Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa

Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa olivat Suomen puolustusvoimissa talvisodan ja jatkosodan aikana taistelleita sotilaita, jotka joutuivat vangituksi ja kuljetetuksi Neuvostoliiton vankileireille. Talvisodan aikana suomalaisia jäi sotavangeiksi noin 900 ja jatkosodassa noin 3 400. Jatkosodan aikana noin 40 prosenttia suomalaisista sotavangeista kuoli vankeudessa.

Talvisota

Talvisodassa sotavangiksi jäi 858–1 100 suomalaista. Heidän vankeusaikansa jäi lyhyeksi, ja jo huhtikuussa 1940 Suomeen palautettiin 838 sotavankia. Suomalaisia sotavankeja pidettiin entisessä luostarissa Grjazovetsissa. Sisäministeriö NKVD oli suunnittelut yhteensä yhdeksän sotavankileiriä 25 000 suomalaiselle, mutta Neuvostoliitto ei saanut vangituksi niin monta suomalaista. Viimeiset suomalaiset lähtivät palaamaan Neuvostoliitosta 20. huhtikuuta 1940. Näihin lukuihin eivät sisälly siviilisotavangit, joita oli noin 1 700 henkilöä. Heistä viimeiset palautettiin Suomeen vasta toukokuussa 1940. Näitä vankeja pidettiin ainakin kahdella leirillä Karjalan alueella Interposolkan ja Kaimaojan leireillä.

Jatkosota

Jatkosodassa suomalaisia sotavankeja oli Neuvostoliiton virallisen tilaston mukaan 2 377. Suomeen heistä palautettiin 1 969 henkeä. Sotavankitutkija Timo Malmin mukaan suomalaisia joutui vangeiksi 3 402 henkeä. Leirillä kuoli 1 388 Suomen kansalaista ja kotiutettuja oli 1 938 henkeä, eli kuolleisuus oli 43 prosenttia. Eroa virallisiin lukuihin nähden selittää osittain, että neuvostoliittolaisissa tilastoissa otetaan huomioon vain ne sotavangit, jotka selvisivät hengissä leirille saakka. Yleisimmät kuolinsyyt olivat nälkä, kylmyys ja julmat siirtymiset huonoissa marssiolosuhteissa.

Jatkosodan aikana oli yleistä, että neuvostopartisaanit teloittivat suomalaiset sotavangit lyhyen kuulustelun jälkeen. Jos suomalainen upseeri selvisi kuulusteltavaksi Karjalan rintaman tai NKVD:n päämajaan asti, hänen todennäköisyytensä selvitä hengissä nousi.

Kohtelu

Silminnäkijänä vankileirillä ollut Yrjö Korhonen kertoo kuinka neuvostoviranomaiset uhkasivat takaisin leirille joutumisesta jo vapautumisvaiheessa. Vuonna 2011 sotavankiveteraaneja on Suomessa elossa enää muutamia kymmeniä.

Juuri vangeiksi otettuja suomalaisia uhattiin teloituksilla ja siviilitkin suhtautuivat sotavankeihin vihamielisesti. Kannaksen suurhyökkäyksessä otetut vangit marssivat aluksi ilman kenkiä 40 kilometrin matkan Perkjärven juna-asemalle, josta heidät kuljetettiin Borovitšin vankileirille härkävaunuilla. Tapa oli hyvin samanlainen kuin lukemattomissa muissa vankien kuvauksissa tältä ajalta, kuten Unto Parvilahden kirjassa Berijan tarhat. Leirin saunassa vangit saivat desinfioinnin ja karvanpoiston, ja se jäikin ainoaksi puhdistustoimenpiteeksi koko vankeusajalle. Borovitšin leirillä olot olivat kurjat ja taudeista punatauti oli yleisin.

