivat luultavasti päässeet ryöstösuunnitelmista selville. Samana päivänä Kokkolassa venäläiskuormasto joutui ryöstöyrityksen kohteeksi.

Parin päivän kuluttua mahdollisesti pohjoispohjalaiset, samasta Saarijärvellä kahakoineesta joukosta, ryöstivät paikallisväestön avustuksella Karstulassa venäläisen kuormaston. Jälleen 15. toukokuuta samasta Saarijärvellä kahakoineesta joukosta irtaantunut rautalampilainen talonpoikaisjoukko ryösti venäläiskuormaston Koiviston ja Rautalammen puolivälissä. Sama rautalampilainen joukko yritti ryöstää tuloksetta venäläiskuormaston jälleen kolmen päivän kuluttua. Seuraavaksi rautalampilaiset ryöstivät venäläisten Laukaassa sijainneen viljavaraston. Vänrikki Otto von Fieandt joukkoineen hyökkäsi 8. kesäkuuta Perhossa venäläisten makasiinien kimppuun. Von Fieandt antoi paikallisille talonpojille tehtäväksi muun muassa sillan tuhoamisia, jolloin hän itse sotilaineen keskittyi Karstulan taisteluun.[4]

Talonpojat nousivat 8.–9. heinäkuuta kapinaan Kauhajoella. He ryöstivät venäläisen muonakuormaston. Venäläisiä tämä rahvaan toiminta huolestutti. Rannikolla huolena oli lisäksi ruotsalaisten maihinnousun uhka.[4] Niinpä Kauhajoella seurasi venäläisten kosto: kenraali Vasili Orlov-Denisovin kasakat hävittivät pitäjää polttaen ja ryöstäen .

Savo ja Pohjois-KarjalaMuokkaa

Savossa rahvas asettui venäläisiä vastaan enemmän, mitä pitemmälle Johan August Sandels joukkoineen eteni. Kymenkartanon läänissä asti esiintyi vastarintaa venäläisiä kohtaan.[6]

AhvenanmaaMuokkaa

Pääartikkeli: Ahvenanmaan kansannousu

Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf antoi 21. helmikuuta kehotuksen Ahvenanmaan väestön nousta venäläisiä vastaan. Sattumalta Suomen sotakin alkoi samana päivänä. Huhtikuussa Ahvenanmaalle saapui venäläisjoukkoja, jotka Kastelholman linnan kruununmakasiinin tyhjennettyään sekä käskettyään paikallisia viemään muonat ja viljat Uuteenkaupunkiin, poistuivat Ahvenanmaalta palaten kuitenkin pian takaisin. Jäiden alettua sulaa, alkoivat venäläiset vaatia itselleen ahvenanmaalaisten aluksia.[7] Tästä ahvenanmaalaiset eivät pitäneet, vaan talonpojat aloittivat kansannousun 6. toukokuuta. Kansannousua johtivat Finströmin nimismies Erik Arén ja apulaispappi Henrik Johan Gummerus. Venäläiset voitettiin helposti ja osa jäi vangiksikin. Ahvenanmanner saatiin vapautettua 11. toukokuuta mennessä.[8]

Kansannousun onnistuttua Friedrich Wilhelm von Buxhoevden antoi 26. toukokuuta ohjeet, joiden mukaan venäläisiä vastaan kapinoineet saisivat kuolemanrangaistuksen. Pari päivää myöhemmin käskettiin myös talonpoikien luopua aseistaan.[9]

LähteetMuokkaa

  • Lappalainen, Jussi T; Ericson Wolke, Lars; Pylkkänen, Ali: Suomen sodan historia 1808–1809. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Karttakeskus, 2008. ISBN 978-952-222-018-9.

ViitteetMuokkaa

  1. a b Propaganda Valtioneuvoston kanslia. Viitattu 17.1.2009.
  2. Ruismäki, Liisa: Kauhajoen historia: esihistoriasta vuoteen 1918, s. 382. Jyväskylä: Kauhajoen kunta ja seurakunta, 1987. ISBN 951-99888-2-3.
  3. a b Lappalainen et al. 2008, s. 75
  4. a b c d Lappalainen et al. 2008, s. 122–124
  5. Ruismäki, Liisa: Kauhajoen historia: esihistoriasta vuoteen 1918, s. 384. Jyväskylä: Kauhajoen kunta ja seurakunta, 1987. ISBN 951-99888-2-3.
  6. Lappalainen et al. 2008, s. 76
  7. Lappalainen et al. 2008, s. 77
  8. Lappalainen et al. 2008, s. 78
  9. Lappalainen et al. 2008, s. 80