Suomen sotavankileirit jatkosodassa

Suomen sotavankileirit jatkosodassa tarkoittaa suomalaisten jatkosodan 1941–1944 aikana sotavangeiksi saamien noin 64 000 neuvostosotilaan säilytykseen tarkoitettuja leirejä. Suomalaiset jakoivat sotavangit eri ryhmiin, kuten poliittisiin, upseereihin ja miehistöön ja usein myös eri etnisiin ryhmiin, esimerkiksi juutalaiset olivat omana ryhmänään.[1]

Edelliset [upseerivangit] ovat kaikesta huolimatta upseerin eli toisin sanoen johtajan asemassa olevia henkilöitä, jotka arvostelevat meitä sen mukaan, miten me heitä kohtelemme ja voivat sodan päätyttyä myöskin sen mukaisesti vaikuttaa kotimaassaan muidenkin mielialaan meitä kohtaan.

– Eversti Spåre tarkastusraportissaan vuonna 1942.[2]

Sotavankileirien hallintoMuokkaa

Sotavankien hallintosta vastasi ensin sodan alussa Suojeluskuntien Yleisikunnasta eriytetty Kotijoukkojen esikunta, jossa oli sotavankitoimisto jonka päällikkönä toimi Eljas Erkko[3]. Vuonna 1942 perustettiin Päämajaan erillinen sotavankitoimisto, jonka päälliköksi määrättiin eversti Sulo Malm. Sotavankiorganisaatio uudistettiin 2. syyskuuta 1943, jolloin sotavankien hallinto siirrettiin Yleisesikunnan päällikön alaisuuteen. Tuolloin perustettiin Sotavankikomentajan esikunta, jonka komentajaksi määrättiin eversti Malm.

Sotavankikomentajan esikunnan alaisuudessa toimi myös sotavankitarkastajia, joiden tehtävänä oli valvoa vankien käsittelyä, käyttöä, vartiointia ja huoltoa. Sotatoimiyhtymissä toimi sotavankiasian upseereita, jotka tekivät tarkastuksia sotatoimialueen vankimuodostelmissa. Kotialueella myös suojeluskuntapiirien komentajat olivat vastuussa piirinsä alueella olevien sotavankien kohtelusta.[1]

Marsalkan huomiotMuokkaa

Jatkosodan ensimmäisenä talvena marsakka Mannerheim oli huolissaan paitsi sotilaiden ja siviilien ravitsemuksesta myös sotavankien ruoka-annoksista. Marski piti raportteihin syvennyttyään sotavankien muonan vitamiinipitoisuutta riittämättömänä ja vaati parannuksia sotavankien oloihin. Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajana marsalkka vetosikin Genevessä sijaitsevaan Kansainvälisen Punaisen Ristin komiteaan. Seurauksena Yhdysvalloista ja Sveitsistä saatiin seuraavan kahden vuoden aikana 200 tonnia elintarvikkeita ja lääkkeitä sotavangeille. Jakelu sotavankileireille tapahtui SPR:n kansainvälisen komitea ohjeiden mukaan ja heidän edustajiensa valvonnassa. [4]

Mannerheim myös vieraili sotavankileirillä tarkastaen vankien vaatetusta ja asuinoloja ja jopa maistoi heidän ruokaansa. Palattuaan Mikkelin päämajaan hän lähetti jokaiselle upseerivangille savukeaskin omalla kustannuksellaan. Tämä maksoi marsalkalle 9000 silloista markkaa. [5]

Leirien organisaatioMuokkaa

Sotavankileirit jakaantuivat pää,- ala-, tai työmaaleireiksi. Pääleirissä sijaitsivat esikunta ja vartioston tukikohta. Alaleiri oli pääleirin alaisuudessa toimiva yksikkö, joka oli sotilasvartioinnissa, -huollossa ja majoituksessa.[6] Leirien vartijoina toimivat sotilaat olivat pääsääntöisesti B I tai B II luokan sotilaita. Heidän piti suorittaa kymmenen päivän vartijakurssi, joka käsitti aseenkäsittely- ja kurinpalautusharjoituksia. Alle 18-vuotiaat saivat toimia vain lähetteinä.[1]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

KirjallisuusMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. a b c Roiko-Jokela 2004"
  2. Roiko-Jokela 2004, s. 51: eversti Spåren raportti
  3. Arponen 2003
  4. Haavikko Päämaja s. 115-116
  5. Haavikko Päämaja s. 116-117
  6. Roiko-Jokela 2004, s. 24

Aiheesta muuallaMuokkaa

Tämä sotaan tai sodankäyntiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.