Vankilat olivat työleirejä. Vankina ollut Yrjö Korhonen joutui yhtenä vankeusajan työtehtävänään uittamaan tukkeja syyskylmässä joessa. Hänen ainoa vaatteensa oli paita. Korhonen sairastui ja joutui sairaalaan jossa hänellä todettiin myös munuaistulehdus. Myöhemmin Korhonen siirrettiin Tserepovetsin leirille, jossa taas riehui kurkkumätä- ja pilkkukuume-epidemia. Päästessään Suomeen tapaninpäivänä 1944 hän painoi vain 52 kilogrammaa.

Vankileireillä oli myös loikkareita (yliloikkareita), jotka olivat jo sodan aikana siirtyneet Neuvostoliittoon. He saivat parempaa kohtelua kuin muut vangit, eikä heillä ollut muita työtehtäviä kuin neuvostopropagandan levittäminen tai muiden vankien kuulusteleminen. Tämä "antifasististen aktiivien" ryhmä herätti ärtymystä tavallisissa vangeissa.

Vankileirien sijainti

Suomalaisia oli vankina lukuisissa eri paikoissa eri puolilla Neuvostoliittoa. Eniten suomalaisia oli neljällä leirillä: Karagandan eli Spasso-Zavodskoin leirillä numero 99, Asbestin leirillä numero 84, Orankin leirillä numero 74 Nižni Novgorodista muutamia satoja kilometrejä itään ja Potman leirillä numero 58 Mordvan tasavallassa. Muistelmissa mainittuja vankileirejä tai paikkakuntia ovat: Aktjubinsk, Basjanovka, Borovitši, Boksitogorsk, Grjazovets, Hatsina, Jelabuga, Kantalahti, Karaganda, Krasnogorsk, Oranki, Perkjärvi, Petroskoi, Potma, Siestarjoki, Skit, Sorokka, Suzdal, Tihvinä, Tšerepovets, Unza, Usman, Vienan Kemi, Vologda, Voronež, Volossova sekä Leningradissa Pietari-Paavalin linnoitus, Duman vankila, naisvankila ja Špalernaja sekä Moskovassa Butyrka, Lubjanka ja Lefortovo. Muistelmissa ei mainita Asbest-nimistä kaupunkia, koska yksikään siellä vankina olleista 53 suomalaisesta ei palannut.

Takaisin Suomeen

Neuvostoliitto luovutti Suomeen 1 801 suomalaista sotavankia marras-joulukuussa 1944, eikä Neuvostoliiton mukaan sikäläisissä vankiloissa enää sen jälkeen ollut suomalaisia sotavankeja. Suomessa kuitenkin pääteltiin heitä olevan vielä runsaasti. Neuvostoliitto odotti Suomelta vastavuoroisuutta, eli Suomen piti luovuttaa neuvostosotavankeja, joita olikin tällöin jo toimitettu 43 000, eikä enempää ollut helppo löytää. Maaliskuussa 1945 Suomeen tuli 89 sotavankia. Neuvostoliitto ilmoitti myös 387:sta, jotka olivat kuolleet vankeudessa. Toukokuussa 1946 palautettiin 18 ja heinäkuussa kaksi vankia. Senkin jälkeen Suomi pyysi diplomaattisesti puuttuvien henkilöiden palauttamista. Yllättäen vielä vuonna 1954 palautui 62 sotavankia ja seuraavana vuonna neljä muuta. Korpraali Reino Lahtinen palasi vasta vuonna 1958. Timo Malmin mukaan on mahdollista, että tämänkin jälkeen suomalaisia sotavankeja jäi palauttamatta.

Katso myös

• Sotavangit Suomessa toisen maailmansodan aikana

Lähteet

• Frolov, Dimitri & Viitanen, Liisa: Sotavankina Neuvostoliitossa suomalaiset NKVD:n leireissä talvi- ja jatkosodan aikana. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-666-8
• Malmi, Timo: Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa 1941-1944. Atena Kustannus, 2001. ISBN 9517962649

Aiheesta muualla

• Frolov, Dmitri: Kuviin vangitut : suomalaiset sotavangit valokuvissa. Porvoo: Edita Publishing, 2012. ISBN 978-951-37-6294-0