Ius cogens tai jus cogens tarkoittaa sellaisia ehdottomia oikeusnormeja, joista oikeussubjektit eivät saa sopimuksin poiketa edes keskinäisissä suhteissaan. Ius cogens -termiä on totuttu käyttämään useimmin kansainvälisessä oikeudessa.[1]

Ius cogens -normeissa on kyse sellaisista kansainvälisen yhteisön perustavanlaatuisia etuja ja arvoja suojaavista, yleismaallisesti velvoittavista normeista, joista kansainvälisen oikeuden subjektit eivät saa poiketa missään olosuhteissa. Ne ovat kansainvälisen oikeuden lähteiden hierarkiassa ylimpänä.[2] Ius cogensin taustalla on luonnonoikeudellinen näkemys oikeuden kaikkivaltiudesta.[3] Ius cogens -käsitteen suhde kansainväliseen tapaoikeuteen on koettu ongelmalliseksi, ja siihen kuuluvien normien onkin katsottu olevan oikeudellisessa systematiikassa parhaiten sijoitettavissa tapaoikeuden piiriin.[4]

Vuonna 1969 laaditun valtiosopimusoikeutta koskevan Wienin yleissopimuksen mukaan ius cogens -normin kanssa ristiriitainen valtiosopimus on mitätön. Kansainvälisen tuomioistuimen ns. Barcelona Traction -jutussa vuonna 1970 antaman ratkaisun nojalla on katsottu, että jokaisella valtiolla on oikeus saada väitetty ius cogens -normin rikkominen kansainvälisten järjestöjen ja tuomioistuinten käsittelyyn.[5]

Kansainvälisen oikeuden ius cogens -normeista ei ole yksiselitteistä luetteloa. Tärkeimpiä esimerkkejä ius cogens -normeista, joista vallitsee laaja yksimielisyys, ovat aggressiivisen asevoiman käytön kielto valtiosuhteissa, ihmisoikeuksien räikeimpien väkivaltaisten loukkausten, kuten joukkotuhonnan, kidutuksen ja orjuuttamisen, kielto sekä humanitaarisen oikeuden eräät voimakkaat kiellot, kuten kielto suunnata sotatoimia lääkintähenkilökuntaa ja sairaaloita vastaan ja siviiliväestön terrorisoinnin kielto.[6][1]

Lähteet muokkaa

  • Hakapää, Kari: Uusi kansainvälinen oikeus. Helsinki: Talentum, 2010.
  • Hannikainen, Lauri: Kansainvälisen oikeuden käsikirja. Tallinna: Tietosanoma, 2014.
  • Mattila, Heikki E.S. (päätoim.): Encyclopædia Iuridica Fennica VI: Kansainväliset suhteet. Helsinki: Suomalainen Lakimiesyhdistys, 1998.

Viitteet muokkaa

  1. a b Mattila (päätoim.) 1998, palsta 335
  2. Hannikainen 2014, s. 67
  3. Hakapää 2010, s. 73
  4. Hakapää 2010, s. 74
  5. Mattila (päätoim.) 1998, palsta 336
  6. Hannikainen 2014, s. 67–68

Aiheesta muualla muokkaa