Kansalaisuskonto

Kansalaisuskonnon käsitteen merkitys vaihtelee. Useiden uskontososiologien mukaan kansalaisuskonto tulee esiin nimenomaan kansakunnan kriisiaikoina tai tiettyinä juhla-aikoina, kuten kansallispäivänä, ja näyttäytyy selvimmin julkisissa puheissa ja pääkirjoituksissa.

Käsitteen alkuperä

Käsitettä kansalaisuskonto (religion civile) käytti ensimmäistä kertaa ranskalainen filosofi Jean-Jacques Rousseau vuonna 1762 ilmestyneessä teoksessaan Yhteiskuntasopimuksesta. Rousseau jakoi uskonnon ihmisten sisäiseen eli perinteiseen järjestäytyneeseen uskontoon ja yksityiseen eli kansalaisen uskontoon. Kansalaisten uskonto antoi maalle sen omat erityiset jumalansa sekä suojelijansa, sillä oli omat opinkappaleensa sekä rituaalit ja lakien määräämät ulkonaiset jumalanpalvelukset.

Sosiologi ja uskontojen tutkija Émile Durkheim ei käyttänyt vuonna 1912 ilmestyneessä teoksessaan Uskontoelämän alkeismuodot käsitettä kansalaisuskonto, vaikka hän siitä tavallaan puhuikin. Yleensä Durkheimin väitteeksi on ymmärretty, että uskonto on yhteiskunnallinen ilmiö. Talcott Parsonsin mukaan Durkheimin keskeinen sanoma olikin se, että yhteiskunta on uskonnollinen ilmiö. Tämän tulkinnan mukaan Durkheimin käsitys tulee lähelle kansalaisuskonnon käsitettä.

Yleisimmin kansalaisuskonnon käsite liitetään yhdysvaltalaiseen sosiologiin, Parsonsin oppilaaseen Robert N. Bellahiin. Bellah oli tyytymätön 1960-luvulla uskontososiologian piirissä käytyyn keskusteluun maallistumisesta, jonka eteneminen näytti tutkijoiden mielestä merkitsevän ennen pitkää uskonnon häviämistä yhteiskunnasta. Bellahin mielestä uskonto ei ollut häviämässä: se vain sai erilaisia ilmenemismuotoja muuttuvissa olosuhteissa. Rousseaun ja Durkheimin näkemyksiä ja käsitteitä hyödyntäen hän katsoi löytäneensä amerikkalaisesta yhteiskunnasta ilmiön, jota hän alkoi kutsua ”kansalaisuskonnoksi” ja jonka hän toi tutkimuksen kohteeksi kirjoituksessaan ”Civil Religion in America” (1967).

Määritelmiä

Kansalaisuskonnon käsitettä on yritetty määritellä monin eri tavoin. Seuraavassa luetellaan joitakin esimerkkejä.

1. Kansalaisuskonto on monimuotoinen ja laitostunut uskonnon kaltainen ilmiö. Se on kirkoista selvästi eriytynyt ja yhdentää ja oikeuttaa yhteiskuntaa, jossa kirkko ja valtio on laitoksellisesti erotettu toisistaan. Hajanaisesta rakenteestaan ja näennäisestä yhteenliittymättömyydestään huolimatta, nämä ainekset ovat olleet merkittävässä osassa yhteiskunnallisten laitosten kehityksessä, ja ne antavat koko yhteiskunnallisen elämän rakenteelle uskonnollisen ulottuvuuden. Ilmiön sumeudesta huolimatta sitä voidaan tutkia ja sitä on lähestyttävä samalla vakavuudella ja samoin menetelmin kuin mitä tahansa perinteisiä uskonnon ilmenemismuotoja. (Robert N. Bellah)
2. Kansalaisuskonnolla tarkoitetaan uskonnollista järjestelmää, joka sijaitsee kirkkojen vieressä. Sillä on oma oppi tai uskontunnustus, siveellinen ulottuvuus sekä rituaaleja ja muita tunnistettavia tunnuksia, jotka ovat yhteydessä poliittiseen valtioon. (Catherine L. Albanese)
3. Kansalaisuskonto on uskonnollinen symbolijärjestelmä, joka koostuu kansakunnan myyteistä, symboleista ja ihanteista. Se on kansakunnan myyttinen rakenne, joka yhdistää kansalaisen roolin ja yhteiskunnan sijainnin aikaan, paikkaan ja historiaan silloin kun on kyseessä elämän tarkoitus ja muut perimmäiset kysymykset. (Gail Gehrig)
4. Kansalaisuskonto on kansakunnan yhteenkuuluvuuden ilmaus, joka ylittää kirkkokuntien, kansallisuuden ja uskonnollisuuden luomat rajat. Kansalaisuskonnolla on omat yhteisölliset edustuksensa. Niiden avulla sen jäsenet kunnioittavat kansallisesti merkittävien tapahtumien muistoa ja uudistavat sitoutumisensa yhteiskuntaa kohtaan. (Meredith McGuire)

Kansalaisuskonto suomalaisessa tutkimuksessa

Civil religion -käsitteestä on käytetty Suomessa kahtakin käännöstä: kansalaisuskonto sekä yhteiskuntauskonto. Vakiintuneeseen käytäntöön ei ole päästy. Tämä saattaa johtua siitä, että civil religion -käsite sisältää molemmat puolet. Käytännössä on vakiintunut tavaksi, että teologit käyttävät yhteiskuntauskonto-käännöstä, kun taas uskontotieteilijät puhuvat kansalaisuskonnosta.

Suomalaista kansalaisuskontoa on tutkittu lähinnä kirkkososiologisesta näkökulmasta. Kirkkososiologian tutkijat ovat keskittyneet julkisuudessa esiintyviin ilmiöihin, jotka he tulkitsevat kansalaisuskonnoksi: tutkimusaineistona on käytetty presidenttien virkaanastujaispuheita, valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksien saarnoja tai sanomalehtien pääkirjoituksia. Kansalaisuskonnon yksityinen ja epävirallinen puoli on jäänyt suurelta osin tutkimuksen ulkopuolelle.

Useat uskontotieteilijät ja teologit ovat katsoneet löytäneensä Suomesta kansalaisuskonnoksi kutsumansa ilmiön. Heidän mukaansa juuri se saa monet suomalaiset käymään rippikoulun, pitämään kirkkohäät, kastamaan lapsensa, haluamaan kristilliset hautajaiset sekä käymään kirkossa jouluisin, koska kunnon kansalaisen odotetaan tekevän juuri niin ja lisäksi nämä rituaalit tuovat ihmisen elämään jonkinlaista turvallisuutta. Suomessa kansalaisuskontoon liittyy heidän mukaansa myös itsenäisyyspäivän vietto jumalanpalveluksineen, sankarihaudoilla käynteineen ja paraateineen, jotka vahvistavat kansalaisten uskonnollis-isänmaallista mielialaa ja tietoisuutta suomalaisuudestaan. Itsenäisyyspäivän kansalaisuskonnollinen ulottuvuus kuvastuu siis tavassa, jolla Suomen kansan itsenäisyys pyhitetään. Itsenäisyyden pyhittämiseen liittyvät myös kansakunnan historian myyttiset sankarihahmot, kuten Mannerheim.

Katso myös

• Juche
• Sekularismi
• Valtionuskonto

Kirjallisuutta

• Albanese, Catherine L.: America, Religions and Religion. Belmont, California: Wadsworth Publishing Company, 1992. ISBN 0-534-16488-9.
• Bellah, Robert N.: Beyond Belief. Essays on Religion in a Post-Traditional World. Berkeley: University of California Press, 1991. ISBN 0-520-07394-0.
• Durkheim, Émile: Uskontoelämän alkeismuodot: Australialainen toteemijärjestelmä. (Alkuteos: Les formes élémentaires de la vie religieuse, 1912.) Suomentanut Seppo Randell. Helsinki: Tammi, 1980. ISBN 951-30-5061-0.
• Gehrig, Gail: American Civil Religion: An Assessment. Storrs, Connecticut: Society for the Scientific Study of Religion, 1979. ISBN 0-932566-02-2.
• Haarscher, Guy: Tunnustuksettomuus. (Alkuteos: La laïcité, 1996.) 23°45. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura ry, 2006. ISBN 952-5503-22-4.
• Heikkilä, Markku: Suomalaisesta kansallisuususkonnosta kansalaisuskontoon. Teoksessa: Markku Heikkilä, Hannu Mustakallio & Juha Seppo (toim.) Kirkko ja politiikka, ss. 500-510. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura, 1990. ISBN 951-9021-82-5.
• Ketola, Kimmo [et al]: Näköaloja Uskontoon: Uskontotieteen ajankohtaisia suuntauksia. Helsinki: Yliopistopaino, 1997. ISBN 951-570-359-X.
• Lampinen, Tapio: Uskonto ja politiikka: Neljä tapausta ja niiden yleinen tausta. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1995. ISBN 952-9791-07-0.
• Sihvo, Jouko: Seurakunta elämän käännekohdissa. Helsinki: Kirjapaja, 1992. ISBN 951-600-830-5.
• Sundback, Susan: 'Civil religion' i Finland efter andra världskriget. Åbo: Åbo Akademi, 1983. ISBN 951-648-961-3.

Aiheesta muualla

• Kimmo Kääriäinen: Kommunistinen kansalaisuskonto (Arkistoitu – Internet Archive). Kirkon tutkimuskeskus, Aamulehden torstaivieras 13.5.2004.
• Johanna Konttori: Kansalaisuskonto. Jyväskylän yliopiston Kansalaisyhteiskunnan tutkimusportaali.